Jälkikasvullamme on ollut tänä vuonna historiallisen pitkä kesäloma. Suomen kouluissa kevätlukukausi päättyy aikaisemmin kuin monissa muissa maissa, kun taas vastaavasti näissä jälkimmäisissä palataan kouluun Suomea myöhemmin. Kun junnuikäiset maasta-ja maahanmuuttajat osuvat tähän taitteeseen, on heillä ollut kyllä eräänlainen ”Ikuinen vappu” kolmen kuukauden lomalaitumiensa kanssa. Koripallo ja futis ovat olleet keskeisessä roolissa, niin kuin myös pyöräily, uinti, aamuiset Fortnite-pelit, vesimeloni, melko leppoisat tutustumisreissut uuteen kotikaupunkiin, puistot, SPF50 aurinkorasva, hamahelmet, kahviloiden mega-cookiet, varvastossut, shortsit sekä skandinaavisten karkkien taivas Ikean kassojen jälkeen. Ensi viikolla on kuitenkin aika päivittää arjen rutiinit, kun syyslukukausi starttaa myös täällä Kaliforniassa.

Selväähän se on, että nyt jännittää. Lapsia varmaan toki myös, mutta äiti-ihmisenä varmaan enemmän kuin koskaan. Olenko nyt muistanut kaiken ja ottanut tarpeeksi selvää asioista? Suomalaisen kouluruokailun helppouteen tuudittautuneena, on esim. ollut haastavaa tehdä yhtäkkiä päätös, lähtevätkö lapsemme kouluun itse pakatun ”lunchboxin” kanssa, vai tilataanko heillekin ”hot lunch”, jonka saa ostaa ennakkoon verkkokaupasta. Omat lounaat tuntuvat olevan suosittuja ainakin valtaisasta lounaslaatikko-valikoimasta ja mainoksista päätellen, mutta mitä jos tässä koulussa kaikki muut koulukaverit syövät tilattuja lounaita? Aika näyttää, mistä tulee arkea ja tapa meidän perheessä, mutta nyt mennään vielä vahvalla mutulla. Aion pakata omat lounasboxit mukaan (ihan silläkin, että pystyy vaikuttamaan niiden terveellisyyteen), mutta jos lapset alkavat kovasti kuolata kavereiden tilaamia valmislounaita niin kokeillaan toki niitäkin.

Mietityttää tietysti myös, kuinka he pärjäävät luokassa, vielä ymmärrettävästi vaillinaisella englanninkielen taidolla. Koko kesähän tässä on reenailtu sanoja ja lauseita, mutta silti tekisi mieli antaa mukaan kaksikieliset apukortit tärkeimmistä, esim.  ”Saanko mennä vessaan?”, ”Mitä tuli läksyksi?”, ”Anteeksi, en ymmärtänyt tuota” ja tärkeimpänä ”Meidän äiti pyysi kysymään, saako se tulla tänne luokkaan mukaan tai ainakin olla jatkuvassa videoyhteyden päässä?” Vakavasti puhuen, uskon ja toivon kyllä, että saisin olla ainakin jollain tapaa alussa läsnä ja jeesata poikia uuden kouluarjen haltuunotossa. Tätä pohjustaen ilmoittauduin tietysti vapaaehtoiseksi ”luokkavanhemmaksi”, kun apulaisia kyseltiin. Mutta ennemmin tai myöhemmin tulee oikea irti päästämisen hetki ja on vain nojattava siihen, että kyllä ne siellä pärjäävät (ja odotella itse koulupäivän loppua pureskellen kynnet nysiksi.)

Yhtäkkiä tuli mieleen se aika, kun vei lapsensa ekaa kertaa tarhaan. Luotti ja tiesi, että kaikki menee hyvin, mutta silti vilkuili töissä herkeämättä kännykkää, jos siellä olisikin muka jokin hätänä. Vaikka lapsilla on nyt paljon enemmän ikää ja ymmärrystä, on ensimmäisellä päikkypäivällä ja ensipuraisulla ulkomaalaiseen kouluun jotain rinnastettavaa. Kummissakin lapsi irrotetaan aiemmasta tutusta ympäristöstä ja ympärillä on ihmisiä, joiden kaikkia sanoja ei ymmärrä. Se on varmaa, että uusi alku ja ympäristö tulee varmasti viemään paukkuja – eli uuteen luokkaan integrointi varmasti vielä monta kuukautta koko perheen projekti.

Koulun kanssa meillä kävi tosiaan mahtava säkä, enkä voisi olla tulevasta ympäristöstä enemmän innoissani. Vanhemmat kehuvat kilpaa netissä ko. koulun lämmintä ilmapiiriä ja kuinka ”opettajat kannustavat hyviin kaveritaitoihin, keskinäiseen arvostukseen ja tuntuvat todella välittävän oppilaistaan.” I like that! Toivottavasti mekin saamme tehdä tällaisia huomioita koulusta. Akateemiset taidot ovat tärkeitä tulevaisuutta varten, mutta n. 15 vuotta työelämää  on opettanut, ettei kenenkään kyvykkyydestä ole hyötyä, jos tekijät eivät osaa tulla toimeen keskenään TAI jos esimerkiksi esimiehen ja muun tiimin välillä on kunnioituksen puutetta. Lapsiemme tuleva koulu hyödyntää kuulemma myös mindfulnessiä, mistä olen enemmän kuin utelias kuulemaan lisää. Ehdottomasti positiivinen merkki.

Mutta nyt saavat tulevat koululaiset lomailla hyvillä mielin vielä pari päivää. Tämän jälkeen on aika oppia niiiin paljon lisää uudesta opiskelukulttuurista, erilaisista luokkaretkistä, tavoista tutkia, kokonaisesta uudesta kieliympäristöstä ja ennen kaikkea heistä itsestään. Toivottavasti jätkät miettivät jonain tulevaisuuden päivänä näitä vuosia täällä lämmöllä.

Ensi kertaan!

– E

Okei, myönnetään.

Kuusi kesäviikkoa Kaliforniassa ovat olleet pääosin ihania. Ja aurinkoisia. Ja hauskoja. Ja elämyksellisiä. Ja sanoinkos jo, että aurinkoisia? Jotenkin sitä suomalaisena täytyy kuitenkin yleensä vähän dissata kaikkia onnenkantamoisia -ettei sitä hyvää fiilistä ole ihan helppoa aina täysillä sisäistää, saati sitten kertoa muille. Vähän niin kuin siinä meidän rakkaassa sanonnassa: ”Se kellä onni on, se onnen piilottakoon”, on hyvä vähän hyssytellä, jos saakin töissä palkankorotuksen tai löytää metsän parhaan sienipaikan. Kaikki tietävät nämä esimerkit:

• ”Aiettä, ihana kesäpaikka teillä täällä mökillä.” – Joo onhan tää kiva nyt nää heinäkuun kaksi viikonloppua, mutta odota sitten kun kaivosta kuivuu vesi tai pitää keskellä parhaimpien helteiden tehdä monta mottia saunapuita. Syksyn siivouksista ja huussintyhjennyksestä puhumattakaan. Hirvee työmaa, helpompi olis myydä pois.”
• ”Sun puoliso on niin mukava ja huomioiva. Tuntuu oikein panostavan siihen, että sulla olis hyvä olla.” – No joo, kyllähän toi kuuntelee, laittaa ruuat valmiiksi ja hieroo jalat, mutta on silläkin huonot päivänsä. Silloin kun se stressaa töistä niin eihän sitä kestä kukaan.
• ”Siis voi kun tämä teidän vastasyntynyt on rauhallinen! Ei taida pientä paljoa murheet painaa.” – Tässä odotellaan pelko persuuksissa kolmen kuukauden koliikkia. Ihan varmasti alkaa. Mulla oli kuulemma lapsena sellainen ja noihan periytyy kato..

Niin, että onko se suomalaisittain Luciferin hahmottelua seinille jos sanoo, että nämä maisemat lähellä merta, vuoria ja metsiä ovat kyllä oikeesti niin kauniita, että löytää itsensä huokailemasta vähän väliä ääneen? Tai jos toteaa, että on mukava kun lapset pärjäävät 90 %:sti shortseilla, t-paidoilla ja huppareilla, enkä ole nähnyt sadetta, mitä nyt kerran pari pisaraa tuulilasissa? Ja joka päivä saa olla kädet kyynerpäitä myöden ristissä kiitollisuudesta, kun löytyi turvallinen asuinalue, eikä tarvitse jännittää kenen autosta on seuraavaksi lyöty lasit sisään? Ja ihmisetkin ovat vielä pääsääntöisesti mukavia. Terveitäkin olemme olleet (jos ei yhtä inhaa varpaantulehdusta lasketa). Ääk, kohta iskee salama taivaalta tai talo täyttyy termiiteistä, jos tässä vaan laskee siunauksiaan.

