Elämäni isoin luopuminen

Vision One

Yritän tällä postauksella käsitellä aihetta joka on niin laaja, ettei mulla ole pienintäkään hajua mistä aloittaa. Lyhyesti sanottuna mun on tullut aika lähteä työpaikastani, joka on ollut mulle elämäni isoin asia viime vuodet, turvaverkko joka on pitänyt mut järjissäni, ihmisenä ja pinnalla elämän pyörteissä. Työ on antanut mulle niin paljon, ettei siinä ole mitään järkeä. Elämäni parhaat ystävät, melkein kaikki vapaa-aikani, kaikki mitä olen nyt liittyy tähän työhön. En tiedä miten olisin pärjännyt opiskeluvuoteni ilman. 

Työn avulla olen tajunnut olevani tarpeellinen, hyväksytty, taitava ja vahva ihminen. Olen muuttunut ujosta karismaattiseksi. Kun tekee työtä, joka ei ole mediaseksikästä yhtään missään mielessä, lakkaa kokonaan ajattelemasta muiden ihmisten mielipiteitä. Nykyään en siis ota itseäni enää yhtä vakavasti kuin joskus, ja uskallan avata suuni vaikeissakin paikoissa.  Olen viettänyt vapaa-aikani itseäni fiksummassa ja vanhemmassa seurassa, ja kasvanut hyvin monessa mielessä. Ja kun kaikki on mennyt alta, viimeisimpänä opiskelut, olen aina tiennyt että voin palata töihin ja olla turvassa.  

Nyt työ on kuitenkin alkanut viemään hyvinvointiani pois, ja musta on tuntunut että se estää mua olemasta sellainen liikkuva ja kokoajan muokkaantuva ihminen kuin mitä olen. Se pitää mut sinä ihmisenä ja persoonana, joksika kasvoin sen avulla. Hyväksi ihmiseksi toki. Mutta en halua olla ikuisesti se tyyppi, joka olin jo vuonna 2013. Ja koska en ole enää onnellinen. Ja miksi sitä muuten tarvitsisikaan perustella, jos haluaa lähteä, silloin ehkä kannattaa lähteä!

Musta tuntuu myös, että kaikki muut työntekijät tekevät työtä, koska se tuntuu kutsumukselta. Ja että kaikki muut elävät sen kautta hyvin oman näköistään elämää. Minä en. Mulle elämäni isoimmat asiat on taide, luovuus ja itseni ilmaiseminen. En voi elää jos en voi toteuttaa niitä asioita. Mulle on myös ihan hirveän tärkeää viettää aikaa luovan alan ihmisten kanssa. Mikään näistä asioista ei voi tapahtua ellen lähde.

En usko että mikään on pelottanut mua niin paljon kuin tämä päätös. En ole koskaan ottanut vastaavaa harppausta tyhjyyteen. Olen suoraan sanottuna kauhuissani. Silti tiedän ettei muuta tietä ulos enää ole. En suhtaudu oman alani töiden hakuun ikinä tosissani, niin kauan kuin mulla on tämä turvaverkko ja musta tuntuu siltä että pärjään. En tule koskaan menemään eteenpäin elämässäni ennenkuin lähden.  Olen pysynyt työssä juuri siksi, koska kaikki muu elämässä on tuntunut niin epävarmalta ja ohikiitävältä. Nyt tuntuu että olen viimein henkisesti siinä pisteessä, että uskallan hypätä taas. Jos olisin lopettanut samaan aikaan kun opiskelut loppui, mulla olisi mennyt ihan liikaa kerralla. Nyt kuitenkin oikea hetki. Kun täydellinen kesä koittaa, on helppo tehdä pelottavia asioita. Kun niiden jälkeenkin sulla on silti aurinko, ja pään sekoittava huuma kaikesta kesään liittyvästä. 

Sanoin viime viikolla esimiehelleni, joka on myös paras ystäväni, että mun on pakko liikkua eteenpäin. Hän ei ihmetellyt asiaa alkuunkaan. Mulle tuli ihmetyksenä miten jumalattoman raskaalta asian tuntuminen sanoi, vasta sillä hetkellä se tuli todeksi. Sain vain vaivoin pidäteltyä kyyneleet. Seuraava askel oli sanoa asia äidille. Sillä kertaa aloin itkemään, koska taas asia tuntui niin paljon todemmalta. Äitikin ymmärsi. Äitini on muutenkin kaikin puolin mahtava, kokoajan työntämässä mua ulkomaille. Hän sanoi myös että "turhaa odotat syksyyn työnhakua ja lähtöä, työn sen eteen voi aloittaa jo nyt." Miksi äidit tietää aina kaiken?

 

Lähdöt ovat aiemminkin pelottaneet. Vaikka niissä ei itsessään ole mitään pelättävää. Ja vaikka ne on aina tuoneet mulle sellaisia asioita joista en olisi koskaan osannut uneksiakaan. Elämä osaa olla niin upea asia, ettei siihen oma mielikuvitus ikinä riittäisi. 

Kuuntelin juuri Mikko Joensuun viimein ilmestynyttä Amen 1 - levyä ja yksi biisi, Enjoy while it lasts, osui pelottavasti kaikkiin ajatuksiini. Kesä ja täydelliset ilmat on täällä. Ja mulla samaan aikaan maailman isoin pelko, että kadotan itseni. Ja ettei mulla ole enää mitään eikä ketään tämän jälkeen.

 

 

And when the summer comes around

Everybody can forget they exist

Even just for a while

Some of us will never remember again

 

I know sometimes you are feeling lonely

You might even feel you're alone in this world

But being alone ain't always such a bad thing

You might start to hear things you've never heard

 

And when the summer comes around

Everybody can forget they exist

Even just for a while

And some of us will never exist again

And some of us will never exist again

Never again

 

 

 

 

 

 

Kommentoi