Kuutamo

Kaipaus voi toisinaan olla todella raastavaa, jopa tuskaa. Se saa uneksimaan, ja näkemään mitä ihmeellisimpiä unia.

Kuutamo on ensimmäinen tarina, jonka täällä julkaisen. Se on myös ensimmäinen koskaan kirjoittamani fiktiivinen fantasia. Päähenkilö on Jarid joka kauan aikaa sitten kadotti rakastamansa naisen Liahin, eikä hän koskaan ole lakannut kaipaamasta tätä. Kun täysikuu nousee taivaalle Jarid pakenee syvälle metsään suremaan kadonnutta rakastaan. Yössä on taikaa, jota hän ei tule unohtamaan koskaan…

Luku 1

Täysikuu valaisi öistä maisemaa, maalaten kelmeällä loisteellaan aavemaista tunnelmaa. Kelmeä valo sai kaiken näyttämään epätodelliselta. Jostakin kaukaa kantautui suden lohduton ulvonta. Ulvonta taukosi hetkeksi, mutta jatkui pian uudelleen. Mitä kummaa? Eihän tuo ole sama susi, vaan toinen, joka vastasi ulvontaan. Niitä oli kaksi. Kaksi, jotka kaipasivat toisiaan…

Jarid lisäsi nuotioon puita. Tuli ei saisi päästä hiipumaan, sillä lokakuisesta yöstä oli tulossa kylmä. Nuotiossa palava tuli loi suloista lämpöä ympärilleen. Liekkien upean lämminsävyinen loimu oli täysi vastakohta kuunvalon kelmeydelle. Kuivat puut ritisevät kipinöiden nuotiossa. Liekit hyväilevät ensin hellästi niiden pintaa, ja lopulta kaappaavat ne lopulliseen, kuolettavaan syleilyynsä.

Ajatuksiinsa vaipuen Jarid katsoo taivaalla loistavaa suurta pyöreää kuuta. Kuuta, joka näytti seuraavan uteliaana myös häntä. Heillä kummallakaan ei ollut kiire minnekään. Siinä he kaksi kuin lumottuina katselivat toisiaan.

Jaridin sydämessä asui suru. Suuri suru, joka ei hellittänyt otettaan. Aina täydenkuun aikaan hänelle tuli pakottava tarve painua niin syvälle metsään, kuin vai ikinä pääsisi. Niin oli nytkin.

Oli ollut samanlainen kuutamoinen yö, kun hän oli viimeisen kerran saanut pitää rakastaan sylissään, kun hän oli saanut hyväillä rakkaansa pitkiä kihartuvia hiuksia, kun hän oli saanut suudella rakkaansa polttavan kuumia huulia. Kunpa hän ei olisi päästänyt Liahia lähtemään tuolloin. Ehkä he olisivat vieläkin yhdessä, ehkä he olisivat saaneet olla onnellisia.

Tuosta kaikesta oli aikaa jo 20-vuotta, mutta Jarid ei halunnut unohtaa. Hän ei osannut olla muistelematta menneitä. Se kaikki kaunis, se oli todella tapahtunut hänelle. Niin epätodelliselta kuin se nyt tuntuikin. Tuon yön jälkeen Liah oli kadonnut, ja suuri suru oli astunut rakkauden tilalle, sisälle Jaridin sydämeen.

Lopulta Jaridin vatsa murahti pahaenteisesti keskeyttäen surumielisen miehen mietteet. Onnekseen hän löysi repustaan muutaman perunan. Ne päätyivät nyt nuotion alla olevaan hehkuvan kuumaan tuhkaan. Pian käsillä olisi herkullinen illallinen, jonka hän söisi kera ruisleivän, voin ja oluen.

Notkeista pajunoksista punottu laavu oli vaatimaton, mutta ajoi asiansa hyvin. Oksissa vielä kiinni olevat lehdet tekivät seinistä ehjät, ja suojaisat. Mukana hänellä oli kangaskassi, josta tuli oiva tyyny, kun sen sulloi pullolleen heinää. Heinistä sai myös pehmeän makuualustan.

Luku 2

Iltasen jälkeen tuli raukea olo. Oli mukava laittautua makuulle pehmeälle pedille, ja katsella taivaalla loistavaa kuuta, kuunnella pensaiden havinaa ja jatkaa vaellusta syvällä muistoissaan. Muutama tähti välkkyi kauempana taivaalla. Jarid kuvitteli Liahin olevan yksi niistä, ja vilkuttavan siellä hänelle.

Myöhemmin yöllä hän heräsi outoon tunteeseen. Oli kuin jokin olisi ollut aivan hänen vieressä, ja koskettanut häntä. Kosketus oli ollut niin kevyt, että sen juuri ja juuri oli tuntenut.

Hän katsoi pimeyteen, yrittäen nähdä, olisiko siellä jotakin? Kelmeässä kuun valossa hohtava aavemainen niitty vain tuijotti tyhjänä takaisin. Korviaan höristäen hän yritti kuunnella, jos vaikka se jokin olisi vielä lähistöllä. Mitään ei kuulunut, koko luonto nukkui. Sen täytyi olla unta, hän ajatteli. Jarid painoi jälleen päänsä heinistä kyhäilemälleen pehmeälle tyynylle, ja nukahti uudelleen.