Ihan varmuuden vuoksi on siis hyvä ottaa esiin pieni kokoelma haasteita, joita on tullut vastaan maastamuuton ohella – niin lähtöä valmistellessa, kuin täällä Kalifornian puolellakin. Here it goes.. (otan henkisen rohkaisuhörpyn viinilasista näitä ”riemuja” muistellessa, näin maanantai-iltana ei viitsi enää avata oikeaa pulloa)

• Kämpän myyminen Suomessa Huoh..Huolimatta kymmenistä viikonlopuista, joita oli omistettu näytöille, kuvauksille, siivouksille, stailaukselle, kuntotarkastuksille, alapohjassa ryömimiselle ja pariin kertaan orastavan tarjouksen odottamiselle, emme saaneet toivottua tulosta aikaan. Saimme kuulla useista ihastuneista kävijöistä ja tavata ihan naamatusten ohikulkijoita, jotka olivat kuulemma haaveilleet talostamme salaa jne jne.. mutta urakasta jäi lopulta käteen yksi reilusti alihintainen ja yksi ehdollinen tarjous, jonka tekijät peruivat pari päivää ennen kuin toisen meistä piti mennä jo Hki-Vantaalle. Paniikki on löyhä termi kuvaamaan tunnetta tuossa kohtaa projektia, MUTTA onneksi kämppään löytyi mainiot vuokralaiset. Kokonaiselinikä saattoi supistua tuon myyntiprosessin myötä pari vuotta, mutta loppu hyvin, kun hyväksyy että joskus ratkaisu on erilainen kuin alunperin suunnitteli.
• ”Valitettavasti rouvalla ei sitten ole työlupaa Yhdysvalloissa..”, kertoi Mikon tulevan työpaikan HR henkilö Skypen välityksellä. Puolisolla tarkoitettiin allekirjoittanutta, mutta hyväksyin nopeasti ajatuksen perheviisumistani -> Onhan työni sellaista mitä voi helposti tehdä etänä Suomeen. Myöhemmin selvisi, että viisumillani ei voi tehdä etänäkään hommia. Etenkin alkuun oli aika vaikea hyväksyä, etten saa tehdä nyt mitään työksi laskettavaa sijainnista riippumatta. Kalifornia ei ole asuinpaikkana todellakaan halvimmasta päästä ja ehdimme jo laskea kaksien tulojen varaan. Mutta..Tätäkin on nyt aikansa saanut mutustella. Nyt sen osaa jo ajatella mahdollisuutena olla lasten tukena 100 %:sti uuden koulu- & kieliympäristön varmasti jännittäessä molempia. Minullakin tulee olemaan tänä syksynä kiire, arkiaamuisin soiva herätyskello ja varmasti tänka på-tilanteita, mutta eri syistä kuin viime vuosina. ”Aika aikansa kutakin”, tuumii äiti viisaana naisena usein. Työjuttuihin pääsen varmasti palaamaan vielä moneksi vuodeksi.
• Tapaus kultainennoutaja tiputuksessa (kohta oikeasti avaan sen viinin) Pitkä tarina lyhyesti kerrottuna: kävipä niin, että oltuamme täällä pari viikkoa, pääsi vuokraemäntämme rakas Oliver-koira etupihallamme sisälle kantoa odottaville ruokakasseille. Hän nautiskeli aarrearkustaan mm. potentiaaliseen munuaisvaurioon riittävän määrän rusinoita, jotka ovat koirille yhtä hyvä match kuin suklaa tai rotanmyrkky. Oli aika lohduton olo, kun omistaja lähti viemään koirulia eläinsairaalaan vatsahuuhteluun. Saimme kuulla, että vasta parin päivän tehotarkkailun aikana selviäisi miten oikesti kävi. Luojalle kiitos, säikähdyksellä selvittiin.. Oliver on ilmeisesti aikamoinen teräsmaha ja saamme iloita hänen seurastaan jatkossakin. Jostain syystä ei tee kuitenkaan mieli hetkeen ostaa rusinoita.
• Case auton osto Tämä menee suoraan kategoriaan ”hankalampaa kuin luuli potenssiin 10”. Oli yllätys, että suomalaiset luottokelpoisuustodistukset, jotka olimme reissua varten tulostaneet englanniksi ja monena kappaleena, eivät merkanneet täällä mitään. Kas kun ei tarjottu käsirahaksi Siwan pullokuittia. Jenkeissä paikalliset luottotiedot ovat kaikki kaikessa. Kun palkkatodistuksia, vakuutuksia tai luottokortteja ei ole ehtinyt kertyä, on immigraatti aika lailla nollatilanteessa rahoitusten suhteen. (ellei sitten ole pistää sitä auton koko summaa käteen, mutta lasten kanssa haluaa panostaa turvallisuuteen ja uudempaan malliin). Lähtökohdista huolimatta Mikko vietti yhden sankarillisen sunnuntain eräässä autokaupassa neuvottelemassa ja ajoi kuin ajoikin sieltä uudella autolla kotiin. Joimme suomalaisina pullakahvit (tietenkin) uuden hankinnan kunniaksi ja kävimme koko perheellä tyytyväisinä ensimmäisillä ajeluilla. Parin viikon päästä selvisi kuitenkin, että rahoitus ei mennytkään läpi. Mikolla olisikin pitänyt olla työkokemusta kahdesta työpaikasta Usa:ssa, eikä vain yhdestä. Hieman rupesi savu nousemaan korvista ihmetellessä, kuka antaa auton ostajalle, jos rahoitus ei olekaan kunnossa – saati sitten siitä, että nytkö se auto pitää viedä takaisin. Mikko laski pari kertaa kymmeneen ja kävi autodiilerin luona uudelleen. Helpotus oli suuri kun selvisi, että rahoitus hoituu hyvin maltillisella kk-erän fiksauksella. Että näin selvisi tämäkin, mutta vieläkin vähän ryhdistäytyy Mikon puhelimen soidessa, että vieläkö ne siitä Toyotasta soittelevat.

Tässä vain muutama esimerkki erilaisista”hiccup”-hetkistä joita on tullut vastaan. Pieniä, suuria, elämänmakuisia ja ennen kaikkea ärsyttäviä kuoppia, joita jokaisen matkan varrelle mahtuu. Kunhan niihin kuoppiin ei jää sen enempää ruopimaan, kuin tilanne kulloinkin vaatii, pääsee  jossain kohtaa luultavasti eteenpäin (ja kohti seuraavaa monttua 😀 )  Kirjoitin joskus pöytälaatikkoon setin: ”15 asiaa, jotka olisin halunnut tietää 15-vuotiaana.”Tässä sarjassa luku 6 oli otsikoitu: ”Haasteita, sano kettu.” Laitan tuon tekstinpätkän tähän alle vielä loppukaneetiksi kun sattuu sopimaan samaan viitekehykseen.

Ensi kertaan!

Eeva

Vanhaan sanontaan, jossa viitataan korkealla ylettämättömissä killuvien marjojen happamuuteen on levollista
turvautua. ”Jaksaisiko sitä nyt oikeasti opiskella hikipäässä kuusi vuotta?”, ”On siinä oman yrityksen perustamisessa
vaan jumalaton riski”, ”Ei kai vanhaa työpaikkaa kannata vaihtaa, kun menettää kaikki kerätyt vuosilomat!”, ”Ei sinne
kannata hakea, kun sinne hakee niin moni muukin.”

Toiveiden toteuttamiselle näyttää usein löytyvän niin paljon riskejä ja haasteita, että on helpompaa lytätä koko
ajatus turhana – tai niin kuin kettu tuumasi, loppujen lopuksi vedet silmiin nostattavana.
Tajusin itse vasta aikuisena koko sanonnan pointin. Kettu siis haluaisi maistaa pihlajanmarjoja, mutta mieluummin
mollaa kuin tavoittelee niitä tosissaan.

Mitä jos kettu olisikin kertonut toiveistaan muille? Olisiko hirvi jeesannut ravistamalla puuta? Vai oliko ketun jaloissa
jo useampikin marja, mutta ei nähnyt mokoma eteensä kun ihmetteli niska kenossa puun korkeutta? Minkälainen
sanonta olisi, jos kettu olisi lähtenytkin tavoittelemaan saalista tosissaan? Ehkäpä, ”Eihän se helppoa ollut, mutta
tulipa pirunhyvää hilloa jänispaistin kanssa” sanoi kettu pihlajanmarjoista.”, voisi olla päivitetty versio.

Syitä jättää jotain kokonaan yrittämättä on helppoa keksiä. Kun alkaa kirjoittamaan niitä ylös, on elämän
viimeisinä päivinä kädessä pitkä lista nimeltä: ”Möröt ja uhkakuvat, jotka estivät minua elämästä omannäköistä elämää.” Kun vaihtaa listan otsikoksi ”Mistä kaikesta haaveilen ja miten ne toteutan”, on keinutuolista paljon mukavampi katsella hymyissä suin takaisinpäin.