Ensimmäinen vuosi yrittäjänä.

Ensimmäinen on aina mieleenpainuvin, olipa se sitten lapsi, vakituinen työpaikka, seurustelukumppani, oma koti…

Niin uskoakseni on myös yrittäjyydessä. Ensimmäinen vuosi jäänee mieleen aivan omalla tavallaan. Oma ensimmäinen vuoteni yrittäjänä on ollut mieleenpainuva kaikessa uutuudessaan, pelottavuudessaan, kutkuttavuudessaan, työllistävyydessään, yllätyksellisyydessään, ilon aiheissaan, haasteissaan… Tammikuussa 2020 tein elämäni siihen asti suurimman siirron, kun luovuin vakituisesta työpaikasta ja ryhdyin ideoimaan omaa yritystoimintaa Oman näköinen elämä -valmennusten tiimoilta. Palvelupaketti on vielä iloisesti kesken ja vajavainen, mutta hyvää vauhtia vakiintumassa ensin omassa mielessäni, sitten toivottavasti myös asiakkaideni mielissä.

Halusin näin vuoden lopussa koota ajatuksiani ja kokemuksiani yrittäjyydestä yhdeksi (pitkäksi) postaukseksi. Samalla muistoksi itselleni tulevia vuosia varten, mutta myös vertaistueksi toiselle aloittamista suunnittelevalle tai vasta-aloittaneelle yrittäjälle. Nämä ajatukset ja kokemukset ovat luonnollisesti täysin subjektiivisia, joten ei tämä mikään opaskirjanen ole sentään!

Tässä omia kokemuksiani yrittäjyyden ensimmäisestä vuodesta ja siitä, mikä on toteutunut / mikä ei, mikä on vastannut odotuksiani / mikä ei, mikä on yllättänyt / mikä ei…

Vapaus. Vastuu.

Kaikki ovat varmaan kuulleet ”yrittäjän vapaudesta”, joka usein helkkää iloisena kuin tiuku. Eikä suotta. Sanoisinpa, että kaikkein parasta tässä kaikessa onkin ollut vapaus päättää omista aikatauluista, yrityksen suunnasta, brändin ulkoasusta, lyhyen ja pitkän tähtäimen suunnitelmista, yhteistyökumppaneista jne.

Vaikka edelleen pystyn palauttamaan mieleeni kaikki ne hyvät puolet, joita palkkatyössä on, on vaikeaa kuvitella, että enää haluaisin luopua tästä vapauden tunteesta, josta tällä hetkellä nautin. Arkipäivän tasolla se, että kukaan ei kellota ruokataukojani, kukaan ei mikromanageeraa niskassa (onneksi tätä en henk.koht. kokenut koskaan palkkatöissäkään, mutta kauhutarinoita ei tarvitse kaukaa hakea…), kukaan ei velvoita aloittamaan päivää klo 8.00, kun luontaisempi rytmini käynnistää päivä, on vasta klo 9-10 aikoihin, saan päättää omat loma-aikani, työtahtini, työpäivieni sisällöt jne.

Saman aikaisesti tämä vapaus on tuonut mukanaan erilaisen vastuun ja raadollisen tarpeen tutustua omiin heikkouksiinsa ja kipukohtiinsa. Ennen kaikkea on kasvanut vastuu huolehtia omasta henkisestä jaksamisesta ja ”raameissa pysymisestä”. Koska nykyään ei ole kodin ulkopuolista toimistoa, jonne aamuisin hinautua, työt ovat iholla kaiken aikaa. Työ ja vapaa-aika sekoittuvat iloisesti keskenään. Ja koska työt ovat niin iholla, myös niiden To do -listalla olevien töiden kutsuhuudon kuulee kovin läheltä… Suurin vastuu – minulle, vaikka väitän olevani itseni johtamisessa suorastaan ässä! – onkin yllättäen ollut se, että oppisin irrottautumaan töistä, vaikka väkisin. Aina en siinä onnistu, toisinaan onneksi edes joten kuten. Ei ole tilannetta ulkopuolelta havainnoivaa kollegaa, joka huoneeseen tullessaan empaattisesti toteaisi, että ”miten jaksat, kun vaikutat vähän uupuneelta”. Pitää muistaa kysyä itse itseltään, miten tässä jaksellaan ja mikä on akuutin stressaamisen arvoista. Tuskin kaikki kuitenkaan, vaikka siltä toisinaan tuntuukin. Uskon tähän tekemisen ja olemisen tasapainoon tulevan muutoksen siinä vaiheessa, kun peruskonsepti on kasassa. Tässä ensimmäisen vuoden aikana on tuntunut, että kaikki kaaos tulisi saada valmiiksi mieluiten… no, eilen?  Pitäisi oppia paremmin sietämään keskeneräisyyttä ja epävarmuutta, se on oppitunneista tärkein nyt. Mutta pidän arvokkaana, että tunnistan tilanteen. Se on jo askel oikeaan suuntaan.

Perheen asenne. Arvoristiriita.

Tottakai tiesin alun alkaenkin, että perhe tukee päätöstä lähteä yrittäjäksi ilman muuta, mutta silti olen tämän vuoden aikana useampaan kertaan miettinyt kiitollisena sitä, miten hienosti mies ja lapset ovat tähän kaikkeen uuteen suhtautuneet. Siihen, että äiti istuu koneella kaiken aikaa ja vastailee (hävettävän usein) puhelimen näytön yli. Vaikka rakastan sosiaalista mediaa ja kaikkia sen tarjoamia mahdollisuuksia, on pakko myöntää, että toisinaan kaipaan totaalista taukoa sieltäkin. Ja aion sen jossain vaiheessa toteuttaakin, edes pieniä annoksina. Myönnän, että tällä hetkellä elän tietynlaisessa arvoristiriidassa. Yksi tärkeimmistä arvoistani on olla merkityksellinen (sisältäen sekä perheen että työn), mutta nyt vaakakuppi on ollut liikaa kallellaan työn suuntaan, perhe on joutunut joustamaan luvattoman paljon. Vaikka en olisi koneellakaan, saatan toisinaan olla poissaoleva ja ärsyynnyn helposti ”kaikkeen turhaan”, kun pyöritän päässäni jatkuvasti työhön liittyviä juttuja ja yritän opetella hyväksymään oman ihmisyyteni ja töideni keskeneräisyyttä.

Aivan alkuun kaikille perheenjäsenille tuntui myös olevan hankalaa sisäistää se, että vaikka olen fyysisesti kotona, en ole vapaalla. Eivät he sitä suoraan sanoneet, mutta toisinaan vaistosin, että koska työpäiväni olivat ”vain kotona olemista”, olisi minun pitänyt pestä pyykkiä, laittaa ruoka, siivota keittiö ja imuroida ulkoa tulleet hiekat, jotta oikeissa töissä olleet raatajat ja koulutyön uuvuttamat lapset olisivat saaneet nauttia rennosta vapaa-ajasta 😉 Tottakai, kun kotona olen, hoidan työpäiväni lomassa liudan kotiaskareita myös, mutta jos haluan saada päivän aikana jotain aikaan, on päivä pyhitettävä melkeinpä kokonaisuudessaan työasioille. Aivan, kuten palkkatyössäkin ollessani. Harvemmin kukaan pyysi mua lähtemään toimistoltakaan pyykin pesuun tai ruoan laittoon kesken päivän! Tähän avuksi laadimme jo loppukesästä lapsille kotityökäytännön, josta kerroin aiemmassa postauksessani täällä. Tästä täytyy antaa valtavan iso kiitos kaikille lapsille, niin upeasti he ovat auttaneet kotitöissä ja arki on löytänyt rytminsä, että siitä on ilo palkitakin kuukausirahalla.

Kaikesta siitä tuesta, joka toisinaan miehen suunnalta näyttäytyy jopa ”mun puolesta ajatteluna”, olen niin äärimmäisen kiitollinen! Mies ei valita koskaan, vaikka olisin pitkiäkin aikoja muissa maailmoissa. Korkeintaan vihjaisee illalla klo 22, että varmaan tuon homman ehtisi tehdä aamullakin, kun jonkun idean saatuani meinaan avata läppärin kantta, vaikka toinen jalka on menossa sänkyyn jo. Hän myös hymähtelee huvittuneena, kun myöhään yöllä puhelimeni valo kajastaa yllättäen pimeässä huoneessa, kun kirjoitan ylös juuri ennen unta saamaani verkkokurssi-, blogipostaus- tai some-ideaa. Olen myös saanut suurelta osin vapautuksen lasten harrastuskuskaamisista ja muista käytännön järjestelyistä, mikä on auttanut keskittymistä työasioihin paljon. Ensi vuoden aikana pääsen uskoakseni taas paremmin jakamaan kuljetusvastuita ym. ja vapauttamaan miestä hänen omiin harrastuksiinsa.

IT-ongelmat.

Kunpa voisin sanoa, että työpäiväni koneen ääressä ovat näyttäneet tältä:

 No eivät ihan ole. Tämä on lähempänä totuutta:

Olen tämän vuoden aikana kohdannut ehkä varovasti arvioiden noin miljoonaneljäsataaneljäkymmentäkolme IT-ongelmaa. Suurin osa sellaisia, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Yhdessä vaiheessa tuntui, että jokaisen teknisen edistysaskeleen ottaminen vaati vähintään sen, että puran koneen ja sen syvimmän sielun atomeiksi voidakseni jatkaa eteenpäin. Toki ajoittaiset IT-ongelmat ovat tuttuja jo työvuosilta aiemminkin, mutta silloin, kun ne kaikki päättävät esiintyä ensimmäisen vuoden aikana – kun olisi jotain muutakin mietittävää – on kyllä välillä ollut niin epätoivoinen olo, ettei tosikaan! Olen esimerkiksi elämäni aikana synkronoinut noin kymmenen sähköpostitiliä kommunikoimaan Outlookin kanssa, mutta juuri tämän yrityssähköpostini kanssa se ei syystä X onnistunutkaan.

Olen paininut niin mystisesti lukkiutuvan MS Wordin, liian joustamattomien kotisivujen aiheuttamien synkronointiongelmien, ei-yhteensopivien viikkokirjealustojen, koneen päivittymisongelmien kuin sosiaalisen median synkronointienkin kanssa. Kun sitten päätän lähteä kontaktoimaan ohjelmiston tukikeskusta soittamalla, ja puhelu päättyy siihen, että automaattinen puhelinvastaaja heittää mut kerta toisensa jälkeen linjoilta, ei ole aina ollut itku kaukana. Se tuska, kun jotain pitäisi siltä istumalta saada tehtyä, eikä kyseinen ohjelma toimi, eikä mistään saa apua, meinaa kaataa toisinaan varustautuneimmankin sotilaan rähmälleen kuraan. Kaikessa on aina jotain hyvääkin ja tässä vaiheessa se on se, että tietokoneiden anatomia alkaa olla aika hyvin hallussa ihan tällaisella perusnaisellakin!

Epäusko. Kiitollisuus.

Toisinaan, kun saan ihania palautteita, tapahtuu yllättäviä sattumia tai onnistun täydellisesti jossain, joka on ollut pitkään työn alla, yllätän itseni ajattelemasta, voiko tämä kaikki oikeasti olla näin siistiä! Että varmaan kohta joku nipistää mua käsivarresta ja herättää mut tästä unesta ja kertoo, että nyt pitää palata todellisuuteen! Huomaan, että koska olen aina aiemmin ollut päivätyössä oleva palkkatyöntekijä, on muhun niiden vuosien myötä iskostunut sellainen ajatus, että vain työ, jota tehdään klo 8-17 ja jossa pitää odottaa kieli pitkällä viikonloppuja ja loma-aikoja, on sitä oikeaa työtä. Yrityksen perustamista ei lasketa työksi, se on sellaista harrastelua. Jossain alitajunnassa istui myös pitkään ajatus, että työstään ei aidosti voi nauttia täydestä sydämestään, ja vitsit siitä, miten työ häiritsee vapaa-aikaa, kuuluu kertoa vähän takakireästi naureskellen.