Kun makasi kauan samassa asennossa, paikat puutuivat. Nukkuessaan hän kääntyi toiselle kyljelleen, ja ojensi kätensä samalla suoraan eteensä. Samassa eteen ojennettu käsi osui johonkin lämpimään ja pörröiseen, kuin eläimen turkkiin.

Jaridin silmät rävähtivät auki. Hän tajusi, että se ei ollut unta, ja oli kauhuissaan. Pian kauhu muuttui hämmästykseksi. Mitä kummaa? Hänen vieressään nukkui sikiöasentoon käpertyneenä outo olento, joka oli puoliksi nainen ja puoliksi susi.

Miten kaunis tuo olento olikaan. Turvaako hakenut, tai lämpöä? Vai molempia? Jarid tutki lempeästi katseellaan nukkuvaa susinaista. Hän laittoi merkille, että kasvot ja vartalo olivat naisen. Hiukset, tai harja, miksikä tuota nyt voisi kutsuakaan valui tuuheana, ja kiharaisena turkkina pitkin naisen selkää.

Samoin, kaunis, tiimalasimainen, jäntevä vartalo, ja pyöreät kiinteät rinnat joita koristi terhakkaasti viileästä ilmasta kovettuneet nännit.

Luku 3

Nuo kaikki olivat naisen. Tuo lumoava näky sai Jaridin villin halun heräämään. Äkkiä hän tunsi palavaa halua rakastella naista. Jarid ei käsittänyt itseään. Johtuiko äkillinen halu naisen kauneudesta, vai siitä, että tuossa olennossa oli jotakin merkillisen tuttua.

Aivan kuin susinainen olisi vaistonnut Jaridin mietteet, hän raotti hieman silmiään, ja kuiskasi käheästi – Jarid -. Nyt Jaridin silmät laajenivat hämmästyksestä. Miten tuo otus saattoi tietää hänen nimensä?

Susinainen painoi viileän alastoman vartalonsa pehmeästi vasten Jaridin kuumana hehkuvaa vartaloa. Nuotiossa tuli tanssi omaa hurjaa tulista, ja kipinöivää tanssiaan, luoden loimullaan salaperäisiä kuvioita kiihkosta sykkiville vartaloille. Vartaloille jotka nyt himoiten janosivat toisiaan.

Jarid halusi tuota naista enemmän kuin ketään koskaan. Tunne oli niin voimakas, ja vastustamaton.

Hänen kiihkosta sykkivät nivuset olivat räjähtämäisillään. – Haluan rakastella kanssasi. Jarid kuiskasi.

– Varoen hän kosketti rintaa, antaen kätensä kevyesti tunnustella sitä. Se tuntui täyteläiseltä, ja pehmeältä. Nännit kovettuivat uudelleen hellän kiusoittelevasta kosketuksesta. Jarid vei sormensa kevyesti susinaisen huulille, piirtäen niiden kaarta hellästi hivellen.

Hitaasti susinainen aukaisi jalkansa. Sirot hoikat sääret näyttivät kuun valossa epätodellisilta. Jarid antoi sormensa kulkea kevyesti pitkin säärtä ylöspäin, välillä hieman viipyillen. Lopulta hän kosketti kevyesti reisien välissä kiiltävää posliinista simpukkaa.

Luku 4

Simpukka sykki, oli lämmin ja kostea. Nainen ynähteli hiljaa mielihyvästä. Nyt Jarid tiesi tekevänsä oikein. Hän jatkoi. Hän kosketteli simpukkaa hitaasti hellien, välillä hieman nopeammin ja kovemmin, sitten taas kevyesti hivellen.

-Ole kiltti. Susinainen aneli.- Jarid ei armahtanut, vaan jatkoi. Hän jatkoi niin kauan, että susinainen heittelehti hurjasti piehtaroiden hänen allaan.

Vasta silloin Jarid antoi itselleen luvan työntyä sisään suloisesta portista, jonka tuo uskomaton kaunis olento oli hänelle avannut.

Silloin hän ymmärsi, tuo suloinen otus oli hänen oma Liah. Hänen oma Liahinsa, joka oli kulkenut pitkän ja merkillisen matkan, kuten hän itsekin.

Jarid katsoi itseään, ja näki viimein otuksen joka oli puoliksi mies ja puoliksi susi. -Sinä vastasit kutsuuni Liah, viimeinkin sinä vastasit-.

Jälkisanat

Kun seuraavan kerran kuulet suden täydenkuun aikaan ulvovan. Kuuntele tarkasti, ehkä kuulet toisen vastaavan.

Silloin niitä on kaksi, kaksi jotka kaipaavat toisiaan. Toivoen että jälleen kohdataan. 💕

©️williruuzu

kulttuuri runot-novellit-ja-kirjoittaminen seksi rakkaus
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *