SURUISTA JA SELVIYTYMISESTÄ
Aviomiehestään eronnut tuttavani puuskahti minulle kerran puoliksi kysyen ja puoliksi todeten, miten erosta toipuminen voi viedä kaksikin vuotta! Kyllä! Totesin hänelle, että se voi viedä paljon pidemmänkin ajan. Toipumiselle ei ole määräaikaa. Ei, vaikka kovin moni niin haluaisikin.
Eron tai menetyksen jälkeen alavireiset tunteet saattavat olla musertavia ja pelottavan voimakkaita. Ja silti – erityisesti sosiaalisessa mediassa toipuminen saadaan näyttämään usein älyttömän helpolta. Kun ennen suuren surun hetkellä kiedottiin käsivarteen musta suruaikaa symboloiva liina, nykyään putoaa sosiaaliseen mediaan hashtag #happy# ja #lifeisgood#.
Tarinat salamannopeista toipumisista herättävät ajatuksia ja kysymyksiä? En halua kritisoida kenenkään tapaa parannella itseään, mutta pikavauhtia etenevä toipuminen esimerkiksi shamaanin palvelujen avulla ei oikein herätä luottamusta. Samalla tavalla ristiriitaisia ajatuksia herättää se, kun ihminen hehkuttaa hyvää oloaan hetikohta eron tai menetyksen jälkeen.
Tulee mieleen vain yksi kysymys: onko tämä todella aitoa?
Sanotaan, että surun määrä on suhteessa rakkauden määrään. Jos rakkaus on ollut syvää, on sitä myös suru. Kun sydän menee rikki, se ei toivu hetkessä. Kun mieli alkaa säröillä, sen toipuminen vie aikaa. Ja vaikka ihminen kuinka haluaisi jouduttaa tuota ajanjaksoa, se ei ole järjellä hoputettavissa. Voi – ja kannattaakin – tietysti tehdä sellaisia asioita, jotka edistävät toipumista. Mutta silti, se on prosessi.
Jokaisella meistä on oma yksilöllinen tapamme käsitellä surua. Ihminen voi hyvinkin sanoa toipuneensa, vaikka on vielä toipumisen tiellä. Iloisten ja nauravaisten kasvojen taakse saattaa kätkeytyä hämmennystä, pettymystä ja heikkoutta. Ihminen voi hyvinkin näytellä vahvaa, vaikka on hajoamispisteessä. Itseään ei kuitenkaan voi pakottaa paranemaan.
On hämmentävää, että surusta on tullut jotakin, joka pitää mahdollisimman nopeasti siivota pois. En myöskään ymmärrä täysin, miksi sydämen ja mielen pitäisi korjaantua muutamassa hetkessä? Ja miksi ihmisen pitäisi olla toimintakuntoinen aina – silloinkin kun ei ole? En oikein näe motiivia asian kaunistelussa? En usko prosessiin, enkä suoraan sanottuna lopputulokseenkaan. Aitojen tunteiden tukahduttaminen voi saada aikaan pahaa jälkeä. Surun kieltäminen saattaa johtaa masennukseen ja pitkäaikaisiin alavireisiin tunteisiin, joita ei pysty lakaisemaan maton alle.
Selviytymisen prosessia ei kannattaisi runnoa liiallisen reippauden alle. Kipu vaatii työstämistä. Se vaatii aikaa ja hoivaamista. Samoin kuin suru, joka vaatii tilaa ja hyväksyntää. Mieli vaatii reflektointia, vanhan ja uuden pohtimista. Vedenjakajalla on hyvä pysähtyä ja miettiä huolella sitä, miten solmia rauha itsensä ja muiden kanssa. Mitä haluaa menetyksen jälkeen säilyttää elämässään ja mitä ei. Tärkeintä on se, että voi antautua luonnollisella tavalla toipumisen prosessiin.
Selviytyminen on aina subjektiivinen asia, mutta sen merkitys on syvempi kuin vain ongelmasta eroon pääseminen tai vastoinkäymisen jälkeen jaloilleen nouseminen. Se tarkoittaa myös kasvua ja muutosta, sekä monellakin tapaa muokkautumista joksikin muuksi, kuin mikä ihminen on ollut aikaisemmin. Olennaista on se, että selviytymisen seurauksena ei enää tarvitse palata ennalleen. Selviytyminen on aina tavalla tai toisella uuteen elämänvaiheeseen johtava tapahtumasarja.
On hirveän hyvä, jos toipumisen prosessissa voi oppia jotakin. Sitä sanotaan posttraumaattiseksi kasvuksi. Se on kaunis tapa kuvata sitä kipua, jonka kautta voi löytyä jotakin uutta ja arvokasta. Arvo syntyy sen kautta, mitä hyvää voit saada elämääsi menetyksen jälkeen? Oppirahat tästä kasvusta saattavat tosin olla todella kovat.
Koska surulle ei ole määräpäivää, sen ei tarvitse päättyä, vaan se voi jäädä elämään ihmiseen omalle paikalleen. On aitoa olla rikki. On aitoa olla heikko ja eksyksissä. Lohdullista on myös huomata, että elämä siitä huolimatta yleensä kantaa. Aina ei voi tietää mihin on menossa, mutta yleensä tietää mistä on tulossa. Joskus se on aivan riittävästi.