Olen vähitellen oppinut pois tästä ajatusmallista, kun olen saanut maksavia asiakkaita ja näiden myötä päivittäiset velvollisuudet ja tunne ”oikeasta työstä” ovat lisääntyneet. Myönnän ajatelleeni aiemmin jopa niin naiivisti, että alusta asti synnytetty yritystoiminta olisi pitänyt ”oikein tehtynä” punnertaa maailmaan tuosta vain, täysipäiväsen työn ohessa. Kuka nyt laskisi työksi jonkun kivan jutun suunnittelua! (Omalla kohdallani olisi kyllä jäänyt yritys syntymättä, jos asia oikeasti olisi noin! Metatyön määrä aivoissa on ollut sellainen, että jompi kumpi olisi tuossa tapauksessa kärsinyt rajusti.)

Mutta kiitollisuus siitä, että saan elää näin ja työtä on ilo tehdä ja työhön kykenee vaikuttamaan 100% :sesti itse, ovat ne seikat, jotka saattavat yhtäkkiä, vaikkapa kesken päivän lenkkeilyn, jysähtää tietoisuuteen. Olen onnellinen siitä, että monet asiat ovat menneet maaliin ja monet odotukset jopa ylittyneet siitä huolimatta, että haasteitakin on ollut. Palaset ovat loksahtaneet paikoilleen kuin itsestään. Odotan innolla ensi vuotta!

Rohkeuden paradoksi.

Miten jokin asia voi samanaikaisesti näyttäytyä ulospäin rohkeana, mutta tuntua sisällä niin valtavana epävarmuutena? Kun kerroin yrittäjyydestäni ja pitkin tätä ensimmäistä vuotta, olen kuullut kymmeniä kertoja ihmisiltä, miten rohkeana he pitävät päätöstäni ryhtyä yrittäjäksi. Osa ihmisistä ovat sanoneet sen päivitellen ja päätään pudistellen, osa innostuneesti, saaden esimerkkiä omien haaveidensa toteuttamiseen. Itselleni rohkeus on tietynlainen paradoksi. Itse kun en koe olleeni yhtään rohkea. Päinvastoin. Olen itkenyt nukkumaan mennessäni kaikkea epävarmuutta, pohtinut, teinkö sittenkään oikeaa päätöstä, maalannut isolla pensselillä kauhukuvia tulevaisuuden maalitauluuni, vältellyt haasteita, kunnes ne on ollut pakko kohdata ja silti sydämessäni tuntenut, etten olisi voinut tehdä mitään toisin. Muuta vaihtoehtoa ei vain ollut. Tämä oli tehtävä juuri nyt, juuri näin. Kaikki ne pakokauhut, pelot ja haitalliset pään sisäiset uskomukset piti vain sysätä syrjään ja luottaa siihen, että hyvä tästä tulee. Onko se sitten rohkeutta, ehkä? Mutta sisälläni se ei ole tuntunut siltä, se on tuntunut vain tieltä, johon jokin tuuli työntää kulkemaan. Ja sitten pitää vain levittää kädet ja katsoa, mihin se johdattaa.

Verkostot. Ihmisten vilpitön tuki.

Verkostoituminen on aina ollut itselleni kylmänväristyksiä aiheuttava sana. Se on kautta aikojen tuonut mieleeni Uuno Turhapurosta tutun vuorineuvos Tuuran pyörittämät, teennäiset konjakin huuruiset hyväveli-verkostot, joissa kokoonnutaan ventovieraiden ihmisten kanssa kukin paiskimaan toisia olalle, ja kehumaan itseä ja toisiaan kilpaa. Mielikuva on raju ja varmasti – toivottavasti – suurelta osin vääristynytkin, mutta valitettavasti olen tällaisia juttuja kuullut vielä 2020-luvullakin. Ajattelin pitkään, etten sovi verkostoitujaksi. Olen aina ollut kiinnostunut ensin ihmisestä ja hänen ajatusmaailmastaan kuin tittelistä, ansioista, asemasta tai siitä, miten joku kannattaisi tuntea hyötymismielessä.

Kaikilta osin en ole vielä päässyt irti vanhasta ajatusmallistani, mutta olen yrittäjyyden myötä kyllä alkanut rohkeammin ja avoimemmin tutustua uusiin ihmisiin, esimerkiksi LinkedInissä ja jopa kasvotusten. Olen lähestynyt ihmisiä, joiden tekemistä ihailen ja kertonut sen heille avoimesti. Tein myös linjauksen, jossa päätin alkaa lisätä LinkedInissä kontaktilistalleni ihmisiä, joiden juttuja olin seurannut jo tovin sivusta (eli taustatutustunut ihmiseen) ja joilla tuntui olevan samankaltainen arvomaailma työelämää, ihmisten johtamista, yrittäjyyttä ja siihen liittyvää avoimuutta kohtaan. En olisi koskaan uskonut, miten mahtavia ihmisiä olen näin saanut ympärilleni, osan livenä, osan virtuaalisesti! Tämän kaltainen verkostoituminen, tuki ja ajatusten jakaminen sopii omaan arvomaailmaani täysin. Ensin ihmiset, sitten se muu, jos on tullakseen.

Olen myös ollut täydellisen yllättynyt siitä, miten ihanasti monet, aiemmin vain hyvän päivän tutut, ovat ottaneet yhteyttä ja ehdottaneet yhteistöitä, ilmaisseet tukensa ja tarjonneet vinkkejään, jos ovat kuulleet haasteistani. Olen myös halunnut olla avoin sen suhteen, millaisia juttuja on tullut ensimmäisen yrittäjyysvuoden aikana kohdattua. Haluan omalta osaltani välttää sellaista ”Oih, kaikki on jatkuvasti niin upeaa ja täydellistä, en enää edes muista vaikeuksiani!” -asennetta, joka toisinaan nostaa päätään some-kanavilla. Yrittäjyyteen, kuten parisuhteisiin, opiskeluihin, lasten kasvatukseen, hyvinvointiin ym. ihmiselämään liittyy kuitenkin aina myös vaikeuksia. Halusi niitä julkisesti myöntää tai ei. Vaikeudet eivät poistu sillä, että ne maalataan kultamaalilla katseet kestäväksi. Kovempikin supersankari mätkähtää välillä tonttiin.

Innostuminen. Energia.

Olen aina ollut tosi nopeasti ja kaikesta innostuvaa sorttia, mutta en arvannut, miten innostavaksi elämä voi muuttua, kun saa pystyttää omaa yritystä! Yhtäkkiä näen mahdollisuuksia siellä täällä, jopa niin, että välillä pitää vähän läpsäyttää märällä rätillä omallekin naamalle, jotta ajatus pysyy edes vähän kontrollissa. Ei ole yksi, eikä kaksi kertaa, kun olen tänään ajatellut, että ideani on NEROKAS! Ja huomenna olen ollut sitä mieltä, että HULLU. Tai että tänään olen tuominnut idean hulluksi, ja huomenna tajunnut, että se idea olikin suorastaan nerokas! Se kuuluisa raja nerouden ja hulluuden välillä todellakin on häilyvä…

Parhaat ideat olen oppinut tunnistamaan siitä, että vaikka ne painaa pinnan alle ensimmäiset kerrat, ne pulpahtavat kuin korkki pintaan uudelleen, jos haluavat tulla huomioiduksi. Onneksi jotkut sentään painuvat suosiolla pohjamutiin, muuten olisikin melkoinen kaikille kaikkea -palvelu syntymässä!

Nykyään myös kuuntelen haltioituneena toisten yrittäjien tapaa ideoida ja toteuttaa asioita, ja aivot raksuttavat koko ajan, miten itse osaisin ajatella oman laatikkoni ulkopuolelta. Itsereflektoinnin kyky on kasvanut valtavasti. Osaan jo  melko taitavasti ”irrottaa” ajatukset ja ideat omasta päästäni, tarkastella niitä kauempaa ja päättää sitten, otetaanko käyttöön vai heitetäänkö olan yli. On niin siistiä ajatella, että koko maailma on avoinna ja kaikkia ideoita ei suinkaan ole vielä keksitty, osa niistä odottaa mua!

Ja mikä parasta tässä kaikessa, matka jatkuu…

Mitä parhainta alkanutta viikkoa sinne!

Ps. Huomasitko muuten blogini uuden ilmeen, joka on nyt yhtenäisempi yritykseni ilmeen kanssa? 🙂

Tulehan mukaan yritykseni matkalle. Kanavat löydät alta ja ne odottavat just sua mukaan!  -Jenni

Viiden tähden Sinä – Tavoite- ja voimavaravalmennus

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *