Ladataan...
visual diary

 

 

Shinjuku, Tokio, 1.11.2018

Maybe with a friend is easier, sanoo ramen-ravintolan tarjoilijanainen minulle kun kerron hänelle tulleeni Tokioon ihan yksin, samaan aikaan kun yritän imeskellä nuudeleita kulhosta oikeaoppisesti. No varmasti on, ajattelen, mutta minäpä näemmä olen tällainen hullu, joka tahtoo tehdä pelottavia asioita toisinaan ihan yksikseen. 

Ensimmäinen mielikuvani Japanista on tämä: miten pilvetkin näyttävät jotenkin niin Japanilaisilta, ihan kun ne olisi maalattu taivaalle ihan erilaisella akvarellisiveltimellä kuin muualla maailmassa. Ja toinen ajatus: onpas paljon metsää. Heti pitää myös alkaa sooloilla: olen saanut ohjeet ottaa lentokentältä limusiinibussi tai juna, mutta ensimmäinen niistä ei kulje vielä tähän aikaan ja saan joltain random ihmiseltä suosituksen ottaa ihan tavallinen bussi, jonka ikkunasta tiiraan sitten metsämaisemia tunnin ajan. Kuulokkeet ovat yhtäkkiä rikki, olisin halunnut kuunnella juuri nyt yhden sellaisen biisin jota kuunnellessa mietin tätä reissua ollessani vielä kotona. 

Kaikki sujuu helposti, yhdentoista tunnin lennosta nukun puolet ja lopun aikaa nuokun jossain välitilassa katsellen elokuvien alkuja ja yrittäen keskittyä kirjaan. En saa ikinä luettua lentokoneessa mitään, keskittymiskyky on ilmassa jotenkin ihan erilainen. Exältäni saaman Xanaxin ja neuvon ota lasi viiniä ja tämä ja heräät vasta Tokiossa jätän käyttämättä, koska haluan olla skarppina löytämässä oikeita metrolinjoja ja nimettömiä katuja heti saapuessani. 

 

 

 

Olenkin, paitsi sitten asuntoani en löydä mistään ja kiskon matkalaukkua pitkin katuja hiki päässä auringon paistaessa kuumasti naamalleni. Myöhemmin tajuan, että olen laittanut karttaan ihan väärään kohtaan merkin siitä (ja myös sen, että nettiyhteys olisi sittenkin kannattanut hankkia jo kentältä). Orpona kadulla seisoskellessani joku ystävällinen vanhempi mies tulee kysymään tarvitsenko apua. Sinä aikana kun hän avuliaisesti etsii kanssani asuntoani, hän myös kertoo että on käynyt Suomessa nuorena, joskus neljäkymmentä vuotta sitten. Meneekö vielä se sellainen laiva Helsingistä Tukholmaan, hän kysyy, samalla kun kävelemme pitkin pientä katua, joka osoittautuukin kotikadukseni. Kyllä menee. Kun vihdoin olemme perillä, en tiedä pitäisikö antaa tippiä vai halaus, mutta tyydyn kiittelemään vuolaasti ennenkuin tiemme eroavat. 

Makaan kylpyammeessa ehkä tunnin, sitten peiton alla toisen. Ei saa nukkua ennen iltaa, toistelen itselleni. Seitsemän aikaan pakottaudun ulos, on ihan pimeää ja kadut täynnä töistä palaavia pukumiehiä. Menen pieneen ramen-paikkaan, juuri siihen jossa tarkoilijanainen tivaa minulta olenko naimisissa ja voinko syödä kanaliemeen tehtyä keittoa. Normaalisti sanoisin etten voi, mutta olen niin poikki että söisin nyt ihan mitä eteeni vain laitettaisiin. 

 

 

 

Sen jälkeen kävelen takaisin kotiin, ah kas olipa tuosta asemalta helppo tulla tänne, kunhan kääntyi vaan oikeaan suuntaan. Sitten nukun niin sikeästi etten herää mihinkään ja yhtäkkiä on aamu ja olen jotenkin kummasti Japanin ajassa. 

 

Tästä se alkaa. 

 

 

 

 

----

 

 

 

 

First day in Tokyo. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ladataan...
visual diary

 

Ok, I´ll see you then, sanon, suljen Skypen ja laitan turkoosin Washi-teipin takaisin kamera-aukon päälle. 

Sitten haluaisin tilata jonkun huikentelevan drinkin, mutta olen yksin kotona eli siinäpä tilaan itse vaan itseltäni drinkkejä. Katson peiliin, hihkun epäuskoisena ja sitten kaivan Spotifystä yhden levyn jostain kaksituhattaluvun alkupuolelta. 

Alone in Kyoto.

 

 

Vaikka itseasiassa se ei ole ihan niin. Alone in Tokyo, ennemminkin. Tai mistäs sitä tietää, ehkä menen Kiotoonkin. 

Lennän tänään nimittäin Tokioon, ihan ylhäisesti yksinäni. 

Menen tekemään vähän töitä yhdelle japanilaiselle tyypille ja sitten tekemään sitä, mitä rakastan maailmassa eniten. Olemaan vapaa. 

Minulla kun ei ole vakkarityötä, ei työpöytää jonka ääressä on istuttava yhdeksästäviiteen, ei asuntolainaa, ei velkaa, no ei kamalasti rahaakaan (onneksi töitä on aina toisinaan). Eikä kamalasti mitään sellaista, mitä en voisi tehdä toiselta puolelta maailmaa. Eikä oikeastaan ketään, keltä kysyä voisinko lähteä tällalailla aika ex-tempore kuukaudeksi Tokioon.

Se on aika älyttömän ihanaa. 

Siksi vastasin tähän kutsuun näin: Absolutely. 

Koska kotona ei ole drinkkitarjontaa, juon kaksi isoa lasillista vihreää teetä. Ah mä varmaan sovin Japaniin niin hyvin. 

Juuri nyt entinen elämäni tuntuu kamalan kaukaiselta ja… no erilaiselta. Silti minulla on sitä toisinaan ikävä.

Mutta nyt mietin muita asioita, kolmekymmentä päivää. 

Yksin Tokiossa. 

IIIiiiishk. (Phoeben äänellä).

 

 

 

----

 

 

Kuva Tokiosta: Unsplash

 

 

 

 

 

 

 

Ladataan...
visual diary

 

 

 

 

Pitkän kesän ja värikkään kesäpukeutumisen jälkeen olen huomannut verhoutuvani entistä enemmän mustaan, harmaaseen ja tummaan vihreään. Taas. Blaah. 

Sitten olen viime aikoina haaveillut täydellisestä harmaasta collegepaidasta (selkeä syksy) ja jostain yhdestä sellaisesta vaatteesta, jolla voisi piristää montaa eri asua. Nämä Bobo Chosesin ihanan iloiset vaatteet olisivat ehkä juuri jotain sellaista. Ja sitä paitsi Happy/Sad-printti sopisi tällaiselle tuuliviiri-ihmiselle kuin nenä päähän. 

Merkillä on myös älyttömän suloisia lastenvaatteita sellaisia tarvitseville. 

 

 

 

 

----

 

 

 

 

 

 

Loving these things from Bobo Choses. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pages