Seitsemän päivää Suomessa

IMG_0433.JPG

Onko jo ikävä meitä, puhelin piippaa kun istun siskon keittiön pöydän ääressä eräänä elokuisena iltana.

Meillä kysyjä tarkoittaa portugalilaisia. Niitä hassuja tapoja omaavia etelän ihmisiä, joista yhä useammin ajattelen: nää on mun tyyppejä ja miten minä ikinä enää sopeudun takaisin Suomeen.

(No on mulla vähän ikävä, vastaan).

Joka kerta kun tulen Helsinkivantaalle sillä kello neljä saapuvalla lennolla, tapahtuu sama juttu. Tulee hirvittävä tunneryöppy siitä, miten lähellä kotimaa onkaan. Istun neljä ja puoli tuntia lentokoneessa ja yhtäkkiä olenkin takaisin siellä jossain entisessä.

(Neljä tuntia! Joskus istun neljä tuntia kotisohvalla katsomassa Netflixiä. No ei ihan. Eihän minulla ole nykyisin sohvaa jolla istua, pelkkä patja lattialla.)

IMG_0402.JPG

IMG_0534.JPG

IMG_0571.JPG

IMG_0613.JPG

Sitten istun bussissa keskellä valoistuvaa loppukesäistä aamua. On pakko valita Spotifystä jotain suomalaista: kuuntelen tunnin sitä Pariisin kevään levyä, jota kuuntelin taukoamatta sinä keväänä kun olin juuri muuttanut Helsinkiin.

Pakko myöntää: itkettää vähän.

Metsämaisemat, kirpeä loppukesäinen aamuilma, tyhjyys ja nostalgia. Ja ne biisit, joita kuuntelin silloin kun Helsinki oli mielestäni kiinnostavin suurkaupunki koskaan. Silloin joskus ikuisuus sitten.

Ja tuntuu oudolta. Samaan aikaan kaikki on kotoisaa, mutta sitten ihan vierasta.

Kaupassa kysyn vahingossa joltain asiakkaana olevalta mieheltä, että missähän täällä on niitä marjajauheita ja mies katsoo minua vihaisesti: en oo hei täällä töissä.

Anteeksi, en osaa enää olla tässä maassa. Hymyilen liikaa vieraille, sanon kiitos ja anteeksi joka väliin. Nukun paremmin kuin moneen kuukauteen, koska on ihanan viileää öisin. Tiputan löylyveteen koivutuoksua ja heitän liikaa löylyä. Parvekkeelta näkyy kesäyö ja pelkkiä puita.

Sä oot hiljainen kuin maaseutumaisema. 

IMG_0725.JPG

IMG_0590.jpg

IMG_0585.jpg

Olen Suomessa vain viikon, siitä suurimman osan ajasta kyykin marjapensaissa kummipoikani kanssa, istun siskon keittiön pöydän ääressä ja juon teetä. (Ja vähän kaikkia ihania suomalaisia ginejä. Ginland, kuten aina vahingossa kirjoitan puhelimellani yrittäessäni kirjoittaa kotimaani nimeä).

Helsingissä taas se nykyisen ja entisen elämän välinen kontrasti iskee tajuntaan kovimmin. Kaikki on kuin ennenkin: istun ystävän valkoisessa kodissa ja tytöt tulevat kylään. Syödään liikaa karkkia, juodaan viiniä ja puidaan elämää. Maanantaina taas sataa ja on syksyistä, vaikka on vielä elokuu. Raahaan K-marketin muovikassillista ruisleipää ja salmiakkia mukanani koko päivän.

Sitten seuraavana aamuna olenkin taas kotona Lissabonissa.
Illalla haen kissan kotiin hoidosta ja se menee saman tien nukkumaan sänkyyni. Sillä viikolla en itse juuri nuku. Aivoni kai prosessoivat liikaa kaikkea tätä, entistä, nykyistä, tulevaa.

Expattielämässä on niin monia asioita, joita sitä kokematon ihminen ei vaan voi ymmärtää, sanoo ystäväni seuraavalla viikolla pitkällä viinilounaalla.

Sitä, miten voi olla kaksi kotimaata ja kaksi minää
ja ei yhtään ideaa siitä, miten ne joskus vielä osaa yhdistää. 

—-

I had the best week back in Finland. 

But it was also very emotional, as going back always is. 

Kommentit (29)
  1. Mä ahdistuin aina ennen siitä Tove Jansson -sitaatista, jonka mukaan on niitä, jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Oon muuttanut pois Suomesta kolme kertaa, eri pituisiksi ajoiksi eri maihin, ja tullut takaisin. Olen opetellut ajattelemaan niin, että on myös meitä, jotka sekä lähtevät että jäävät. Jos on niin onnekas, että saa valita, ei tarvitse valita aina samalla tavalla.

    Portugali kuulostaa upealta!

  2. Lähdin etsimään itseäni toiseen kaupunkiin. Tarkoitus oli vaihtaa hetkeksi maisemaa; ravistella auki apaattisia ajatusmyttyjä, jotta arjesta voisi taas syntyä jotakin elämänmakuista ja innostavaa. En osannut varautua siihen, että ihminen voi lyhyessä ajassa muuttua täysin. Ettei enää sovikaan sinne, mikä oli ennen koti ja itsestäänselvyys. Olla perustavanlaatuisesti sama, ratkaisevasti erilainen. Ja minä sentään olen pysynyt saman maan rajojen sisällä! Mitä se mahtaakaan olla Euroopan toisella reunalla!

    Tavoitit niin kauniisti kaiken sen, mitä olen viime aikoina pohtinut. Palaaminen on aina vaihtoehto, mutta tällä hetkellä se tuntuu hiukkasen absurdilta. Säätää itsensä takaisin säästöliekillä. Koska siltä se Helsingissä tuntuu. En tiedä, ei minulla vastauksia ole. On vain tunne.

    1. Kiitos kauniista kommentista 🙂

      Tarkoitus oli vaihtaa hetkeksi maisemaa; ravistella auki apaattisia ajatusmyttyjä, jotta arjesta voisi taas syntyä jotakin elämänmakuista ja innostavaa.

      Tämä oli myös mun lähtemisen perusajatus. Uskon että se on tehnyt mulle TODELLA hyvää ja vaan toivon et sit kun täältä palaa, sitä osaisi jotenkin elää Suomessakin sillä uudella asenteella 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *