Miksi aikuiset eivät vastaa tervehdykseen?!

Miten aikuisille ihmisille toisen ihmisen reilu tervehtiminen on niin vaikeaa?!

En juurikaan harrasta julkista, varsinkaan negatiivista avautumista. Se tuntuu usein kurjalta, lähtee monesti väärille urille ja aiheuttaa yleensä myrskyn vesilasissa. Mutta siitä huolimatta, ihan vähän haluan avautua nyt. Tänään tapahtui nimittäin kaksi kertaa peräkkäin sama juttu, ja ilmeisesti jonkunlainen kamelin selkä katkesi mulla nyt tämän avautumisen suhteen.

Vietin tänään aamupäivän tyttäreni harrastuksesta johtuen naapurikunnassa, jossa kävin lenkillä. Kesken lenkin olin poikkeamassa vessaan paikalliseen liikuntakeskukseen, joka aukesi kuitenkin vasta 5min. päästä, ja jouduin osallistumaan ulko-ovien avautumisen odottamiseen. Joku futsal-porukka odotti ovella kolmen (aikuisen, keski-ikäisen) valmentajansa kanssa. Tulin siihen, kävelin ovea kohti ja ohi mennessäni tervehdin heitä sellaisella ”en kehtaa tulla tähän seisoskelemaan sanomatta mitään” -ilmeellä ja hymyilin valmentajaköörille. Mitä tapahtui? Ei. Mitään. Valmentajat katsoivat mua suoraan päin, eivätkä sanoneet kukaan m i t ä ä n !  Tuli todella vaivaantunut olo. Kun olin mennyt ohi, valmentajat alkoivat keskenään heittää läppää ja päivitellä ilmoja. Todistetusti he eivät olleet puhekyvyttömiä siis.

No, tilanne oli ja meni ja jatkoin lenkkiä. Tytön treenien päätyttyä, olin menossa häntä vastaan treenisaliin. Eteisessä odotti seuraavan treeniporukan vanhempia, joita en tuntenut. Sisälle mennessäni kopistelin kengät eteiseen, huikkasin yleistervehdyksen kaikille tilassa olijoille. Jokainen käänsi katseensa muhun päin, sitten käänsi katseensa takaisin muualle, mutta jälleen kerran: kukaan ei sanonut m i t ä ä n !! Olo oli jälleen todella outo. Melkein aloin jo syyttää itseäni, että noin menin vieraita ihmisiä tervehtimään. Todellisuudessa teki mieli kajauttaa kovaan ääneen, että ”NIIN TERVE VAAN, SANOIN!” Mietin myös, että miltä mä mahdan näyttää, kun aikuiset ihmiset niin välttelevät vastaamasta ja mitä oli ehtinyt vessareissun jälkeen tapahtua, kun siellä peilissä näytin vielä ihan normaalilta, lenkkeilevältä naisihmiseltä. Vessapaperia sieraimissa? Kauluksessa?

Siis mitä ihmettä ihmiset? Ihan oikeasti. Voiko tuollaiseen harmittomaan yleistervehdykseen vastaaminen olla oikeasti niin vaikeaa? Vai onko joku kirjoittamaton sääntö, että vain ennalta tuttuja ihmisiä voi tervehtiä? Mitä siinä menettää, jos osoittaa ventovieraalle ihmiselle huomioineensa hänet ja edes nyökkää päätään hymyillen? Millainen olo jää sille tilaan tulevalle, kun aivan selkeästi näkee, että hänet on nähty, häneen puoleensa on jopa käännytty, mutta suut pysyvät kiinni, ilman hymyn häivääkään. Todella outo olo, voin kokemuksesta kertoa.

Mun on vaikeaa ymmärtää, miten joku voi edes olla fyysisesti hiljaa jos joku sanoo hänelle jotain? Itse tervehdin aina automaattisesti – tervehdys vain väkisin pulpahtaa suusta – jos joku mua tervehtii, joko tuntien tai vahingossa. Niinkin on käynyt kymmeniä kertoja, että olen huikannut iloisen tervehdyksen vastaukseksi, vaikken ole tuntenut koko tervehtivää ihmistä, ja sitten huomannut, ettei hän oikeasti edes tervehtinyt mua vaan jotain toista mun takana! 😀 Mutta sekään ei aiheuta ollenkaan niin kiusallista oloa kuin mennä hiirenhiljaiseen tilanteeseen yksin, moikata, mutta k u k a a n ei vastaa sulle mitään…

Ihan todistetusti nämä kaikki 7-8 tänään kohtaamaani mykkää aikuista olivat myös pienten lasten vanhempia! Millaisen esimerkin he antavat käytöksellään omille lapsilleen? No, sainpahan taas aiheen käydä omien lasten kanssa kasvatuskeskustelun asian tiimoilta… ”Te ette kyllä sitten koskaan…!” ja ”Te kyllä sitten aina…!” 😉

Ugh, olen puhunut. Lupaan, ettei musta tule mitään avautujaa, koska en oikeasti juurikaan pidä siitä. Mutta nyt vaan oli pakko, liikaa samaa tökeryyttä liian pienessä ajassa – tunnin sisällä.

Muilla kokemusta?

Hyvää yötä! Tsemppiä ensi viikkoon just sulle <3

Kommentit (4)
  1. Kyllä tuossa jotain niin perin suomalaista on. Esimerkiksi Espanjassa ilman muuta tuntemattomia tervehditään niin lenkkipolulla kuin rappukäytävässäkin. Tervehtiminen kuuluu hyviin tapoihin ja moukan maineen saa jos niin ei tee. Suomessa taitaa olla päinvastoin, ikävä kyllä.

    1. Pelkään pahoin, että näin se just on… Jotenkin toivoisi, että oltiin missä maapallon kolkassa tahansa, hyviin käytöstapoihin kuuluisi tervehtiminen vähintään silloin, kun se on vastaus toisen tervehtimiseen 😅 Mutta on meissä suomalaisissa kyllä helposti sellaista ”käännän äkkiä pääni pois” -toimintamallia, kun joku jotain yrittää ohimennen sanoa. Jotain vuosisatojen takaa kumpuavaa sysimetsien mallia ehkä 🙈

  2. Mä ihmettelen sitä, että lasten futisharkoissa, joissa kuitenkin käy ne samat aikuisetkin, esiintyy samaa puhumisen vaikeutta. Mä aina tervehdin heitä tullessani paikalle ja en välttämättä aina saa mitään vastausta. Siellä kentän laidalla katsellessa vanhemmat ilmestyvät lymyilemään toistensa selkien taakse, ettei vahingossakaan tarvitse puhua kenellekään. Kesällä kävin porukkapyörälenkeillä. Kokoontumispaikalle tullessani tervehdin myös kaikkia kollektiivisesti ja vastaanotto oli hiljainen tuijotus. Jäi vikaksi porukkalenkiksi.

    1. Aivan uskomatonta! Kukaan ei VOI olla niin ujo, ettei uskalla sanoa ”terve!” tuntemattomalle.
      Kun aivan selkeästi näkee, että sinut huomataan ja noteerataan.. silti valitaan se tyhjä tuijotus. Onkohan tää vain suomalainen ilmiö? 🤔

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *