Elämä on vain hengenvetojen mittainen matka

Tänään haluan nostaa hattua kaikille niille, jotka onnistuivat luomaan elämäänsä jotain kestävää.

Niille, jotka eivät lakanneet uskomasta, vaikka tavallinen arki puski harmaudellaan jokaiseen soluun. Ihmisille, jotka näkivät harmaudessa sävyjä ja syvyyttä. Sillä jokapäiväinen arki on arvokasta ja ainutlaatuista niille, jotka osaavat nähdä sen kauneuden.

Niille, jotka pitivät kiinni silloinkin, kun asiat olivat vähän hankalasti. Silloin, kun olisi ollut vaivattomampaa päästää irti ja lähteä helpomman elämän perään.

Niille, jotka eivät pyristelleet irti vaan halusivat jäädä. Vaikka ei se aina helppoa ole.

Niille, jotka ymmärsivät, että keskinkertaisuudesta voi löytää suurta onnellisuutta ja rauhaa. Ihmisille, jotka ymmärsivät olevansa perillä vaikka matka jatkuisikin.

Niille, jotka huomasivat, että jokaisesta päivästä kannattaa olla kiitollinen. Silloinkin, kun ei tapahtunut mitään erityistä. Sillä ihan niistä tuiki tavallisista hetkistä syntyy syviä ja merkityksellisiä muistoja. Kun on hyvää, ei tarvitse olla niin paljon.

Niille, jotka sulkivat aamulla oven, mutta avasivat sen illalla uudestaan tullessaan kotiin. Kiitollisina siitä, mitä heillä oli. Ihmisille, jotka huomasivat, että kaipaus ja läsnäolo taittuvat samasta valosta, samassa ohikiitävässä hetkessä.

Niille, jotka malttoivat pysähtyä hetkeksi – edes yhden hengityksen ajaksi – ja katsoa läheisimpiään rakkauden ja arvostuksen lasien läpi. Sillä elämä on vain hengenvetojen mittainen matka.

Ja nyt – hattu päästä – koskaa maailma ei tarvitse yhtään repaleista ja eksynyttä ihmistä lisää.