OLI SYNKKÄ JA MYRSKYINEN YÖ…

Päivälleen 25 vuotta sitten oli synkkä ja myrskyinen yö. En tosin tiennyt miten myrskyinen, kun laivamme irrotti köydet Tukholman satamassa ja lähti vakaasti ja rauhallisesti kohti Helsinkiä. Aikana ennen älypuhelimia emme olleet seuranneet säätilaa sen kummemmin.

Tulevan yön keli alkoi paljastua illan kääntyessä yöksi, kun laiva aloitti voimakkaasti keinuvan ja vavahtelevan liikkeen kohti lähestyviä aaltoja. Kaupat ja ravintolat alkoivat sulkea oviaan.

Vetäydyin hyttiin itsekin, mutta tuossa kohtaa myrsky löi päälle jo sen verran kovaa, että en pystynyt nukkumaan. Laiva kallisteli niin voimakkaasti, että tuntui kuin se olisi ollut kaatumassa. Muistan, miten pomppasin istumaan sängyllä kuin vieteriukko, kun sängyn pääpuoli kallistui voimakkasti alaspäin. Unenomaisen horroksen katkaisi myös tehokkaasti se, kun hytin ovi paukahti kovalla voimalla auki keskellä yötä. Laivan kallistelu sai oven lähes irtoamaan saranoiltaan.

Kuuntelin unettoman yön tunteina kuulutuksia, jotka kaikuivat tyhjillä hyttikäytävillä. Lääkäriä kuulutettiin useaan otteeseen. Aamuyöllä saimme myös ensimmäisen infon siitä, että laivamme oli mukana avustamassa erään toisen aluksen pelastustöissä. Siinä kohtaa ei yllättänyt, että joku laiva voisi kyseisessä myrskyssä joutua pinteeseen. Oletin, että kyseessä on rahtilaiva. En olisi voinut olla enempää väärässä.

Nousin aamuyöllä ylös ja lähdin hyttikäytävälle kävelemään. Muistan edelleen hämmenykseni siitä, kuinka vaikeaa oli pysyä pystyssä voimakkaasti heiluvassa laivassa. Jäin hetkeksi seisomaan käytävälle ja muistan miettineeni, olisiko parempi mennä takaisin hyttiin, koska käveleminen oli todella hankalaa. Ymmärsin välittömästi, miksi laivan käytävillä on tangot, joista pitää kiinni.

Saavuin hyttikäytävältä aulaan, jossa seisoi lisäkseni toinenkin ihminen. Seisoimme ikkunoiden edessä vierekkäin ja katselimme pimeään yöhön sanomatta sanaakaan. Muistan edelleen – tarkasti – miten myrskytuuli sai ovien ja ikkunoiden tiivisteet ulvomaan kovalla ja vinkuvalla äänellä. Koko laiva tuntui natisevan liitoksistaan.

Lähellämme näkyi toinenkin laiva, joka oli pelastustöissä. Aallot olivat siinä kohtaa niin valtavia, että ne peittivät koko massiivisen matkustajalaivan taakseen ja se lakkasi näkymästä kokonaan. Välillä sen valot näkyivät, vain kadotakseen hetken päästä vesimassan taakse. Ikään kuin toinen laiva olisi ollut suuren mäen takana. Hämmentävintä oli kuitenkin nähdä pienet punaiset pelastuslautat. Ne keikkuvat ja poukkoilivat täysin holtittomasti merenkäynnissä ja valtava aallokko sai ne näyttämään mitättömän pieniltä ja heppoisilta. Tuuli oli kääntänyt osan pelastuslautoista ylösalaisin jääkylmään veteen. En tänä päivänäkään voi ymmärtää, miten jotkut selvisivät tuosta kelistä.

Pelastustyöt jatkuivat läpi yön ja aamulla matkustajille alettiin tarjota aamiaista. Aamiaisella ei ollut ruuhkaa, koska ihmiset olivat huonovointisia ja järkyttyneitäkin. Myrsky oli vieläkin niin voimakas, että astiakärryt lensivät enemmän kuin kerran ravintolassa päin seinää rikkoen kymmenittäin astioita. Tax-free kaupan lattia lainehti sekoituksella alkoholia ja rikkoutuneita hajuvesiä. Laiva jolla olin, kallisteli edelleen voimakkaasti, mutta oli turvallisesti pinnalla.

Onnettomuuden koko kylmä totuus oli kuitenkin vasta paljastumassa. Laivan aulassa sijaitsevista televisioista näkyvät uutislähetykset pauhasivat tauotta ja kertoivat karua totuutta. Alus,  jonka pelastustöissä olimme auttaneet, oli nimeltään ms. Estonia. Se vei mukanaan 852 ihmistä. Rauha heidän sieluilleen.

Minulla on tapana sytyttää joka vuosi kynttilä onnettomuuden vuosipäivänä. Ajatukseni ovat tuolloin niiden ihmisten luona, jotka eivät selvinneet mereltä kotiin. Haluan samalla muistaa olla kiitollinen siitä, että meidän laivamme selvisi turvallisesti kotisatamaan. Ajattelen, että tämän tyyppiset elämäntapahtumat tuovat kontrastia elämään. Haastavat ajattelua siitä, mitä pitää itsestään selvänä.

En ole joutunut samanlaiseen myrskyyn merellä tämän jälkeen. Yksityiselämä sen sijaan on tarjonnut tuulta ja turbulenssia. Olen silloin käynyt läpi samantyyppisiä ajatuksia kuin syyskuun yönä 25 vuotta aikaisemmin. Olen miettinyt, olenko lukenut ”säätiedotuksia” etukäteen, vai suuntasinko myrskyävälle merelle varoitusmerkeistä huolimatta? Olenko jaksanut myrskyn silmässä uskoa siihen, että se ennen pitkää laantuu? Kun horisontti on kadonnut, olenko voinut luottaa siihen, että jonain kauniina ja aurinkoisena päivänä saan sen taas näkyviin? Ehkä tärkein kysymys tulevaisuuden kannalta on kuitenkin tämä: kuka ojensi – tai ei ojentanut kättänsä, silloin kun olin myrskyn silmässä, enkä omin avuin päässyt kuivalle maalle?

Kommentit (4)
  1. Hei.
    Törmäsin sattumalta (-ko) nimeäsi kantavaan blogiin ja koska se oli kiinnostava. Tämä jakamasi Estonia tarina on surullinen suuri tragedia mutta itselleni suurin kyyneleitä aiheuttava lause oli se loppu missä tuumasit ”missä olivat ne käsiparit kun itse olisit tarvinnut tukea ja apua”…
    Sen lauseen myötä sattumalla ei ollut sijaa vaan oli tarkoitettu että näen sen itse myös. Kiitos 💓
    Valo asuu siellä missä sydän ja ihmisyys on kohdattavissa 😍

    1. Hei,

      olen saanut monenlaisia palautteita ja tämä jättämäsi on yksi kauneimmista, joka on koskaan minulle kirjoitettu <3 Kiitos koskettavista sanoistasi!

  2. Nämä sun kirjoitukset… vain yksi sana, KIITOS!

    1. Kiitos, että kävit lukemassa <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *