Ketä luulet kiinnostavasi, lehmä?!

Leikitään, että olet ystäväsi kanssa kahvilassa ja juotte juomianne, kun pöytään istuu ventovieras ihminen, joka katsoo sinua silmiin ja sanoo: ”Taasko sun, vi**un lehmän naamaa pitää katsella ja ihmetellä sun tekemisiäsi?!

Tai leikitään, että olet töissä ja suoritat työtehtäviäsi, kun olallesi koputetaan ja koputtaja sanoo: ”Eipä sussakaan menetettäisi mitään jos tappaisit itsesi, eikö yhtään hävetä olla olemassa, VAIHTOON!”

Kuulostavatko kuinka realistisilta tilanteilta, päivittäin tapahtuvilta? Kyllä noin voi käydä kenelle vain. On nimittäin paikka, jossa näin tapahtuukin tavalla tai toisella, tyylillä tai toisella, hetkenä jos toisenakin.

Netissä. Netissä ”kasvottomasti” ja tuosta vaan. Sitten sanoja voikin laittaa läppärin kiinni ja jatkaa vaikkapa perheensä kanssa ilta-askareita.

Koska nettihän on paikka, jossa ihan mitä tahansa voi sanoa ihan kenelle tahansa, jos vaan tosi kovasti ottaa päähän. Se on villi länsi, Suomessa on sanavapaus! -julistajien leikkikenttä, jossa omista sanomisistaan ei tarvitse kantaa vastuuta. Mitäs tuokin on valinnut julkisen työn ja mitäs on kertonut siitä omilla kasvoillaan. Kyllä silloin meillä kaikilla p i t ä ä olla oikeus sanoa hänelle se, mitä sylki suuhumme ensimmäisenä tuo! Eikös? Hänhän on itse suorastaan kerjännyt sitä!

Hohhoijaa. Taas viime aikoina aktiivisemmin nettikeskusteluja (mm. Martina Aitolehden ero, Business Finlandin jakamat tuet jne.) seurailleena, en voi kuin pyöritellä pöyristyneenä päätäni sen edessä, mitä ihmiset voivat – moni jopa omilla kasvoillaan – netissä kirjoittaa. Haluaisin todella tavata ne ihmiset kasvotusten, joille ylläolevien kaltaisten tekstien kirjoittaminen toista ihmistä koskien on helppoa ja käy ilmeisesti hauskasta viihteestä.

Luonnollisesti monista lehtien palstoilla esiintyvistä, julkista työtä tekevistä henkilöistä saa kuka tahansa olla mitä mieltä tahansa. Kuten kaikista meistä kanssaeläjistä. Kaikkia ei voi miellyttää, emme me ”tavalliset” kansalaiset sen enempää kuin julkisuudessa olevatkaan kansalaiset. Ymmärtääkseni netissä kuitenkin aika vapaasti saa valita, ketä julkkista koskevia uutisia klikkaa auki ja lukemisen voi jättää vielä keskenkin, jos tulee avattua väärä klikki ja sellainen tunne hiipii sisälle, että eipä oikein napostelekaan nyt lukea tästä. Kaikki eivät tähän toki vaivaudu, koska artikkelissa esiintyvä ihminen on kuitenkin heille sen verran merkityksellinen hahmo, että he uhraavat ainutlaatuista elinaikaansa hänen lynkkaamiseensa kertomalla, että ”miksi luulet, että kiinnostaa?”, ”menisit sinäkin ****** oikeisiin töihin” tai ”pakkoko täällä on taas naamansa kanssa olla?”, ja auttavat samalla algoritmeja tunnistamaan, että kyllä kiitos, tällaista sisältöä halutaan lisää, koska sitä klikkaillaan ja kommentoidaan.

Se, mistä olen kaikkein yllättynein nykypäivänä, on monien ihmisten kyvyttömyys ymmärtää media-alan toimintaa. Olen törmännyt useampaan otteeseen esimerkiksi Sara Parikasta (kerron nyt heti, että hän on Salatut elämät -sarjan entinen näyttelijä siltä varalta, että joku haluaa tulla kommentoimaan, ettei ole koskaan nimeä kuullutkaan) tehtyjen lehtijuttujen alla tämän tyylisiin kommentteihin: ”taas tuon ***** naama esillä, eikö sille mikään huomio riitä” ja ”joka päiväkö tätä samaa ä**** pitää katsella”. Koska itse, tuhansien muiden tavoin, seuraan (mielestäni aivan superihanaa <3) Saraa Instagramissa, iltapäivälehtien artikkelit eivät ole tuoneet sisällöllisesti koskaan mitään uutta. Sen vuoksi, että toimittajat poimivat jutut selvästi Parikan omasta IG-tilistä ja tekevät niistä päivityksistä jutun, usein vieläpä aika suoraan kyseisen henkilön sanoilla kerrottuna. Tämä tuntuu olevan useille kommentoijille täysin vieras juttujen tekotapa. He vilpittömästi ajattelevat, että Sara itse on soittanut aamu kahdeksasta asti iltapäivälehtiin puhelinmyyjän lailla luuri kuumana ja halunnut ”naamansa esille, koska mikään määrä huomiota ei riitä”. Itselleni ei Sarasta ole koskaan onnistunut välittymään se kuva, että hän, hinnalla millä hyvänsä, haluaisi kasvonsa esille iltapäivälehteen. Päinvastoin. Hän päivittää aktiivisesti IG-tiliään ja jutut poimitaan sieltä jonkun ihan muun toimesta. Näin tapahtuu monen muunkin julkisuuden henkilön julkisista tileistä.

Seuratessani Martina Aitolehden erosta johtuvan surutyön kommentointia, alkoi oikeasti mieleen hiipiä ajatus, että onpa keskuudessamme (uskoakseni kuitenkin onneksi vähemmistönä) todella epäinhimillisiä ja epäempaattisia ihmisiä! Tottakai, Martinastakin – kuten edelleen kenestä tahansa meistä – saa olla mitä mieltä tahansa, mutta jos ei se, kun toinen suorassa lähetyksessä, itsensä keräily-yrityksistä huolimatta purskahtaa spontaanisti itkuun, saa aikaan minkäänlaista myötätuntoa toisessa ihmisessä, on pelottavaa. En ole seurannut Martinan elämää kovinkaan tiiviisti, olen vasta lähiaikoina alkanut seurata hänen IG-tiliään, joten kovin ”tutuksi” hän ei ole ehtinyt tulla. Siitä huolimatta, kun katsoin Vapun ja Marjan haastattelun ja Martina murtui kyyneliin, tuli kyyneleet itselläkin. Ihan siitä syystä, että oma kehoni muistaa jossain syvimmällä solutasolla edelleen sen tunteen, kun vuosia kestänyt tärkeä ihmissuhde päättyy ja tuska siitä tuntuu tirisevän jopa nahan läpi. Kun tuntuu, ettei saa aamulla happea ja kaikki ajatukset ovat kriisistä sekaisin. Ei siinä hetkessä, sen surun kokemuksen hetkessä, ole mitään merkitystä sillä, mitä virheitä olet suhteissasi aiemmin tehnyt, eikä siitä muistuttaminen ainakaan helpota oloa. Tunne surusta ja tuskasta välittyi tv-ruudun läpi aitona ja aseistariisuvana. Toivon todella, ettei Martina itse siinä hetkessä lukenut yhtä ainuttakaan kommenttiosion kommenttia. Se oli suurelta osin kamalaa luettavaa.

Eräs sukulaiseni työskentelee tehtävässä, jota julkisesti aika ajoin ruoditaan näkyvästi ja kuuluvasti. Tovi sitten oli aika, jolloin hän ei valitettavasti ollut esillä parhaiden onnistumistensa vuoksi. Silloin luin päivästä ja viikosta toiseen suunnilleen kaiken ruodinnan, mitä lehdissä hänestä kirjoiteltiin. Useampana iltana sohvan nurkassa tuli kommentteja lukiessa itku ja sellainen olo, että kunpa jokaisen artikkelin voisi polttaa roviolla ennen kuin kyseinen henkilö ehtii niitä nähdä. Koska tunnen luonnollisesti tämän ihmisen henkilökohtaisesti, en voinut olla ajattelematta, miten hän jaksaa sen kaiken. Miten ihmeessä ihmisen pää voi pysyä kasassa silloin, kun tulee täysilaidallinen sontaa niskaan yhä uudestaan ja uudestaan?! Osa kommenteista meni niin henkilökohtaisuuksiinkin, ettei mitään rajaa. Tehdään päätelmiä, vääristellään kokonaiskuvaa, vedetään mutkia suoriksi ja julistetaan niitä totuuksina kovin heppoisin perustein.

Sitten sanotaan, että kuule itsepä tekevät sellaista työtä. On varmasti totta, että tuon kaltainen, esillä oleva työ kovettaa ihmistä myös ihan terveellä tavalla, ei ehkä jaksa jokaisen elämäänsä tyytymättömän jurrin ähinää ottaa tosissaan, mutta se ei silti vähimmässäkään määrin oikeuta siihen, että joku siellä jossain avaa koneen, alkaa naputtaa lynkkausviestiä ja vielä päättää painaa Enteriäkin lopuksi. Ei, ei edes sananvapauden nimissä.

