KUINKA PALJON USKALLAT UHRATA ITSEPÄISYYDEN ALTTARILLE?

Kaikki tuntevat näitä – ihmisiä, jotka eivät koskaan anna periksi. Hyvässä tai pahassa. Ja älä ymmärrä väärin; ihminen tarvitsee aimo annoksen periksiantamattomuutta, joka on ikään kuin itsepäisyyden jatkojalostettu muoto. Mutta se ei ole sama asia.

 

Puhdas itsepäisyys on usein sekoitus lukittuja ajatuksia, pelkoja sekä henkistä joustamattomuutta. Itsepäisyys on oikeastaan kuin vankila, jonka ihminen on rakentanut itsensä ympärille. Ovi on lukossa ja avain on vangin itsensä kädessä. Usein hän sysää vastuuta muille ja perustelee, että avain on otettu häneltä pois, mutta se ei ole totta.

 

Mikä sitten saa ihmisen hukkaamaan yhteyden itseensä ja rakentamaan itselleen omien uskomustensa vankilaa? Uskon että syyt löytyvät niistä monista pettymyksistä ja haavoista, jotka muut ovat meihin matkan varrelle iskeneet. Joskus on yksinkertaisesti helpompi piiloutua kuoreensa, kuin avautua uusille iskuille, jotka saattavat satuttaa. Kun tekee niin kuin tahtoo, ei ainakaan tule haavoitetuksi toisten taholta.

 

Itsepäisyys ilmenee usein selitysmalleina, joissa ihminen kieltäytyy tekemästä asioita, ”koska on päättänyt niin”. Lopulta päätös voi johtaa ajattelemattomuuteen ja ajatusten automaattiohjaukseen, jonka seurauksena aivan kuin huomaamatta – vankila pienenee pienemistään ja olo alkaa tuntua tukalalta – mutta turvalliselta.

 

Se joka rakensi vankilan voisi astua sieltä uloskin, mutta ei halua. Asioita on helpompi katsoa kaltereiden takaa. Muutos tarkoittaisi astumista tuntemattomalle maaperälle ja uusiin asioihin tutustumista. Se on enemmän kuin pelottavaa.

 

En tiedä onko lopulta vaikeampaa raottaa vankilan ovea, vai säilyttää kasvonsa muiden ihmisten edessä, jos alkaisi käyttäytyä uudella tavalla – joustavammin. Uskomukset, joita luomme toistemme ja itsemme ylle, istuvat todella tiukassa. Monesti ihminen itsekin huomaa tekevänsä tyhmästi – mutta itsepäisyys.

 

Itsepäisyys voi näkyä myös tarinoina, joissa itsepäinen asettaa itsensä uhrin asemaan. Kun tarinaa kertoo riittävän monta kertaa itselleen ja muille, se muuttuu itsepäisen mielessä todeksi ja ainoaksi totuudeksi.

 

Läheisillä on tapana toimia peileinä itsepäiselle ja kertoa hänelle, että hänen käytöksessään ei ole mitään tolkkua. Itsepäinen sulkee tällaisella hetkellä korvansa palautteelta. Se on helppo ratkaisu joka ei johda helppoon lopputulokseen.

 

Haluaisin uskoa, että itsepäisiä ihmisiä pitäisi silittää myötäkarvaan. Kosketus voisi olla omiaan kesyttämään itsepäisen ihmisen sisällä asuvan heikon, epävarman ja muutosta pelkäävän ihmisen. Lempeä ja hyväksyvä suhtautuminen voisi saada itsepäisen vihdoin tarttumaan avaimeen ja raottamaan häkin ovea. Samalla hän voisi oppia joustavampia tapoja toimia.

 

Haluaisin houkutella itsepäistä ulos häkistään sanomalla: tule ulos – ei arvosteltavaksi – vaan rakastettavaksi ❤️

 

Oikein ja hellästi käsiteltynä itsepäisyys voi jatkojalostua periksiantamattomuudeksi ja elämänkokemuksen myötä henkiseksi kypsyydeksi. Taidoksi, jossa osaa ottaa huomioon omat ja muiden tarpeet oikeassa suhteessa. Joustavuutta, yhteistyökykyä ja hiljaista hyväksyntää omille – ei niin hyville – piirteilleen. Ei niin, että kukaan sinun ylitsesi kävelisi.

 

Ja sinä itsepäinen siellä – mieti kuinka paljon rakkautta ja onnellisuutta uskallat uhrata itsepäisyyden alttarille? Yksinäisyys voi olla kova hinta maksettavaksi jääräpäisyydestä.

 

 

Kommentit (2)
  1. Tämä tuli nyt tarpeeseen. Vaikka tekee kipeää myöntää, niin itsepäisyys on myrkkyä suhteille.

    Pidän tavastasi kirjoittaa kauniisti. Kiitos paljon herättelystä – ehkä olisi tämän itsepäisen aika katsoa peiliin?

    1. Hienoa kuulla, että tekstini on herättänyt sinussa ajatuksia! Itsepäisyys muokkautuu joustavuudeksi askel kerrallaan – onnea matkallesi ja kiitos kun kävit kommentoimassa 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *