Ladataan...
Villiviini

Viime syksynä olin opetusharjoittelussa Ratakadun Norssissa ja luin samaan aikaan Kjell Westön Leijoja Helsingin yllä (1996). Tein usein kävelyjä Ullanlinnan, Kaivopuiston ja Viiskulman alueella ja nautin suuresti siitä, että kirjassa kuvattiin näitä samoja paikkoja ja samaa vuodenaikaa. Oli maagista kahlata ensin Kaivopuiston vaahteroiden pudottamissa keltaisissa kasoissa ja tulla sitten kotiin ja lukea romaanista kuvaus juuri samanlaisesta kokemuksesta:

Oli kuulas mutta kylmä lokakuun päivä. Kävelin Tehtaankatua itään Kaivopuistonrantaa kohti. Ohitin Neuvostoliiton suurlähetystön ja käännyin sitten Puistokadulle. Katolisen kirkon takana vaahterat loimottivat kuin syksyinen tulenliekki. Ne räjähtivät silmissäni. Mitkä värit! Mikä kirkkaus ja syvyys! Miten ne leimusivatkaan! Ne loimottivat elämää. Niissä leiskui koko tämän maailman aistillisuus ja kaipuu.

Lapsena luin Ronja Ryövärintyttären (Astrid Lindgren 1981) niin monta kertaa, että painoksen sivut alkoivat irtoilla. Vaikka romaanissa kuvataan kaikkia vuodenaikoja, parhaiten mieleeni on jäänyt syksy. Värikäs metsä, joka on muutoksessa ja paljastaa kaikki sellaiset olennot, jotka elävät rajatiloissa, vuodenaikojen vaihdoksissa ja hämärän aikaan: maahiset, ajattaret ja männiäiset.

Ilma kävi kuulaammaksi ja kylmemmäksi. Tuli pari hallayötä, ja yhtäkkiä joen rannalla olevan koivun latvassa oli keltaisia lehtiä. He näkivät sen istuessaan aamuvarhaisella tulen ääressä, mutta eivät sanoneet siitä sanaakaan.

Tuli uusia päiviä ja ilma oli yhä läpikuultavampaa ja kirkkaampaa. Saattoi nähdä peninkulmia vihreitten metsien yli, mutta samalla näki miten paljon keltaista ja punaista oli kaiken vihreän seassa, ja pian koko joenvarsi liekehti keltaisena ja punaisena. Ronja ja Birk istuivat tulensa ääressä ja näkivät, että oli kaunista, mutta he eivät sanoneet siitä sanaakaan.

Sumu nousi entistä aikaisemmin joen ylle. Ja eräänä iltana heidän hakiessaan vettä lähteeltä sumu oli noussut metsään. Yhtäkkiä he olivat keskellä tiheintä sumua. Birk laski vesiämpärin ja tarttui lujasti Ronjan käsivarteen.

Mikäon? Ronja kysyi. − Pelkäätkö sinä sumua? Luuletko ettemme löydä kotiin?

Birk ei kertonut mitä pelkäsi. Mutta hän odotti. Ja samassa kaukaa metsästä kaikui valittava laulu, jonka hän niin hyvin tunsi.

Myös Ronja seisoi hiljaa ja kuunteli.

− Kuule! Manhon väki laulaa! Vihdoinkin saan kuulla niitä.

Viime syksynä luin myös Anja Kaurasen Syysprinssin, ja ajattelin monta kertaa sitä hetkeä, kun joskus pari vuotta aikaisemmin astuin yliopiston päärakennuksen ovesta ulos Fabianinkadulle ja näin Lauri Tilkasen seisovan vanhanmallisen auton vieressä suoraan edessäni. Kirjaan perustuvaa elokuvaa kuvattiin juuri silloin, ja romaanin uudessa pokkaripainoksessa on valokuvia leffasta. Lopussa on myös kuva alkuperäisestä Syysprinssistä Anjan kanssa.

Siinä me kaksi aamulla heräsimme toisiimme kietoutuneina.

Oli lokakuun ensimmäinen päivä, syysaurinko oli onnistunut ujuttamaan kaihtimien raosta yhden kiilan kellarikämpän alkoviinkin, se silmissäni heräsin, sokaistuneena, enkä vähään aikaan nähnyt mitään. (- -)

Me seisahduimme saareen johtavalle valkoiselle sillalle. Tuuli heilautti hiuksia kasvoilleni. Sorsat pyörivät jaloissamme, levittelivät siipiään, lehahtelivat raskaasti sinne tänne kuin hyllystä putoilevat kirjat.

Otetaan seuraavan kerran leipää mukaan, mies sanoi toiveikkaasti, lintuja katsellen.

Otetaan vaan, minä lupasin.

Tunsin vartalosi läpikotaisin, tunsin suusi sisäpuolelta, makusi, kaikki tuoksusi. Olin varma etten koskaan voisi elää ilman sinua. Mittasin aikaa ruumiillani. Minuun koski aina, olit läsnä tai poissa. Olimme toistemme ainoita, olimme rakastavaisia, aikana jolloin koko sanakin tuntui hullulta, siinä raivon ja parittelun ilmapiirissä.

Tykkään siitä, että kirjat vievät toiseen todellisuuteen, mutta yhtä lailla tykkään siitä, jos ne koskettavat tätä todellisuutta jollain tavalla. Kun syksy tulee, on turvallista lukea tarinaa, jossa käydään läpi samaa vuodenaikaa - ja sen jälkeen tulee talvi ja taas kevät. Tai kun kävelen yliopistolla tai Helsingissä, näen joka puolella tiettyjen romaanien tapahtumapaikkoja, merkityksellisiä katuja ja kaupunginosia. Joku jakaa kanssani saman kokemuksen tästäkin syksystä, ja se rauhoittaa.
 

Ladataan...
Villiviini


Tämä muusi on niiiiin parasta, että se ansaitsee tulla kuvatuksi kolmesta eri kulmasta.

En varmaan ole ainoa, joka kaipaa tässä kohtaa syksyä jotain lohdullista, yksinkertaista, lämmittävää ja pehmeää. Mulla on lohturuuista sellainen teoria, että parhaat niistä lämmittävät sisintä kahdella tavalla: konkreettisesti omalla lämmöllään ja henkisesti lempeiden makujensa avulla. 

Perunamuusi on aivan erinomainen lohturuoka, jos se on valmistettu oikein. Älä pelästy, se ei ole vaikeaa, mutta vaatii hieman enemmän rasvaa ja kermaa kuin niissä kouluruokaloiden paakkuisissa litkuissa oli. Äläkä edes mainitse minkään jauheseoksen nimeä samassa lauseessa perunamuusin kanssa! Tai kirjoita muusia kahdella s:llä. Vain yhden s:n sisältävä variantti on se oikea, hienostunut, arkisista raaka-aineistaan huolimatta juhlallinen ruoka.

Lohduttavan pehmeä perunamuusi (4 annosta)

tarvitset:

12 keskikokoista perunaa (jauhoisia)
2 dl kaurakermaa
margariinia (esim. sininen keiju)
vettä ja suolaa keittämiseen

lisukkeeksi esim. näitä mustapapupihvejä

1. Kuori ja pilko perunat (n. 8 lohkoa/peruna).

2. Laita perunat kattilaan ja kaada niiden päälle vettä sen verran, että ne juuri peittyvät.

3. Keitä hajoavan kypsiksi eli n. 20 minuuttia.

4. Kaada ylimääräinen vesi pois niin, että pohjalle jää vain pieni liru. Voit myös kaataa keitinveden talteen johonkin astiaan, jos haluat lisätä sitä myöhemmässä vaiheessa.

5. Survo perunat huolellisesti perunansurvimella. Kuopaise ja sekoita välillä, jotta pohjalle ei jää paakkuja. Tämä vaihe saattaa kuluttaa hetken aikaa ja käsivoimia, mutta se on sen arvoista.

6. Lisää kaurakerma. Jos haluat muusista ekstrakuohkeaa, voit tässä vaiheessa vielä sekoitella sitä vähän sähkövatkaimella. Älä kuitenkaan minkäänlaisessa hätätilanteessakaan käytä sauvasekoitinta. Jos sille tielle lähdet, olet kulkeva tuhoon.

7. Sekoita lämpimän muusin joukkoon vielä muutama margariininokare. Laita oman maun mukaan, mutta tämä ei musta ole se paikka, jossa kannattaisi säästellä. Jos on ollut tosi huono päivä, lisää vielä vähän rasvaa. Se sulaa ja piiloutuu perunan sekaan, kukaan ei huomaa <3

Ladataan...
Villiviini

Edellisen viidentoista vuoden ajan (eli niin kauan, kuin olen saanut päättää kampauksestani itse) hiustyylini on vaihdellut aika paljon. En ole koskaan värjännyt hiuksia, mutta pituus on ollut kaikkea vyötärölle ulottuvasta harjasta korvien yläpuolelle päättyvään siroon tukkaan asti. Kolme kertaa elämässäni olen ensin kasvattanut pitkät hiukset ja pätkäissyt ne sitten kerralla lyhyiksi: ensimmäisen kerran yläasteella, sitten lukion lopussa ja viimeksi viime viikolla. Vapaus, keveys ja uutudenviehätys on joka kerta huumaavaa. Kunpa tämän voisi tehdä joka kuukausi! Miltä se sitten tarkalleen tuntuu?

Tiistai 

Aamulla kun harjaan hiuksia, mietin että todennäköisesti harjaa ei nyt pitkään aikaan tarvita tämän päivän jälkeen. Menen töihin, yhdeksi päiväksi ala-asteelle, ja hipelöin välillä lettiä selässäni. Muutaman tunnin päästä sitä ei enää olisi.

Töiden jälkeen istun kampaajan tuoliin, enkä ehdi selittää hiushaaveistani juuri ollenkaan, kun kampaaja on jo tajunnut visioni ja pätkäissyt hiuksista kunnolla mittaa pois. Saksien kahina selässäni aiheuttaa kivaa kihelmöintiä. Kuivia ja vaalenneita haituvia pitää lakaista lattialta aika paljon. 

Jo alun raakaleikkaus tuntuu kevyeltä ja jännittävältä, mutta lopullinen, siistitty tulos on ihana! Hymy pyrkii kasvoille koko ajan, kun kävelen kotiin.

Keskiviikko

Nautin uusista hiuksista tosi paljon ja käyn tasaisin väliajoin ihailemassa niitä peilistä. Illalla menen joogaan ja kohtaan ongelman: miten saan hiukset pois naamalta, kun ne eivät yllä ponnarille? Kokoan etuhiukset hassulle pikku ponnarille pään päälle, mutta se tuntuu liian paljon päiväkotikampaukselta. Ensi kerralla pitää ehkä kokeilla vaan pinnejä.

Torstai

Menen ensimmäistä kertaa töihin uusilla hiuksillani, ja koen ammatti-identiteetin nousevan. Minua ei enää sekoiteta oppilaisiin, kun kampaukseni on samanlainen kuin 90 %:lla muista naisopettajista. Lisäksi se on tosi käytännöllinen kiireisissä aamuissa, kun ei tarvitse käyttää aikaa harjaamiseen, öljyämiseen ja eri kampausvaihtoehtojen pohdintaan.

Perjantai

Näen monia opiskelukavereita, ja kaikki kehuvat hiuksiani. Tuntuu kivalta paistatella kehuissa, antaa ihmisten vetää sormiaan hiusteni lävitse ja heilutella päätä niin, että latvat hipovat niskaa. Kaikki vaatteetkin näyttävät paremmilta ja ryhdikkäämmiltä päälläni. Pitäisi kehua itsekin muita ihmisiä useammin! Ja vaikka mitään ulkonäkömuutosta ei olisikaan tapahtunut. Pieni palvottavana oleminen on parasta.

Laua​ntai

Pesen uuden tukan toista kertaa, ja hämmästelen taas, miten nopeaa se on entiseen verrattuna. Hoitoaine vain mietityttää. Mihin sitä kuuluu laittaa, kun  hiukset tuntuvat olevan pelkkää latvaa? 

Maanantai

Menen taas töihin, ja kiitän sekä luojaa että kampaajaani näistä hiuksista. Tukkani on juuri sopivan taipuisa tähän hiusmalliin, joten se näyttää hyvältä vaikka en tekisikään sille aamulla juuri mitään. Ja jos jaksan tehdä (ehkä pari kertaa vuodessa), suoristamiseen tai kihartamiseen ei kauaa mene. Voin käydä aamulla salilla, pestä hiukset ja föönata ne hetkessä! Voin kävellä merenrannalla ja antaa tuulen oikein kunnolla tuivertaa! Voin liihotella tekemään mitä tahansa ja onnistua, koska mulla on niin kevyet hiukset!

Pages