Emme ole superihmisiä
Ahdistaa ihmisten kierous. Kaksinaamaisuus. Tekopyhyys. Se, että pitää esittää jotain muuta kun oikeasti sisimmässään on. Olla joku superihminen ja muuntautua aina seuran vaihtuessa persoonasta toiseen.
Superihmisiä ei ole, superihmiset on fiktiota, joku elokuvayhtiön keksimä satu. Supermies lentää pelastamaan pulassa olevat naiset – ei siinä, ei kukaan ole lentänyt luokseni kun itse olen ollut pulassa – olen joutunut ihan itse selvittämään asiani ja näin päässyt elämässä eteenpäin. Tai jos heitä on, supermiehiä tai -ihmisiä, niin sitten mielestäni me kaikki saisimme kantaa nimitystä superihminen. Voimmeko kaikki olla superihmisiä sitten?
Miksi? Olla kiero, kaksinaamainen, tekopyhä tai esittää jotain roolia muiden edessä.
Miksi olla joku muu kuin se mitä sisimmässään tuntee olevansa? Jos olet ujo, ei sinun tarvitse esittää rohkeaa. Muiden pitää hyväksyä luonteenpiirteesi ja ymmärtää se niin. Meidän kaikkien pitäisi saada olla juuri se persoona miksi olemme syntyneet. Rohkeat on rohkeita, ujot ujoja – mutta ujostakin tytöstä voi tulla rohkea, itsenäinen ja riippumaton muista, kuten omalla kohdallani on käynyt. Miksi pitää näyttäytyä toisten edessä erilaisena kuin mitä on kotona? Jos et meikkaa kotioloissa, miksi tälläytyä kauppaan tai kouluun? En minä vaan meikkaa kauppaan, lenkille tai en oikein kouluunkaan – harvoin. Kyllä silti peilin edessä siistiydyn, mutta ei naama aina kaipaa meikkiä. Yleensä meikkaan vain sen takia, koska se on hauskaa ja on kiva kokeilla uusia meikkaustapoja. Pelkkä punainen huulipunakin piristää kummasti muuten meikitöntä hipiää.
Jos lähipiiristä huomaa ainaista roolia esittävän, kieron, kaksinaamaisen tai tekopyhän ihmisen, voiko häneen enää luottaa? Tai hänelle uskoutua? Olen itse aika herkkä aistimaan huonot ihmiset lähelläni, mutta joskus on vaikea myöntää itselleni totuus. Totuus, ja se, että sellaisista ihmisistä tulisi pysyä kaukana. On vaikea tilanne, jos on jo päästänyt kieron ihmisen lähelle, mutta myöhemmin paljastuukin asioita, joita et haluaisi hänestä uskoa. Elämä on tälläistä, rehellistä ja kieroa, molempia. Kaikki asiat pitää hyväksyä ja osata päästää irti – se on vaikeaa, mutta ajan kanssa se helpottaa. Aina kannattaa keskittyä tulevaisuuteen, eikä ainakaan surra mennyttä. Elämä on tässä ja nyt – niin kliseistä, mutta niin totta.
Onneksi nyt minua ympäröivät ainoastaan upeat, luotettavat ja ihanat ihmiset, joiden sielut on täynnä pelkkää puhdasta rakkautta. Ja tälläisistä ihmisistä en tule koskaan päästämään irti. Ja mitä itseeni tulee,
ei minulla ole tarvetta esittää superihmistä tai mitään muutakaan,
oon ihan hyvä just näin, tälläisenä vähän keskeneräisenä.
xx Vilhelmiina