Sairaalassa kuin kuninkaalliset

Tiistaiterveisiä sairaalasta!

En vielä eilen aamulla tiennyt, mistä tänään postausta kirjoittelisin… Vähän yllättäen eilen päädyimme tänne Taysiin lasten infektio-osastolle kuopuksen kanssa. Hän on parisen viikkoa kärsinyt voimakkaasta yskästä, joka aiheuttaa rohinaa ja vinkumista keuhkoissa, ja sen myötä hengittäminen on vaikeaa erityisesti vaakatasossa. Yöt ovat olleet jo pidemmän aikaa todella raskaita erityisesti potilaalle itselleen, kun yskä häiritsee vähän väliä uneen vaipumista. Koska yleiskunto on muuten ollut oikein hyvä ja neiti täynnä virtaa, emme ole olleet poissa eskarista kuin pari päivää ja muutenkin eletty suhteellisen normaalia arkea. Jalkapallotreenejä on jätetty väliin, jotta pikkupeluri ei pääse juoksemaan. Hän on nimittäin sitä sorttia, joka juoksee välittömästi, kun kentän laidalle pallon kanssa päätyy. Kokeilimme yhdet treenit niin, että neiti olisi pelkästään maalivahtina välttääkseen hengästymistä, mutta eipä hän malttanut olla rientämättä pallon perään sieltäkin, joten nyt toivutaan ensin kunnolla ja pysytään pois kentältä kokonaan…

Yskän kanssa eläminen meni lopulta siihen pisteeseen, että yöunet jäivät pelkäksi torkkumiseksi, koko perheellä. Varasimme eiliseksi lääkäriajan ja siellä yritettiin avata keuhkoja useamman avaavan lääkkeen annostuksen voimin. Ei apua. Saimme sitten lähetteen tänne sairaalaan lasten päivystysosastolle, jossa yritettiin avaamista uudelleen, ei apua. Happisaturaatiomittauksissakin oli heittelyä ja arvot jäivät kovin mataliksi erityisesti yskänpuuskien aikana. Hoitajat suosittelivat osastolle yöksi jäämistä, jotta neiti pääsee jatkuvaan seurantaan ja säännöllisen lääkityksen piiriin. Täällä me sitten vietämme leppoisaa aikaa vielä huomiseen asti. Piuha tytön kädessä mittaa hapen kulkua ja sykkeiden vaihtelua keuhkoja hoitavien ja avaavien lääkitysten välissä ja niiden aikana ympäri vuorokauden.

Olemme siinä mielessä onnekkaita, ettemme juurikaan ole lasten kanssa joutuneet viettämään aikaa sairaalassa. Kuopukselle olikin illalla aikamoinen shokki, kun sai kuulla, että tänne jäätäisikin nyt yöksi. Hän puhkesi lohduttomaan itkuun nähdessään sairaalasänkyjä käytävien varrella ja hoitajien kulkevan käytävillä edestakaisin. Hän ilmoitti ykskantaan, ettei aio yöpyä noin missään nimessä. Vaati, että haluaa yöksi kotiin, siskojen luo, omaan sänkyyn. Kun ensijärkytyksestä selvisimme ja saimme selitettyä, että yöpyminen tapahtuu lasten osastolla omassa siistissä huoneessa, ei suinkaan käytävillä siellä täällä, sovimme, että tästä tehdään Retki. Sellainen äidin ja tyttären yhteinen talvilomaretki kivassa ”hotellihuoneessa”, jossa meille tuodaan eväätkin pyytämättä nassun eteen. Retkellähän voi tulla vastaan ihan mitä vain jännittävää, jota ei etukäteen osaa edes arvailla! Idea toimi. Jopa ranteeseen laitettu henkilötunnisteranneke alkoi vaikuttaa kivalta jutulta, kun hoitaja lupasi, että sillä rannekkeella pääsee yhteen laitteeseen, jossa saa valokuvan omista keuhkoistaan, joita muuten ei koskaan pääsisi näkemään missään!

Nyt, yhden yön (vähän kehnojenkin) unien jälkeen homma tuntuu ihan siedettävältä potilaankin mielestä 😉 On tutustuttu taikarasvaan ennen verikokeiden ottoa, saatu puhallella pillillä ilmaa isoon pulloon liman irrottamiseksi, käyty siellä keuhkojen passikuvassa, syöty tuplajätskit välipalaksi ja mikä parasta, myös Pupu-unikaveri on tullut hoidetuksi samoilla toimenpiteillä kuin omistajansakin. Ainoastaan särkylääkkeitä Pupu ei suostunut ottamaan, ei, vaikka mallia näytettiin oikein reippaasti. Puput ovat sellaisia jääräpäitä toisinaan.

Täytyy kyllä näin vanhemman näkökulmasta kiitollisena kehua, miten hienoa työtä nämä kaikki ammattilaiset ympärillämme tekevät! Erityisesti, kun kyseessä on pieni lapsipotilas, hänet huomioidaan joka käänteessä niin ihanasti. Kaikki tutkimukset selitetään aina ensisijaisesti lapsen kielellä ja jokaisen toimenpiteen jälkeen palkitaan tarroilla. Isoja juttuja lapselle silloin, kun kaikki on uutta ja pelottavaakin. Ja kun fyysisestikin on kurja olo ja pitäisi vielä henkisesti jaksaa tsempata, silloin parasta on, kun hoitajat tuntuvat lapsesta heti kuin ennestään tutuilta. Kuopuksen epäuskoinen ilme kääntyy äidin suuntaan aina, kun hoitajat vuorotellen kysyivät häneltä, saisiko olla lisää jätskiä – ja jos vielä yhden haluaisit, jotta kylmä hoitaisi rikkiyskittyä kurkkua paremmin? ”Mitä ihmettä, saanko itse päättää, otanko lisää jätskiä vai en, ettekä kysy äidiltä ollenkaan!?” Mikä paratiisi! <3

Joten kaikki hyvin kevätauringon alla! Vaikka auringosta nyt ei olekaan saatu nauttia kuin osaston aulan ikkunasta vilaukselta, mutta iloa antaa suuresti sekin. Toivon, että huomenna pääsemme kotiin. Paraneminen on lähtenyt aika hyvään vauhtiin, hengittäminen on pienellä potilaalla nyt helpompaa, yskä ei enää vaivaa kuin yksittäisinä puuskina silloin tällöin ja henkinen puolikin on saatu tasapainoon. Aletaan tosin aika hyvin kotiutua ja asettua tännekin taloksi. Nyt odotellaan illan tärkeitä vierailijoita eli isiä, isosiskoja ja meillä talvilomaa viettävää serkkutyttöä saapuvaksi (huom!) tuoksuvan pizzalaatikon kanssa (lisää tähän äiti, joka haluaa myös nauttia nassun eteen tuotavista herkuista ;)). Rakkaille vierailijoille riittääkin kerrottavaa niin, että tuskin puolille öin ehtivät palata kotiin!

Tällaiset reissut asettelevat arvomaailmaa aina vakaammin oikeille urille, monestakin näkökulmasta. Vaikka huoli omasta – puolikuntoisesta ja urheaa teeskentelevästäkin – lapsesta on luonnollisesti valtava, silti ymmärtää aina edes hieman paremmin kuinka paljon vakavampien asioiden kanssakin täällä voitaisi olla. Täällä ollessa ajatukset ovat usein kulkeneet sairaalan käytäville ja niihin huoneisiin, joissa taistellaan oikeasti ihmishengistä.

Aina myös arvostus sairaanhoitajien, lääkäreiden ja muiden meistä huolehtivien työtä kohtaan nousee kokemus kokemukselta. Miten kiitollisia saamme olla heille, jotka ympäri vuorokauden antavat aikansa siihen, että potilailla on parempi olo ja puhtaat tilat ympärillä. Jokaisen toiveen ja vaatimuksen edessä he lähtevät toimittamaan asiaa pikimmiten, jaksavat rohkaista, jutella, ehdottaa ja auttaa niin, että pieni potilas tuntee olevansa kuin kuninkaallinen!

Jos siellä lukijoiden joukossa on sairaalassa eri tehtävissä työskenteleviä, jaksakaa jatkaa arvokasta työtänne! Ihanalla suhtautumisella on niin valtava merkitys potilaan toipumisessa ja paikkaan sopeutumisessa.

Iso kiitos <3

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *