Ladataan...

On heinäkuun loppu vuonna 2017. Isosiskoni vaimoineen on kutsunut minut, vanhempani ja meidän pikkuveljemme kylään heidän luokseen. "Olisi vähän kerrottavaakin", siskoni sanoo ja hänen äänensä pettää. En osannut odottaa mitään spesiaalia, sukukeskeisinä ihmisinä kyläilemme usein toistemme luona ihan ilman syytä, noin niinkuin muuten vain.

Sisareni liikutus saa minut huolestumaan. Hän on kuvannut videon, jonka aikoo meille näyttää. Se on kuulemma helpompaa kuin asian kertominen kasvotusten. "Sillä on syöpä ja se kuolee. Mä perun mun Australian matkan" ajattelin pamppailevin sydämin. Videon käynnistykseen menee ikuisuudelta tuntuva aika, oikeasti varmaan minuutti.

Kyse ei ole syövästä. Videolla siskoni kertoo, kuinka on jo kauan, käytännössä aina, tuntenut syntyneensä väärään kehoon ja sukupuoleen. Nyt hän on hakeutunut yliopistollisen sairaalan transpolille ja jos kaikki menee hyvin, käynnistetään sukupuolen korjausprosessi.

Itken koko videon ajan. Ensimmäinen ajatukseni on että minä pidän tuon ihmisen puolta. Ihan sama mitä tapahtuu, minä pidän tuon ihmisen puolta. Toinen ajatukseni on, että onko hänen pakko tehdä niin. Ei siksi, että tuleva muutos hävettäisi minua vaan siksi että kai sitä jokainen valitsisi intuitiolla rakkailleen helpon tien vaikean sijaan.

En uskalla katsoa vanhempiani. En tiedä miltä heistä tuntuu. Tiedän että ajan kanssa he varmasti ovat sinut asian suhteen, mutta mikä on ensireaktio? Miltä tuntuu kun on kasvattanut esikoisensa tytöksi, mutta hän onkin kokenut olevansa poika? Tiedän, että olen puoleni valinnut, tuli mitä tuli.

Video loppuu, itkuni ei. Vanhempani katsovat toisiaan rauhallisina ja isäni totetaa ettei tämä muuta mitään. Mikään ei tule muuttumaan vanhempieni suhteessa siskooni. Veljeni toteaa ettei tieto tullut hänelle yllätyksenä ja tokaisee hetken päästä että eikö täällä saakaan sitä kahvia. Kaikki on siis hyvin normaalia.

Minulle tieto oli yllätys. Siskoni on aina ollut poikamainen ja lisäksi hän on homoseksuaali. Kuitenkaan en ole koskaan kokenut että hän olisi yhtään vähemmän nainen kuin esimerkiksi minä. Mielestäni ei ole oikeaa tai väärää tapaa olla nainen tai mies. 

Millään tavalla ajatus sukupuolen korjaamisesti ei tunnu minusta väärältä tai siltä että sitä olisi vaikeaa hyväksyä. Ja kuitenkin minussa nousee pintaa surua, surua luopumisesta. "Sitten mulla ei ole enää siskoa", nyyhkytän. Hassu ajatus, etenkin kun olen kutsunut jo vuosia sisareni puolisoa toiseksi siskokseni. 

Tarvitsen kuitenkin aikaa. Ensimmäisen viikon aikana ajatus siitä, että siskosta tulee veli ja se, etten saa prosessin jälkeen enää kutsua häntä hänen nykyisellä etunimellään itkettää minua joka päivä. Tätä kirjoittaessa tuntuu hassulta kuinka kiintynyt olen ollut noihin sanoihin. Ymmärrän nyt, että on jopa loukkaavaa kieltää muutosta takertumalla vanhan sukupuolen rooleihin. 

Transsukupuolisuus on ollut ennen tätä minulle melko vieras asia. Outoa kyllä, koska olen aina ollut tekemisissä seksuaalivähemmistöön kuuluvien ihmisten kanssa ja ollut vahvasti sitä mieltä ettei se, kehen ihminen rakastuu, määritä hänen ihmisarvoaan. Noloa mutta suuri osa transtietoudestani on hankittu tosi-tv-sarjasta I am Caitlyn, joka seuraa Caitlyn Jennerin (Kardashianeiden isäpuoli) sukupuolen korjausprosessia. Siitä opin, että tarve edustaa sitä sukupuolta, johon kokee kuuluvansa, on ihmisellä niin suuri että jos mahdollisuutta siihen ei ole, ihmisen itsemurhariski kasvaa huomattavasti.

Samana iltana kun sain tietää siskoni aikeista korjata sukupuolensa, lähetin hänen vaimolleen viestin: "Kiitos, sä oot pelastanut X:n (siskoni nimi) elämän. Kirjaimellisesti". En voisi olla onnellisempi siitä, että isosisarukseni on löytänyt elämänkumppanin joka rakastaa häntä juuri sellaisena kuin hän on. (Koskakohan minä löytäisin sellaisen? xD)

Tiedon saatuamme kaikki on vielä epävarmaa, koska transpolilla ei ole vielä tehty lopullista päätöstä siskoni korjausprosessin suhteen. Asiaa arvioidaan etenkin psykologisesta näkökulmasta eivätkä kaikki saa myönteistä päätöstä. Asia on lisäksi niin herkkä, ei häpeällinen mutta herkkä, etten puhu siitä kuin muutamalle läheisimmälle ystävälleni. Pelkään, että joku sanoo asiasta jotakin ajattelematonta ja tiedän loukkaantuvani siitä sisareni puolesta. Tietenkään en asiasta huutele paljoa myöskään sen takia, ettei se ole minun vaan siskoni yksityisasia. Tämän tekstin julkaisen luonnollisesti hänen siunauksellaan nyt kun tiedetään että asia etenee ja asiasta on tullut julkinen sukulaisten, ystävien ja työtovereiden keskuudessa. Huomaan kuitenkin aliarvioineeni ystäviäni. Kaikki suhtautuvat asiaan upeasti. Ymmärrän että maailmassa on paljon transihmisiä, jotka vastaavassa tilanteessa jäävät ilman läheisten tukea. Se tuntuu luonnollisesti väärältä ja epäreilulta. 

Kun transveljeni toiveet sukupuolen korjausprosessista ovat käyneet ilmi, herää minussa toivo ja odotus. Enemmän kuin mitään, toivon että hän saa transpolilla diagnoosin, jonka jälkeen muutosprosessi voidaan käynnistää. Mikään ei tapahdu nopeasti sen jälkeenkään. 

Transsukupuolinen veljeni on rohkein ja insipiroivin ihminen jonka tunnen. Hän on muuttanut ajattelutapaani. Olen aina pitänyt itseäni suvaitsevaisena ihmisenä, mutta löydän nyt itsestäni jyrkempiä puolia. Aiemmin ymmärsin vähän kaikkia ja kaikkea, enää en jaksa hyväksyä ihmisiä, jotka tuomitsevat toisia heidän henkilökohtaisten valintojensa ja synnynnäisten ominaisuuksiensa perusteella.Mielestäni jokaisen tulisi kohdallaan pysähtyä ja kysyä itseltään: "Mitä tämä minulle edes kuuluu", ennen kuin laukoo mielipiteitä toisten, kenties täysin tuntemattomien ihmisten elämästä. Tajuan nyt itsekin aiemmin tuominneeni huomaamattani ihmisiä melko vähäisin perustein.

Olen usein hukassa sen suhteen, miten asiat pitäisi sanoittaa. Minulla riittää opettelemista siinä, että jatkossa kutsun siskoani hänen uudella nimellään ja vielä veljeksi. Ei ole yhdentekevää miten toisista puhumme, myös sanat voivat olla väkivaltaa. Nykyään kieltäydyin kuuntelemasta syrjivää puhetta sen kaikissa muodoissa ja kaikissa tilanteissa. Jos ihminen tulee eri kulttuuritaustasta voivat näkemykset esimerkiksi homojen ja naisten huonommasta asemasta olla syvälle juurtuneita ja voimakkaita. Vaikka tämä on monella tapaa ymmärrettävämpää kuin se, että sovinistisia homofoobikkoja on onnistuttu kasvattamaan vielä tämän päivän Suomessakin, kerron tasapuolisesti jokaiselle että koen moiset puheet ja asenteet loukkaavina. 

En ikinä voisi muodostaa parisuhdetta ihmisen kanssa, joka kannattaa epätasa-arvoista ajattelua, kuten aiemmista postauksistani on kenties käynyt ilmi, olipa kyse sitten sukupuolisyrjinnästä tai suvaitsemattomuudesta seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Edellinen tapailemani mies lähti vaihtoon  sillä sekunnilla kun hän päivitteli Enbuske, Veitola, Salminen-showssa vierailleen Iidan (kirjoittaa Lilyyn blogia Iidan matkassa) tilannetta, siis sitä että tämä odottaa lasta jolla on kaksi isäehdokasta. Ihan oikeasti! Keskitytään omiin elämiimme ja eletään se mahdollisimman hyvin. Se mitä naapurisi tekee, ei todellakaan kuulu sinulle eikä minulle!

Transveljeni on avannut silmäni sukupuolikeskeiselle maailmalle. Miehet vastaan naiset-asettelu on yhteiskunnassamme vahvassa ja omiaan tukemaan syrjintää. Monissa tilanteissa keskeistä on se, että kyseessä on ihminen, eikä niinkään se millaiset sukupuolielimet tällä ihmisellä on. Meille cis-heteroille (cis= vastakohta käsitteelle trans) on itsestään selvää, kumpaan pukuhuoneeseen menemme, minkä kohdan kaavakkeessa ruksitamme tai jopa se, millaisia asioita meidän oletataan sukupuolemme perusteella osaavan. Ja kuitenkin juuri me näemme vaivaa sukupuolisensitiivisyydestä ja tuomitsemme sen turhana. Me, joiden persettä se asia ei kaiva lainkaan.

Entinen siskoni ja nykyinen veljeni vaihtoi nimensä virallisesti tänään. Huomaan etten ole vieläkään päästänyt täysin irti vanhasta ja tuntuu surulliselta ”haudata” hänen naispuolinen minänsä,  joka on ollut minulle hyvin rakas koko elämäni ajan. Se on kuitenkin hänen toiveensa ja tämä muutos tekee hänestä varmasti onnellisemman ihmisen. Tärkein asia, jonka tämä tilanne on minulle on opettanut että maailma ja asenteet  muuttuvat kun niitä muutetaan.

Kiitos urhea isoveljeni, että olet juuri sinä <3 

 

LUITKO JO: 

http://www.lily.fi/blogit/why-be-single-ja-muita-kysymyksia-joihin-en-osaa-vastata/mies-joka-ei-tiennyt-vihaavansa

http://www.lily.fi/blogit/why-be-single-ja-muita-kysymyksia-joihin-en-osaa-vastata/naiset-ihan-ok-jos-se-ei-ole-ok

Ladataan...

Tänään satunnainen tapahtumasarja sai minut aktivoitumaan Tinderissä. Poistin ensin profiilini ja latasin sen sitten uudelleen. Aloitin pelin siis taas kerran alusta.

 

Tämä täysin epäolennainen tapahtumasarja oli seuraava: Menin ystäväni Antin kanssa aamujoogaan, jonka jälkeen kävimme brunssilla ja sen jälkeen etsimme pettämätön tyylitajuni apunamme Antille täydellisen naisten metsästystakin (Antti ei kyllä etsinyt sellaista mutta suostuttelin sellaisen kuitenkin hankkimaan). Tämän jälkeen havaitsin että taloyhtiöni pihatalkoot olivat juuri alkaneet joten viivyttelimme kahviloissa ja terasseilla siihen saakka että ne varmasti olivat jo ohi. Kello 13 ja 14 välillä törmäsimme sattumalta myös äitiini joka työtehtävissä kaitsi rippikoululaisryhmää eikä varmasti voinut olla ylpeämpi tyttärestään joka ilmoitti kovaäänisesti nuorisolauman keskellä vaihtavansa seuraavalle terassille. 

 

Keväinen ilma yhdistettynä valkoviiniin ja siideriin saivat minut tekemään päätöksen palata Tinderin pariin. 

 

Halusin ladata uuden, mahdollisimman realistisen kokovartalokuvan (varoituksena niille jotka etsivät bikinimissiä :D) itsestäni sovellukseen ja siinä hötäkässä uusi kamerani putosi ja sen zoomi hieman vaurioitui. Hienoa! Tämä uhraus osoittautui pieneksi, koska piakkoin sain viestin jollaista jokainen seuraa etsivä nainen odottaa. Lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Moi Maija! N*ssitaanko?”. Ihanaa! 

 

Järkytyksekseni löysin myös itseni miespuolisen version seuran etsijänä (ainakin profiilitekstin perusteella). Hän kirjoittaa muun muassa: ”Lopen kyllästynyt paskaan, turhaan ulinaan ja muuhun scheisseen.....Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä, kiitos” Kamalinta tässä on, että painoin tyypille raksia.

 

Nyt sitten vietän harvinaista viikonloppuvapaata treffipyyntöjä vältellen. Alan pikku hiljaa käsittää miksi olen sinkku...

 

LUITKO JO:

 

http://www.lily.fi/blogit/why-be-single-ja-muita-kysymyksia-joihin-en-osaa-vastata/kylla-mina-niin-mieleni-pahoitin

 

http://www.lily.fi/blogit/why-be-single-ja-muita-kysymyksia-joihin-en-osaa-vastata/tinderissa-hammentaa-part-3

 

http://www.lily.fi/blogit/why-be-single-ja-muita-kysymyksia-joihin-en-osaa-vastata/miesten-vastine

 

Ladataan...

Kuulen vanhan biisin (niin vanhan ettei sitä kukaan varmaan enää muista), Lambretan Bimbon. Muista saaneeni bändin levyn lahjaksi jouluna 2001. Palaan mielessäni siihen aikaan. Olen taas 15-vuotiaana kärsimässä evakkomajoituksessa mummulassa yhteisessä huoneessa isosiskon ja pikkuveljen kanssa (kamalaa!).

Perheemme koti oli tuhoutunut tulipalossa muutamaa kuukautta aiemmin. Palon jälkeen emme käytännössä omistaneet muuta kuin vaatteet päällämme, kaikki muu meni. Ennen vakuutusrahoja (joista osaa odotamme edelleen) saimme ihmisiltä lahjoituksina käyttötavaroita, lahjakortteja ja vaatteita joilla päästä alkuun, sellaista lähimmäisen rakkautta joka mykistää edelleen. Sukulaisilta saadulla tuhannella markalla (se oli tosi paljon rahaa siihen aikaan) ostin ne tärkeimmät ensin eli kirkkaanpunaiset PVC-housut, tiaran ja topin jossa oli Playboy-pupu. Uskomatonta!

Muistan matematiikan opettajan sanat: "Mukavaa, kun tulit sulostuttamaan tuntiamme, mutta olet 40 minuuttia myöhässä", kun tepastelin noissa tamineissa kouluun ekaa kertaa. Minua alkaa naurattaa. Kuka tekee tollaista? Minä. Mietin sitä tyttöä. Vaikka se oli aivan kuutamolla siitä miten tätä elämää eletään, oli sillä kyllä paljon pokkaa ja kova asenne. Onko minussa vielä niitä jäljellä? On onneksi, vaikka helppoa niitä ei ole aina ollut säilyttää. Olisi aikuiseksi voinut kai helpomminkin kasvaa. Jos voisin, kertoisin sille tytölle seuraavat asiat:

ÄITISIKIN ON VAIN IHMINEN

Tulee aika jolloin ette enää riitele ja vaatemakunne alkaa muistuttamaan toisiaan. (Äitisi osti juuri Minna Parikat itselleen, vaikkei sinullakaan ole sellaisia :/) Äitisi kasvaa aikuiseksi samoihin aikoihin kun sinä täytät 17 ja sen jälkeen yhteiselonne helpottuu. Sitä ennen muista että hän rakastaa sinua ja yrittää varmasti parhaansa mukaan myös ymmärtää sinua. Valitettavasti hänkin on vain ihminen jolla on rajalliset resurssit. Tämän vuoksi hänen on toisinaan vaikea arvostaa valintojasi. Vaikka sinusta tuntuu täysin järkevältä antaa ystäviesi leikata itsellesi poikatukka päivä sen jälkeen kun äitisi kustansi pitkään polkkaasi värin ja leikkauksen kampaajalla tai ostaa talvikengiksi saappaat joissa on vain kahdeksan sentin korko, äitisi ei koe samoin eikä mahda sille mitään.  

USKO ISÄÄSI, ÄLÄ MENE AUTOKOULUUN

Kun isäsi kolmannen kerran pyytää, ettet menisi autokouluun ja tarjoaa tilalle autokoulun hintaa vastaavalla summalla taksilippuja, tee diili. Muussa tapauksessa olet 31-vuotiaana kolme inssiä reputtanut ajokortiton luuseri, jolla on mennyt sievoisia summia pirsseihin.

EI OLE VÄÄRÄNLAISIA TYTTÖJÄ

Vaikka ala-asteella, jalkapalloharrastuksen parissa ja monessa muussa yhteydessä kuulet aikuisilta ettei tyttö saa olla äänekäs ja rasavilli niin ole, koska et voi olla muuta kuin oma itsesi. Eikä siinä ole mitään vikaa. 

PS. Toisinaan ei ole kuitenkaan haittaa siitäkään jos pitää turpansa kiinni. Ihan vain vinkiksi.

OLET TEHNYT OIKEITA VALINTOJA 

Tiedän että sinua usein pelottaa että joudut ystäviesi hylkäämänä kärsimään yksinäisyydestä. Tulet huomaamaan ettei niin käy. Totuus on, että ne ystävyyssuhteet jotka on luotu kestämään kestävät. Sinun ei siis tarvitse hampaat irvessä yrittää olla kaikkien kaveri. Tulet tekemään pahoja virhearvioita ja päästämään elämääsi vääriä ihmisiä. Mutta jo nyt yläasteella olet tehnyt oikeita valintoja. Yksi läheisimmistä ystävistäsi kulkee mukanasi seuraavat 15 vuotta ja pidempäänkin. Yhdessä ihmettelette että miten toinen on voinut kestää kaikki oikkunne. Te kirjaimellisesti ansaitsette toisenne. <3 

TULEE AIKA, JOLLOIN HUMORISTISTA LUONNETTASI ARVOSTETAAN

Olet aikamoinen viihdyttäjäluonne ja viihdyt huomionkeskipisteenä liiankin hyvin. On ihmisiä, jotka ajattelevat että olet pelle jota ei tarvitse ottaa vakavasti. He eivät näe vitsailun taakse piilottamiasi tunteita. Sinullakin on paskoja päiviä ja suruja ja toisinaan vitsit ovat vähissä. Pellen roolista tulee taakka ja uusien ihmisten kanssa hillitset koomikkoa itsessäsi. Valmistut ammattiisi ja astut työelämään 19-vuotiaana ja kuulet töissä usein olevasi niiiin nuori. Yrität olla aikuinen.

Sitten kun 10 vuoden päästä tuosta olet oikeasti aikuinen, et enää halua olla. Elämä on kaikilla melko arkipainotteista bilettämisen sijaan ja silloin huumori on toisinaan kultaakin kalliimpaa. Huhtikuussa 2018 varo kuitenkin  sanojasi isoäitisi kuullen. Tulee piste, jolloin huumorisi on liikaa hänelle ja hän rakastavalla otteella haistattaa sinulle paskat samalla kun läimäyttää takapuoltasi. Et tarvitse julkisuuden henkilöitä roolimalliksesi kun voimanaisia löytyy noin läheltä.

RAUHOITU, ELÄMÄ KANTAA

Lopeta se vauhkoilu. Sinä pärjäät! Et saa kaikkea heti tai huomenna. Jotkut toivomasi asiat eivä tapahdu koskaan, ja odotettuasi niitä aikasi tajuat ettet enää edes halua niitä. 

Kerro unelmasi äänee, vaikka vain itsellesi. Kun aikaa kuluu (vuosi, kaksi, viisi tai kymmenen), huomaat että asioita tapahtuu ;)

Elämä tulee sujumaan, valvoitpa yösi huoliasi niitä vatvoen tai et. Kymmenen vuoden päästä alat etsimään omia rajojasi ja tajuat että joskus on ihan ok olla epäreilu kusipää. Kaikkia ei voi miellyttää.

Tätä kirjoittaessa alan miettimään yläasteen äidinkielen opettajaani joka kehoitti minua hakeutumaan sellaisten opintojen pariin joissa voisin kehittyä kirjoittajana. Hänen mielestään minulla oli lahjoja. En totellut häntä vaan valitsin hoitoalan. Tässä työssä ikimuistoisimmat kirjalliset tuotokset ovat olleet potilaskertomuksissa tyyliin: ”Pokalle soitettu, myös tyrä tietoinen asiasta” (Lapset siis tiesivät potilaan voinnin muutoksista). Mietin miten erilaista elämäni olisi ollut jos olisin opiskellut toisen ammatin. Kuinka monta ystävää olisi jäänyt tapaamatta, kuinka erilainen maailmankuvani olisi. Ja lopulta, viimeinen ja tärkein neuvoni onkin: 

ÄLÄ TEE MITÄÄN TOISIN, TÄMÄ ON SINUN TIESI.

Mitä sinä sanoisit nuoremmalle itsellesi? 

 

 

Jep. Uskoin itseeni niin paljon, että liimasin tapettiin tämän sisustustarran vinoon.

LUITKO JO:

http://www.lily.fi/blogit/why-be-single-ja-muita-kysymyksia-joihin-en-osaa-vastata/tyytyvainen-ei-koskaan

http://www.lily.fi/blogit/why-be-single-ja-muita-kysymyksia-joihin-en-osaa-vastata/kehityskeskustelu-itseni-kanssa

 

Ladataan...

Pages