Kirjoitin itse useampi vuosi sitten blogia, jonka lopetin sittemmin ajan puutteen vuoksi. Blogi oli sellainen perus perheblogi, jolla oli vankka lukijakuntansa, mutta mitenkään kuuluisa se ei suinkaan ollut. Kunnes eräänä päivänä, silloin vajaa 10 vuotta sitten, sohvan nurkassa maatessani, keksin ex-tempore kirjoittaa hyvinkin arkisesta aiheesta, kieli poskessa ja sarkastiseen sävyyn postauksen, jonka näkyvyyden räjähtämistä en pienessä päässäni olisi koskaan osannut ennustaa! Postaus keräsi silloisessa blogimaailmassa järkyttävän määrän kommentteja, tykkäyksiä, jakoja, sitä kopioitiin toisiin blogeihin ym., ja lopulta se päätyi mm. lapsiperhe-aiheisten keskustelufoorumien puheenaiheeksi ja taisipa se käväistä silloin jonkun iltapäivälehdenkin sivuilla. Sain liudan aivan ihania kommentteja, mutta myös täysilaidallisen kuraa sekä avoimiin kommentteihin että yksityisviestein. Kepeintä kuraa lieni silloin se, kun äitiyteni ja mielenterveyteni kyseenalaistettiin ja sain jopa kehotuksen antaa lapseni huostaan, koska en selvästikään kykene huolehtimaan heistä. Muun kaltaiset kurat voi kukin päätellä tahollaan. Opin näin ”nobodyna” silloin kaksi asiaa: 1) aivan kenestä tahansa, voidaan päätellä aivan mitä tahansa jopa yhden blogipostauksen perusteella ja 2) joidenkin ihmisten kyky sarkasmin ymmärtämiseen on aivan nollatasolla. Ja jos olet julkisuudessa esiintyvä henkilö, on kura varmasti tästä potenssiin miljoona.

Surullisinta on, ettei tällaiseen nettikiusaamiseen, some-lynkkaukseen ja sonnan heittelyyn tarvita korona-ajan aiheuttamaa ahdistustakaan. Siihen ei ole selitystä. Tällaista ahdistusta ja pahoinvointia on ympärillämme ihan normaaliarjessakin paljon. Aina on heitä, joiden mielestä toiselle netissä puhuminen solvaamalla ja halveksimalla on ihan fine, jopa viihdyttävää.

Jos jokainen muita lynkkaava kommentoija pääsisi istumaan kohteensa kanssa sinne tunnelmalliseen kahvilaan vastatusten, vaaleanpunainen kuppi höyryävää kaakaota kädessään, katsomaan pöydän yli tätä ihmistä silmiin ja sanomaan: ”Painu sinäkin vi**n huomionkipeä **** siitä muualle”… Sanoisikohan hän? Kasvotustenkin?

Kommentit (5)
  1. Mie kans...
    23.4.2020, 22:16

    Eevakoo nosti hyvän pointin esiin, anonyymiys. Olen itsekkin mahdollisimman anonyymi, mutta nimimerkkini on rekisteröity, olen jäljitettävissä. Monissa keskusteluryhmissä onkin vaatimuksena rekisteröityminen,lukemaan yleensä pääsee kuka vain , Kommentoimaan vain rekisteröity. Hiuteliat yleensäkkin ovat joutilaita pois nakattaviksi. Meitä on moneen junaan ja ajatuksille on niin monta näkökulmaa kuin lukijaakin. On myös lukian vastuulla edes hetken pohtia lukemaansa jos luettu teksti näyttää ristiriitaiselta, mielummin kysymällä varmistaa että näinkö asia tosiaan on, Usein asia on tosiaankin ymärretty väärin ja siitä vedetty herne nenään. Toisin sanoen voi ymmärtää tahalleen väärin tai oikeasti ymmärtää väärin, jolloin on helpotus saada oikasu asiaan. Jos on anonyymi, kyllä silloinkin pitää käyttäytyä asiaankuuluvan hyvin, yhtälailla kuin he jotka esiintyvät kasvoillaan ja nimellään .

  2. Mie kans...
    23.4.2020, 20:47

    Kiitos oikein hyvästä ja aiheellisesta kirjoituksesta. Kun haluaa ajatella toisesta ihmisestä pahaa niin se ei tarvitse kuin puoli ajatusta kohteen suusta niin siitä syntyy mitä mielikuvituksellisempia hirveyksiä. Kun solvaaja jää kiinni, hän kuittaa kaiken sillä että ”vitsillähän minä” ” jaa että mitä? Eikö se vitsiä ymärrä?” Harvapa selvää solvausta ja kunnianloukkausta vitsinä ottaa. Kokemusta on minullakin siitä kun jokainen sanani on väännetty niin umpikieroon ettei ajatuksestani ole enään jälkeäkään ja ajatuksenani esitelty sellainen hirvitys ettei sellainen olisi mieleenikään tullut. Tahallinen väärinymmärrys siis… Näkökulman muutos negatiiviseen muuttaa saman positiivisen lauseen ajatuksen helpostikkin sellaiseksi mitä lauseen sanoja ei tosiaankaan tarkoittanut. Monelle tuntuu tuo toisen nöyryyttäminen ja pilkkaava nokittelu tuovan suurimman nautinnon, osoittaen muka suurempaa älykkyyttä.

    1. Kurja kuulla tuollaisesta kokemuksestasi, mutta pakko sanoa, että erinomainen lisäys, tuo tahallinen väärinymmärtäminen! Tuntuu, että vaikka mitä ja miten tekisi, asia halutaan tulkita tietyllä tavalla.
      Miten se vanha viisaus menikään…? ”Älä koskaan selitä. Ystävät eivät sitä tarvitse ja viholliset eivät kuitenkaan usko.” Näin se on.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *