Ajattele vähän, mitä ajattelet!

Ai että, millainen auringonpaiste tänään! Istun meidän yläkerran parvekkeella, niin lähellä aurinkoa kuin suinkin pääsen ja yritän kahmia kasaan kaikki energisoivat ja ennen kaikkea lämmittävät säteet, joita on kaivattu niin monta kuukautta! Tässä kun takamus hikoaa Fatboyn uumenissa, inspiroiduin pohdiskelemaan pään sisäisten maisemien vaikutusta siihen, miten tämä todellisuus meille kullekin näyttäytyy ja sen myötä millaisena onnistujana vaikkapa itsemme näemme. Diippiä shittiä? Sitäpä justiin. Sukelletaan taas…

Se, mitä ajattelemme, vaikuttaa tunteisiimme. Se, mitä tunnemme, sävyttää tulkintamme ympäröivästä maailmasta ja sen myötä kokemuksista, joita meille tapahtuu. Se, millaisten ajatusten läpi tulkitsemme maailmaa, luo lisää niitä tukevia tunteita jne. Jokainen ajatusmalli, jota toistamme uudelleen ja uudelleen, tutkitusti muokkaa aivojamme. Ajattele. Ihan oikeasti muokkaa aivojemme rakennetta, fyysisesti. Ei siis ole aivan yhdentekevää, minkä sävytteisiä ajatuksia pyörittelemme päässämme päivästä toiseen. Me rakennamme aivojamme kaiken aikaa! Jos valitsemme ne kielteiset ja kriittiset ajatusmallit, alamme havaita yhä useammin kielteisyyttä ja kriittisyyttä myös ympärillämme. Kun se, mihin keskitymme, tuppaa lisääntymään. Sitä saa mitä tilaa. Kielteisesti ja kriittisesti ajatteleva ihminen kohtaa näitä tunteita ja ajatuksia tukevaa todellisuuttakin useammin. Ja saa tukea havainnoistaan, ”juu, näin pelkäsinkin, että tulee käymään ja taas kävi” -henkisesti. Joka jälleen vaikuttaa tunteisiimme itsestämme ja kokemuksistamme ja, ja, ja… kehä on valmis. Aivot rakentuvat silloin niillä pelimerkeillä.

Kun taas ihminen, joka lähtökohtaisesti haluaa uskoa hyvään, kokee nauttivansa elämästään, luottaa omiin kykyihinsä, uskaltaa heittäytyä kokeilemaan, on kiitollinen niistä asioista, joita elämässään on saanut ja pyrkii löytämään tietoisesti toivon mahdollisuuden myös hankalammissa elämäntilanteissa, vetää puoleensa näitä ajatuksia ja tunteita tukevaa todellisuutta. Ja jälleen aivoilla on pelimerkit, joilla rakennella. Millaiset pelimerkit sulla on pussissa?

Koska olemme ihmisiä, kaikille meille tapahtuu surullisia asioita, olemme toisinaan hukassa ja kohtaamme voimia kuluttavia kriisejä. Mutta koska olemme ihmisiä, meille kaikille tapahtuu myös ihania asioita, eteemme tarjoutuu ainutlaatuisia tilaisuuksia, meitä tuetaan ja kannustetaan ja selviämme vaikeista elämänvaiheista vähän väliä. Kyse ei ole siitä, mitä meille tapahtuu vaan miten suhtaudumme siihen, mitä meille tapahtuu. Mitä ajattelemme siitä, mitä meille tapahtuu.

Kuulin eräällä Anna Perhon luennolla jokin aika sitten vinkin äärimmäisen mielenkiintoisesta kirjasta, jonka nimi on The Upside of Stress – Why stress is good for you, and how to get good at it. Kirjan on kirjoittanut Kelly MacGonigal, psykologi ja stressinhallinnan opettaja Stanfordin yliopistosta. Kirjaa en ole vielä itse lukenut, mutta kohta, jonka Perho nosti kirjasta esiin, oli mielenkiintoinen. Ok, tässä puhutaan nyt stressistä, mutta löyhällä aasinsillalla ymmärrettävissä myös niin, että kannattaa toisinaan pohdiskella, missä sfääreissä ne omat ajatukset pyörivät ja mihin niitä olisi optimaalista suunnata.

Kirjan kirjoittaja Kelly McGonigal oli törmännyt tutkimukseen, jossa otoksena oli 30 000 aikuista, joita tutkittiin kahdeksan vuoden ajan. Tutkimuksen aluksi tutkittavilta oli kysytty kaksi kysymystä: 1) Kuinka paljon stressiä olet kokenut viimeisen vuoden aikana ja 2) Uskotko, että tämä kokemasi stressi on ollut sinulle terveydellisesti haitallista? Tutkittavien tehtävänä oli vastata näihin kahteen kysymykseen ja kuvailla, millaista stressiä kokee ja miten uskoo sen vaikuttavan terveyteen. Koska otos oli suuri, joukkoon mahtui erilaisia stressin aiheita ja kokoluokkia laidasta laitaan.

Kahdeksan vuoden jälkeen tutkimuksen tuloksia sitten analysoitiin ja tuloksista havaittiin, että niillä ihmisillä, jotka olivat kokeneet eniten stressiä tutkimusajanjakson aikana, oli 43% suurempi riski ennenaikaiseen kuolemaan. Ei uutta taivaan alla, vaikuttaa sinällään aika loogiselta, kun tällaisia tuloksia on kuultu ennenkin. Se, mikä oli kuitenkin kiinnostavaa ja uutta näkökulmaa tarjoavaa myös kirjailijan mielestä, oli, että tuloksista havaittiin niiden ihmisten, jotka suhtautuivat omaan stressaamiseensa kevyemmin asenteella ”En voi tälle stressille nyt mitään…”, voivan stressin määrästä huolimatta paremmin kuin ne, jotka kokivat itse stressaamisen varsinaiseksi ongelmaksi. Eli terveydentilan kannalta olikin oikeasti merkittävämpää se, mitä ihminen ajattelee stressin hänelle aiheuttavan, kuin mitä stressi itsessään (eli stressistä stressaaminen) todellisuudessa aiheutti. Saatko kiinni pointista? Sen verran jäi kiinnostamaan tuo kirja, että taidan kaivaa sen jostain tämän kesän aikana. Kiitos Anna Perho vinkistä, jos tätä päädyt lukemaan!

Yksi perheemme lapsista on helposti taipuvainen ajattelumalliin, jossa vähättelee itseään ja kykyjään, vaikkei olisi lainkaan syytä. Hänen vastauksensa johonkin – varsinkin uuteen – kannustaessa, on usein jotain sen tyyppistä kuin ”Joo, mutta en mä kuitenkaan pysty” tai ”En vaan osaa ja voi…”. Tai sitten hän helposti jättää toteuttamatta asioita, koska pelkää jo ennakkoon epäonnistumisen mahdollisuutta. Ja tottahan se on, aina olemassa on myös epäonnistumisen mahdollisuus, mutta taatusti sen elää todeksi, jos siihen ajatukseen jää junnaamaan. Pahinta kaikesta on se, miten hienoja asioita jää usein kokematta vain siksi, että oma ajatusten kehä on niin kriittinen, omia kykyjä vähättelevä ja pelkäävä. Tämä on selvästi vähän luonnekysymys myös, koska itse poisoppivana perfektionistina tunnistan noita ajatusmalleja jonkun verran nuoruudestani. Jos ei jo valmiiksi osaa, ei kannata ryhtyäkään. Aikuisiällä vasta olen opetellut huomioimaan nuo ajatukset itsessäni ja kääntämään niitä tietoisesti uusille urille. Lapsen kanssa olemme aloittaneet mielen harjoitukset jo nyt!

Aikanaan, kun tämä kyseinen lapsi oli noin 5-vuotias, tein hänelle tällaisen taulun, joka on huoneen seinällä edelleen:

Pyysin, että hän lukisi tuon taulun tekstin aina iltaisin, ennen nukahtamistaan niin monta kertaa, että uskoisi siihen oikeasti. No, enpä tiedä, onko taulun, keskustelujemme vai ihan vain ajan tuomaa muutosta, mutta nykyään tuo kyseinen lapsi luottaa itseensä ja kykyihinsä aika monella elämän osa-alueella vankemmin. Erityisesti oman harrastuksensa parissa hän tuntuu puhkuvan itseluottamusta yhä uudelleen, vaikka välillä on tullut sielläkin lunta tupaan ja vaikka alku olikin aikanaan erilaisten negatiivisten ajatuskehien sävyttämää. Epäonnistumiset eivät kuitenkaan ole saaneet häntä sittemmin heittämään pyyhettä kehään, päinvastoin. Mielen kehittymistä tapahtuu. Kyseisen lapsen kanssa on juteltu paljon omien ajatusten voimasta ja merkityksestä silloin, kun ne osaa valjastaa palvelemaan omaa tavoitetta. Hyvistä ajattelumuutosten tuloksista on saatu nauttia hänen kanssaan jo useasti. On myös ihanaa, kun lapsi välillä itsekin alkaa nauraa itselleen, kun tunnistaa tiettyjen negatiivisten ajatuskehien lähtevän pyörimään. Usein vielä heitämme homman aivan lekkeriksi ja oikein provosoimme ja paisuttelemme negatiivisuutta, jolloin se alkaa näyttäytyä humoristisessa valossa ja tilanne raukeaa.

Mitenkäs se yksi fiksu sitaatti menikään…? ”Jos uskot, että pystyt, se on totta. Jos uskot, ettet pysty, sekin on totta.” Kannattaa siis miettiä, mitä miettii.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!

 

hyvinvointi ajattelin-tanaan mieli hyva-olo
Kommentit (3)
  1. Mie kans...
    21.4.2020, 19:30

    Näin olen minäkin asiat mielessäni taaplannut ja omaakin kokemusta on ajattelutavan tietoisesta muuttamisesta. Kiitos oli todella hyvä kirjoitus johon ei ainakaan minun ajatuksista tekstiksi taidoilla pääse juuri mitään lisäämään .
    Liisa Keltinkanhas Järvisellä on myös kiinnostavia kirjoja aiheesta, olen viime aikoina päässyt koukuttuun hänen kirjoihinsa, kun vaan jäisi kanan aivoivoihinkin vielä jotain, että sisäistäisin asiat käytännön teoiksi ,eikä vain hienoiksi ajatuksiksi 🤔☺️

    1. Kiitos! ☺️
      Tuo ei tosiaan ole ihan helppoa, kun yrittää muistaa aina niissä kyseisissä hetkissä ne kuulemansa ja lukemansa opit 😁 Ei siinä taida onnistua joka kerta kukaan… Mutta armollisuutta taas, elämä on pitkä matka ja kyllä me paljon kaikesta oppimastamme on oikeasti siirretty käytäntöönkin, ihan varmasti ❤️

      1. Mie kans...
        21.4.2020, 19:46

        Totuushan on se että lapset meistä lopulta aikuisia tekevät, pakko alkaa oikeasti ajattelemaan ja kantamaan vastuuta, itselleen on pakko osoittaa armeliaisuutta , miutenhan sitä pyörisi tressipallona koko ajan kun yrittää ratkaista koko maapallon ongelmat. 😃

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *