Itsensä rakastamisen vaikeudesta

Olin pari vuotta sitten pitämässä yleisöluentoa eräässä Etelä-Suomalaisessa kaupungissa. Puitteet luennolle olivat valtavan isossa luentosalissa jopa vähän juhlalliset, ja minut otettiin lämpimästi vastaan sekä järjestäjän, että kuulijoiden toimesta. En ole ehkä ihan perinteisin luennoitsija siinä mielessä, että minulla on tapana kannustaa kuuntelijoita esittämään kysymyksiä ja haastamaan ajatuksiani jo luennon aikana. Nautin paljon sellaisista hetkistä, joissa syntyy aitoa vuorovaikutusta, eikä luento muodostu pelkästään luennoitsijan yksinpuheluksi.

Tällä nimenomaisella luennolla puhuin positiivisesta pedagogiikasta ja lasten kannustamisen tärkeydestä. Eräs kuulija pyysi puheenvuoroa ja halusi kysyä, pitäisikö lasten kannustamista varten osata kannustaa myös itseään? Kerroin sen olevan suotavaa, mutta ei toki välttämätöntä. Samalla puhuin myös muutaman sanan itsensä rakastamisen haasteista. Tämä selkeästi osui erääseen toiseen kuulijaani, joka napakasti nosti kätensä ylös ja kysyi, uskallanko tosissani kyseenalaistaa vanhan sanonnan: ”voidakseen rakastaa toista, pitää ensin osata rakastaa itseään”?
Kyllä – uskalsin kyseenalaistaa sen silloin ja uskallan kyseenalaistaa myös nyt. Vastasin hänelle tähän kysymykseen kuten edelliseenkin: se olisi toki suotavaa, mutta ei kuitenkaan välttämätöntä.

Oman itsensä rakastaminen ei ole välttämättä ole helppoa tai ihan ongelmatontakaan. Monilla meistä on ikävä tapa ruoskia ja soimata itseämme monin keinoin. Vastoinkäymiset, kompuroinnit ja pettymykset tarttuvat helposti mukaamme ja muistuttelemme niistä itseämme vielä vuosienkin päästä. Dialogi, jota käymme itsemme kanssa ei ole välttämättä kovin kannustavaa ja myötätuntoista. On vaikeaa hyväksyä itseltään asioita, joissa olemme joskus epäonnistuneet.

Jos rakkauden saamisen tai antamisen kriteeri olisi se, että pitäisi ensin rakastaa itseään, voisi maailma olla hieman toisen näköinen. Kuinka moni meistä voi todella sanoa vilpittömästi rakastavansa itseään? Vai olisiko tuo itsensä rakastaminen peräti peruste sille, että vasta sen kautta voisi olla toisen ihmisen rakkauden arvoinen?

Psykologisesta näkökulmasta tarkasteltuna ihmisen oma käsitys itsestään on taipuvainen vaihtelemaan aika- ja tilannekohtaisesti. Tähän liittyy myös monia ulkopuoliltamme tulevia vaikuttimia, eikä asia ole täysin omassa vallassamme. Voisiko siis olla niin, että ihminen olisi avoinna rakkaudelle vain hyvinä päivinä, jolloin itsensä rakastaminenkin on helpompaa?

Jos itsensä rakastamisen lausumaa käytetään synonyyminä sille, että edellisen rakkauden päätyttyä on hyvä vetää hetki happea, niin olen sen kanssa samaa mieltä. Mutta sen odottaminen, että ennen uutta ihmissuhdetta osaisi täysin rakastaa itseään, on monellakin tapaa kohtuuton vaatimus.

Hyvä lähtökohta itsensä rakastamiselle voisi olla hyväksynnän ja itsearvostuksen harjoitteleminen. Myös omien rajojen piirtäminen on tärkeää. Tämä vaatii usein harjoittelua ja jämäkkyyttä taakseen. Omien tarpeiden kuunteleminen ja kunnioittaminen on myös merkityksellistä. Itsearvostusta nostaa myös hyvien, itseen kohdistuvien asioiden tekeminen.

Ehdotan itsensä rakastamisen sijaan tai rinnalle lisää mielen joustavuutta, joka sallii myös ikävien tunteiden kohtaamisen ja kokemisen. En puhu täysin kahdesta eri asiasta – molempia on molemmissa mukana. Mielen kielteisillä kuvilla itsessään on monesti tapana olla tilannekohtaisia. Joustava mieli antaa pelivaraa myös mielikuvien tarkkailuun. Itsensä rakastamisen ehdottomuuden kriteeri sen sijaan ei. Ainakin jos sitä pitää tiukkana lähtökohtana rakkauden kokemiselle.

Minä väitän, että ihminen on aina rakkauden arvoinen juuri sellaisena kuin on: keskeneräisenä, kolhuja saaneena ja haavoittuvana. Uskon, että useimmat meistä toivovat myös tulevansa rakastetuiksi nimenomaan silloin, kun eivät ole parhaimmillaan tai kompuroivat elämässään. Ja juuri noissa hetkissä me tarvitsemme eniten rakkautta – ansaitsemme tai emme.

Minä väitän myös, että aidossa rakkaudessa on valtava eheyttävä voima. Parisuhteen lähtökohta ei ole koskaan hyvä, jos ihminen tarvitsee toista ihmistä ainoastaan korjaamaan omia haavojaan. Rakkaussuhde voi kuitenkin olla korjaava monellakin tavalla ja avata ihmiselle uusia tapoja suhtautua rakkaudellisella tavalla myös itseensä. Tasapainoisessa ja turvallisessa rakkaussuhteessa avautuu mahdollisuuksia kasvuun sen molemmille osapuolille.

Ja niin kuin luennoillani – myös tästä aiheesta keskustelen kanssasi mielelläni lisää ja kuulisin mitä ajatuksia se sinussa herättää?  Siinä tapauksessa, jätäthän jälkesi kommenttiboksiin ja jatkamme keskustelua siellä!