Ladataan...
VILHELMIINA H.

Kun ympärillä tapahtuu jotain ikävää tai kun olo vaan tuntuu ikävältä, miten nähdä taas se keltainen aurinko harmaan pilviharson takaa?

​Pitää pysähtyä. Keskittyä kuuntelemaan omia ajatuksia ja tuntemuksia.

En olisi koskaan uskonut myöntäväni tätä, en itselle enkä muille, mutta tunnen itseni todella yksinäiseksi. En tavallaan ole yksinäinen, minulla on ihana perhe ja ystäviä ympärillä - he ovat vaan fyysisesti niin kaukana, eikä pelkät puhelut korvaa sitä fyysistä läheisyyttä, mitä kaipaan. Minulla ei ole juuri nyt mahdollisuutta kävellä naapuriin äidin luokse aamupalalle tai kahvitella parhaan ystäväni kanssa iltapäivällä. Tämän asian otaksuin ja hyväksyin muuttaessani kauas heistä, mutta vasta nyt se on kolahtanut vasten kasvoja. Minulla on ikävä ihmisiä, jotka olen tuntenut koko ikäni ja jotka tuntevat minutkin läpikotaisin. Ikävä sitä turvallisuudentunnetta mikä kumpuaa sellaisilta ihmisiltä, jotka olet aina tuntenut. Ikävä ihmisiä, joille ei tarvitse selitellä kuka minä olen ja miksi käyttäydyn kun käyttäydyn. Voihan uusista tuttavuuksistakin löytyä tälläisiä ihmisiä, mutta jos totta puhutaan, mikään ei korvaa kanssasi kasvaneita lapsuudenystäviä eikä todellakaan omia vanhempia tai sisaruksia. Fyysinen läheisyys on niin eri asia kuin viestit tai puhelut rakkaimmille - rakastan enemmän sitä, kun saa käsin koskettaa ja halata niitä elämän tärkeitä ihmisiä. Ja se, etten vaan jaksaisi olla puhelimen ääressä alati kirjoittamassa kuulumisiani viestiksi, vaan haluaisin sanoa ne kasvotusten. On päiviä, jolloin puhelin ahdistaa, päiviä, jolloin laitan sen äänettömälle ja pois näkyviltä. Ne päivät ovat parhaita, kunnes huomaan useita huolestuneita viestejä siitä, olenko kunnossa tai missä menen kun en vastaa puheluihin. En vaan haluaisi olla koko ajan tavoitettavissa niin.

Näin yksin asuessa tämä ikävän tunne tuntuu todella voimakkaalta. Kun heräät aamulla yksin, syöt aamupalan yksin, teet päivällistä yksin, siivoat yksin ja menet nukkumaan yksin - mitä arjen rutiineja tahansa, teet ne yksin eikä ole ketään kenen kanssa ne voisi jakaa. Ei ole ketään, kenen kanssa iloita näistä tavallisista arkisista asioista. Yksin asuminen on alkanut ahdistaa jollain kummallisella tavalla, sillä nämä hiljaiset - vaikkakin niin ihanat - 45 neliötä tuntuvat kaatuvan päälleni hetkenä minä hyvänsä. 

Jos joku sana kuvaa kesäkuuta, se on: ikävä. Minulla on ikävä sitä omaa pirteätä minua, joka näki aina positiiviset puolet niissä ikävissäkin. Minulla on ikävä ystäviä yökylään, jonkun nukkumaan sohvalleni tai viereeni, ikävä sitä naurua ja niitä elämänääniä ympärilleni. Minulla on ikävä rutiinia tähän elämään, niitä aamuheräämisiä johonkin ja iltapäivän paluuta kotiin, ikävä pakollisia menoja. Minulla on vaan ikävä omalta tuntuvaa ja näyttävää elämää kohtaan. Ikävä omaa elämää.

Rutiinittomat ''lomaviikot'' alkavat muistuttaa minua ajasta, jolloin olin työttömänä, ajasta, jolloin voin henkisesti pahoin. Olin liian vapaa aikatauluista, eikä se ilmeisesti sovi minulle, tarvitsen jonkinsortin rutiinia elämään. Pakollisia menoja tai asioita, joita tehdä. Yksinelävällä niitä ei koulun, työn tai harrastusten lisäksi juurikaan ole. Koulusta olen ''lomalla'', töitäkään en ottanut näiden kesäopintojen vuoksi ja harrastukset lukeutuvat tällä hetkellä säännölliseen lenkkeilyyn, kuntosalilla käyntiin ja kotona joogaamiseen, joita harrastan oman fiiliksen mukaan. Eli ei siis mitään pakollisia menoja, ainoastaan opinnot, jotka on suoritettava syyskuun loppuun mennessä. En tiedä miksi stressaan tästä asiasta, sillä rankan kevään jälkeen nimenomaan halusin kesäksi elämältä vapautta ja kepeyttä. Nyt sitä on, tosin eivät kesäopinnot yhtään sen kepeämpiä ole, olen uppoutunut ja väsyttänyt itseni jo nyt niillä, etten ole ehtinyt elää kunnolla siinä sivussa. Siksi ehkä koko kesäkuu on tuntunut ikävältä.

Olen loman tarpeessa. Loman ilman opiskelua, tietokonetta tai muuta opintoihin liittyvää. Minun on päästävä jonnekin kauas, jotta voin nähdä taas lähelle. Ei minnekään maailman toiselle puolelle, eikä välttämättä edes Suomen rajojen ulkopuolelle, mutta jonnekin kauemmas omasta pikku kodistani ja näistä jo-niin-tutuista ympyröistä.

Onneksi pysähdyin ja kuuntelin omia ajatuksiani. Olen ollut liian keskittynyt puurtamaan vain yhtä asiaa, ja tuntuu, että olen kadottanut itseni siinä samassa. Pieni pysähtyminen on paikallaan silloin, jos huomaat että oma mieli vaeltelee jossain missä sen ei ehkä pitäisi. Joskus pitää vaan pysähtyä, kuunnella omia tuntemuksia, antaa pään tuulettua kunnolla ja aloittaa alusta.

xx Vilhelmiina

Ladataan...
VILHELMIINA H.

Olen ollut sinkku viimeiset - no mitä näitä nyt on - 25 vuotta. Kohta kaksikymmentäkuusi, mikäli lokakuussa statukseni on vielä ennallaan. Meillä on mennyt ihan hyvin. Meillä on hyvä suhde, minulla on hyvä suhde omaan sinkkuuteeni. Ollaan tultu hyvin juttuun ja nykyään arvostankin omaa statustani ehkä enemmän kuin koskaan. Olen itseasiassa ylpeä siitä, että en ole ottanut ihan ketä tahansa sinkku-statusta peittämään, koska sitä ei tarvitse peittää, ainakaan niillä väärillä ihmisillä. On ihan OK olla sinkku, jos sitä itse haluat tai jos et ole vielä tavannut sellaista henkilöä, jonka kanssa haluaisit olla suhteessa. Olet sitten sinkku tai parisuhteessa, olet silti yhtä arvokas tässä yhteiskunnassa.

Ai miksi olen (ollut) sinkku? Niin, en minä tiedä. Ehkä se on ollut niin, että joko minua on kiinnostanut ja sitä toista ei, tai sitten häntä on kiinnostanut ja minua sitten ei. Ei ole koskaan kolahtanut. Ei olla kohdattu, minä ja hän. Universumi ei ole antanut meille sitä mahdollisuutta. Hassua, joillekin se antaa kymmeniä mahdollisuuksia, eivätkä kaikki osaa sitä arvostaa. Ja kun toiset (mukaan lukien minä) haluaisivat niitä mahdollisuuksia, niitä ei tule. Kai tälläkin on joku tarkoitus.

On hauskaa - välillä vähemmän hauskaa - miten jotkut löytävät potentiaalisia seurustelukumppaneita tuon tuosta ja uskaltavat lentää kukasta kukkaan, uskaltavat siis hypätä suhteesta toiseen noin vain. Joillekin se on vaan niin helppoa, minulle ei. Se, että olemme tässäkin asiassa erilaisia on mahtavaa ja on ihan superhauskaa kuunnella ystävien tarinoita omista seikkailuistaan. Jotain positiivista siis tässäkin.

Millaista on (ollut) elää sinkkuna? Itse olen oppinut kehittämään, tuntemaan ja ymmärtämään omia ajatuksia - kehittämään itse itseäni. Olen oppinut elämään yksin, olemaan riippumaton kenestäkään toisesta ja oppinut, miten tavoitella unelmiani ypöyksin. Olen myös oppinut (haha) tekemään niitä ''miesten juttuja'', koska no man in da house. Ja se on vaan superhyvä juttu, tulevaisuudenkin kannalta, enhän minä voi tietää vaikka kohtaloni olisikin olla iki-sinkku. Kaikki tämä itsensä kehittäminen ja eläminen yksin saattaa kuulostaa itsekkäältä tai itserakkaalta, mutta elämässä hyvä on oppia rakastamaan itseä, ennen kuin voi rakastaa jotain toista. Yleensä se toinen on juuri se elämänkumppani. 

Main

 

Mielestäni jokaisen kannattaisi kokeilla elämistä sinkkuna eli sitä sinkkuelämää, jos ei sitä ole vielä kokenut ja jos siihen jossain kohtaa elämässä tulee tilaisuus. Ei siis sännätä suhteesta suhteeseen, ainakaan sen takia että pelkää olla yksin. Ei kannata pelätä olla yksin, onhan ihmisellä yleensä muitakin läheisiä kuin se seurustelukumppani. Tai kun ajattelee, me kaikki olemme yksin tässä maailmassa, jopa silloin kun olemme parisuhteessa tai lähellämme olisi kymmeniä rakkaita - tulemme tähän maailmaan yksin ja lähdemme täältä yksin, vaikka emme koko matkaa kulkisikaan yksinäisinä. Sinkkuudella on positiivisiakin vaikutuksia, eikä sitä tule hävetä. Sinkkuvuodet näkyy parisuhteessakin positiivisina heijasteina, kun oma itsetuntemuksesi on ennen parisuhdetta kunnossa. 

Mitä minuun tulee, unelmoin (edelleen) parisuhteesta, enkä siitä unelmasta luovu. En rakkaudestakaan. En ole luovuttaja. Koska rakkautta on, sitä on meissä kaikissa eli ihan joka puolella, mutta se rakkaus pitää vaan löytää ellei se löydä sinua ensin. Tai ehkä se tapahtuu niin, että molemmat löytää sen samassa paikassa, samaan aikaan, puoli-vahingossa ja satumaisesti. Prinssi-Uljasta en kaipaa, mutta aina on kiva uskoa satuihin, vaikka elämä ei loppujenlopuksi mitään satua olekaan.

 

Rakkautta ja haleja!

xx Vilhelmiina

Ladataan...
VILHELMIINA H.

 Hei sinä,

on enemmän kuin OK, jo et vielä tiedä mikä sinusta tulee isona. On todellakin OK, jos ei vielä kolmikymppisenäkään osaa sanoa vastausta kysymykseen: ''mitä haluat tehdä tulevaisuudessa?'' En minäkään vielä tiedä. En minä tiedä mikä minusta tulee ''aikuisena''. Vaikka aikuisuuden kynnyksen olen juuri ylittänyt - täytän syksyllä 26 vuotta - omistan kuitenkin nuorekkaan mielen, ja se on vaan hyvä juttu. En halua vakavoitua elämän suhteen, vaikka vuodet eteenpäin vierisi. Juuri nyt opiskelen sitä itselle mieluista alaa, tätä ennen opiskelin myös itselleni mieluisan ammatin.

En minä silti vielä tiedä, annan vaan elämän viedä.

Hei sinä,

avaa vaan silmäsi, katso maailmaa uteliain silmin, ole kiinnostunut niistä asioista, joista nautit. Jonain päivänä sinä varmasti tiedät, mikä on se sinun juttu. Tai ehkä vahingossa ajaudut niin kivalle alalle, tai paikkaan, ettet halua vaihtaa sitä enää pois. Mutta sitten kun mielesi tekee jotain muuta - haluaisit vaihtaa alaa ja kokeilla jotain uutta, vaihda ja opiskele itsellesi uusi ammatti, ihan rohkeasti. Meillä täällä Suomessa on aivan huippua kun on etuoikeus ilmaiseen ja kattavaan opiskeluun. Ollaanpa siitä kiitollisia.

​Älä ajattele liikaa muita, älä tulevaisuuttakaan. Sehän siinä parasta on, ettei tiedä tulevaisuutta eikä se ole valmiiksi sinulle hopeatarjottimella katettu. Vaan sinä pääset itse siihen vaikuttamaan, kyllä, juuri sinä.

xx Vilhelmiina

Pages