Aatchiii, Linked In -allergia!

Vakava tunnustus heti kärkeen: sairastan pahaa Linked In -allergiaa! Sellaista syyhyttävää ja ärsyttävää.

Liityin Linkkariin joskus vuosia sitten, mutta vielä tänäkin päivänä, joka kerta siellä käydessäni mietin, mitä ihmettä oikein teen täällä 😀 Tiedostan, että olen ajatusteni kanssa vähemmistöä, enkä suurin surminkaan halua loukata heitä, jotka siellä viihtyvät. Mulle vaan Linkkari-vierailuista tulee tunne kuin juoksisin kohti korkeaa seinää, ottaisin vauhtia, yrittäisin heittäytyä yli, mutta tipahtaisin alas… ottaisin toiveikkaana pidemmän vauhdin, juoksisin taas, mutta jälleen tipahdan. Jep, ei vaan yrityksistä huolimatta aukea mulle, mitä hienoa seinän takana on, mutta kun kaikki muutkin juoksee… Ehkä ne tietää, ehkä se aukeaa mullekin…

 

Linkkaria selaillessa iskee olo kuin olisin valtavissa iltapukujuhlissa, liian tyköistuvassa iltapuvussa, kiireessä valituissa korkokengissä, joiden sisällä sukkahousun kärki rullaantuu mykkyrälle. Seisoskelen lasikaiteeseen nojaten, toisessa kädessä skumppalasi, toisessa cocktail-tikullinen oliiveja vaikeasti hymyillen ja toivon, että avecini tulisi ikuisuuden kestävältä vssareissulta takaisin ennenkuin joku tulee juttelemaan minulle aihepiiristä, joka ei aukea millään. Kyllä te tiedätte, sellainen kaikin tavoin vaivaantunut olo.

Sen sijaan…

Linkkariin astuessa pitäisi lompsutella reteästi maiharit jalassa sisään, paukutella neonkeltaisia kasarihenkseleitä, joissa lukee ”Olen henkilöbrändääjä” ja huutaa jo ovella huomiota herättävästi Hou Hou Hou, kuin joulupukki ikään.

Olen usein sukeltanut pääni sisään ja tehnyt hiljaista analyysia mieleni sisäisestä tilasta Linkkarin osalta. Ei toki tarvitsisi, sehän on vain yksi sosiaalisen median kanavista. Ei tarvitsisi, mutta silti. Koska sosiaalisen median kanavista (okei, TikTokia lukuunottamatta) missään muualla en koe oloani niin vaivautuneeksi kuin Linkkarissa, on siis suorastaan velvollisuus toimia oman pään keittiöpsykologina toisinaan!

Tuloksiakin on syntynyt.

Vierastan henkeen ja vereen Linkkarissa vallitsevaa rehentelevän rehvakasta, omaa ammatillista kimaltavaa napanöyhtää pöyhivää ilmapiiriä! Älkäätte ymmärtäkö väärin, olen sen puolesta liputtaja, että suomalaiset oppisivat olemaan itsevarmempia ja uskaltaisivat iloita omista onnistumisistaan avoimemmin, mutta jostain syystä se ei tunnu aidolta Linkkarissa?!  Vika on siis täällä päässä. Ehkä siksi, että Linkkarissa 70% verkostosta on ventovierasta. Olisiko sittenkin pitänyt hyväksyä kontakteiksi vain heidät, jotka on todellisessa elämässä nähnyt edes etäisesti risteyksessä juoksemassa? Virheeni numero yksi saattaa siis olla liian laaja verkosto. En tiedä, ei kai. Mutta on kai ainoastaan inhimillistä, etteivät Pirjo-Sirkka-Leenan himaan kilautetut kaupat välttämättä päivätolkulla resonoi kovin vahvasti toisella puolella maata asuvaa Tiina-Markettaa.

Joskus eräs siellä turhautuneena voivotteli, kuinka työnantaja velvoittaa raportoimaan niin paljon ja arvokasta kaupantekoaikaa menee hukkaan! Kuitenkaan samaiselle henkilölle jatkuva esillä olo Linkkarissa ei tuottanut harmistusta, sinne hän ehti raportoida onnistumisiaan vähän väliä. Kannattaisiko työnantajan pyytää raportit LinkedInin kautta…?

Jos Linkkariin on luottaminen, Suomen talous on hyvässä nousussa. Jokaisella alalla, jokaisella henkilöllä on ”loistava päivän pössis” ja ”kauppaa sataa laariin niin, ettei meinaa lounaalle ehtiä” 😀

(kuva on yhdeltä juhannukselta, kun kruunu putosi reissusta)

Senkin olen analysoinut, että kateuteen eivät ajatukseni perustu. Olen työhöni, tuloksiini ja titteliini tyytyväinen, mutta siitä huolimatta kai pitäisi olla vielä aika paljon tyytyväisempi, jotta tuntuisi luontevalta rämistellä Linkkarin peltirumpua…?

Joskus on sattunut niinkin, että joku epätoivoinen LinkedIn -mereen tipahtanut kansalainen ajelehtii LinkedIn -laineilla yrittäen epätoivoisesti huutaa, että ”Heiiii, onko tämä LinkedIn olemassa vain itsensäkehuskelua varteeeen!!” Mutta voih. Sieltä tulee suuri algoritmiristeilijä kannellaan täysi lasti iloisesti heiluttavia TyössäOnnistujia ja ajaa meressä huhuilevan poloisen ohi… Poikkeavat huudot hukkuvat risteilijän sumutorven kumeaan ääneen ja menestyksen aallokon kuohuntaan.

Oi voi, kun niin kovin haluaisin päästä tuohon juttuun kiinni. Jotenkin koen painetta siitä, etten ole Oikea Asiantuntija tai Varteenotettava Työntekijä, ellen ole ”inessä” Linkkarissa. Siksi kai siellä edelleen olen. Kaikkihan siellä ovat ja niin luontevaa se heille muille on! Johtuuko allergiani ehkä siitä, että vaikka työni on minulle elämän tärkeä elementti, sen rooli oman itsetuntoni rakentajana on suorastaan minimaalinen? En tarvitse asiantuntija-statusta ollakseni ”jotain”, enkä osaa sitä tuoda julki toistuvasti. Työ on arvojärjestyksessäni vasta jossain perheen ja terveyden jälkikahinoissa.

Kaipaan aitoutta! Viettäessäni aikaa Facebookissa, saatan nauraa katketakseni tai jopa kyynelehtiä valtoimenaan sen mukaan, mitä tuntemilleni ihmisille tapahtuu <3 Linkkarissa korkeintaan hymähdän; tyytyväisenä, turhautuneena, yhtämieltä olevana, toisin ajattelijana. Vain hymähdän. Mikään, koskaan ei mene ihon alle. Algoritmien syytä kai – tai omaa vinoutunutta maailmaani – mutta vain pieni osa teksteistä kiinnostaa, suurin osa on ihmisten kruunun kiillotusta ja oman hännän nostelua. Miksi he tarvitsevat sitä niin paljon?

Linkkarin myötä olen löytänyt itsestäni yllättäen introvertin puolen. Linkkari edustaa maailmaa, jolta haluaisin piiloutua ja ajatella, että enpäs nähnytkään, mitä näin. Aivan hassua.

Mutta, kaikki eivät sairasta Linked In -allergiaa ja se on enemmän kuin ok. Mutta minä, jolla allergia on, reagoin vähän kuin jotkut raa’alle tomaatille herkistyneet. Kun sitä nauttii, suu turpoaa umpeen, eikä ulos tule kuin tuskaista pihinää. Mieluummin sitä sitten välttää syömästä.

 

suhteet ajattelin-tanaan tyo uutiset-ja-yhteiskunta
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *