Muuttolintu

Kun rakastat, ja joudut pettymään rakastamaasi ihmiseen. Kokemus on musertava. Se särkee sydämen.

Muuttolintu on tarina sydämen särkymisestä. Tarina siitä, miten yllättävät asiat, voivat äkkiä, traagisuudestaan huolimatta, olla lohduttavia. Mielen kirkastavia, ja puhdistavia. Uuden alkuja.

Viihdyttävää lukuhetkeä Sinulle.💕

Luku 1

Ukkonen riehui nyt yläpuolella. Välähdys, ja korvia huumaava jyrähdys. Ne tulivat täsmälleen samalla hetkellä. Voimakas tuuli repi rakennusta lähellä olevista puista oksia, ja lennätti ne raivokkaasti päin ikkunaa.

Toivottavasti puissa ei ole lahoa, jolloin myrsky saisi repäistyä niistä irti ranteen vahvuisia rankoja. Ne rikkoisivat kyllä osuessaan ikkunan. Olin siitä aivan varma.

Myrsky vain ei näyttänyt hellittävän. Se riehui nyt jo kolmatta päivää. Tämä oli ehdottomasti kesän tähänastisista ukkosmyrskyistä pahin, kokemani.

Istuin tuvan nurkassa olevalla vanhalla puisella sohvalla. Hiljaa. Polvet koukistettuna edessäni. Käteni niiden ympärille kietoneena. Painoin leuan vasten polvea. Samalla toivoen sydämeni pohjasta, myrskyn pian laantuvan.

Olin yksin, ja niin peloissani, että hädin tuskin uskalsin edes hengittää. Tuvassa oli pimeää. Vaikka olikin kesä.

Tummat, miltei mustat ukkospilvet tukahduttivat ulkoa tulevan valon lähes kokonaan. Erotin kuitenkin jotakin.

Näin, miten vanha, jykevä hellauuni seisoi urheasti vastakkaisella puolella tupaa. Oli seisonut siinä  jo useamman vuosisadan. Antaen lämpöään sitä tarvitseville. Nyt se kuitenkin oli kylmä. Koska en ollut ehtinyt sytyttää tulta pesään tultuani.

Tupaa kiertänyt katseeni pysähtyy kylmyyttä hohkaavaan muuriin. Kevään tapahtumat alkavat jälleen nousta säälimättä mieleeni  Puistattava tunne kulkee kehoni lävitse. Kuin sähköisku.

Mieleeni nousseet muistot sysäävät minut julmasti uudelleen päivään, joka oli ollut kaikenkaikkiaan ihan tavallinen maaliskuinen päivä. Sellainen, no…, jona päivän pidentymisen huomasi jo selvästi.

Luku 2

Aurinko paistoi, ja se jaksoi hivenen myös lämmittää. Ilmassa oli suloista kevään odotusta, mutta minä sensijaan odotin ihan täpinöissäni seuraavalla viikolla olevaa talvilomaani. Viimein me tapaisimme. Saisimme olla yhdessä. Minä, ja hän.

Perhoset vatsassani heräsivät eloon, kun vain ajattelinkin tulevaa. Oli ihanan kutkuttavaa jännitystä ilmassa. Hyräilin itsekseni. Olin niin onnellinen.

Tämän täytyi olla jotakin erityistä. Olin täysin varma siitä. Ne kaikki rakkautta, ja intohimoa viestivät viestit, joita olimme toisillemme lähetelleet. Ne eivät jättäneet mitään arvailujen varaan, tai, ainakin niin luulin.

Sanotaan, että rakkaus on sokea. Se pitää täysin kutinsa. Sitä se on, SOKEA!

Myrsky pudotti minut äkisti muistoistani takaisin tähän hetkeen. Salama löi nyt todella lähelle. Suljin silmäni.  Tällä kertaa salamasta lähtevä pamaus oli niin kova, että maa tärähteli, ja astiat helisivät. Pidätin henkeä. Miettien, mihin salama oli mahtanut osua. Ukkosmyrsky oli kuin oma sisimpäni. Täyttä tunteiden tulitusta, ja myllerrystä.

Minun täytyy saada tietää, oliko salamanisku aiheuttanut vahinkoa. Nousin sohvalta.  Menin ikkunalle. Yritin nähdä siitä ulos.  Tehtävä oli mahdoton. Myrskyn lisäksi ulkona satoi edelleen rankasti, ja mökin vieressä olevan koivun oksat piiskasivat ikkunaa.

Seistessäni ikkunan ääressä. Otsa lähes kiinni lasissa. Tunsin jalkaani vasten pehmeän painalluksen. Se oli Miisu. Rakas pieni kisuliini. Sitä varmasti pelotti. Nostin säikähtäneen kissan varovasti syliini, ja silitin hellästi sen pehmeää turkkia. Samalla jutellen sille rauhoittelevasti. Se katsoi minua suurilla vihreillä silmillään kysyvästi, ja puski taukoamatta otsallaan poskeani.

Palasin kissa sylissäni sohvalle. -Ihanaa että minulla on sinut. Höpöttelin. Samalla rapsuttaen sitä leuan alta. Lämmin karvakasa sylissäni alkoi pian kehrätä tyytyväisenä. Katselin kehräävää kissaa. Se luotti minuun täysin. Mitä muutakaan se olisi voinut. Sen hyvinvointi riippui täysin minusta. Jos en huolehtisi siitä.  Sen olisi lähes mahdotonta selvitä yksin. Rakastiko se oikeasti minua, vai oliko kaikki se mitä luulin hellyydenosoituksiksi, ja kiintymykseksi silkkaa selviytymisvaiston tuottamaa lumetta? Mene ja tiedä. Viis siitä. Minä ainakin rakastan sitä, kuin hullu puuroa. Samoin rakastin vielä keväällä erästä toistakin…

Luku 3

Miten ”ihan tavallinen” päivä voi hetkessä muuttua helvetiksi?

Tuon kohtalokkaan päivän mieleeni nousseet muistikuvat saivat minut jälleen ansaan. Muisteleminen oli vaikeaa, koska muistot satuttivat yhä. Kivusta huolimatta olin pian niin syvällä muistoissani, tuossa keväisessä päivässä, etten enää kuullut ulkona riehuvaa ukkosmyrskyä.

Tuona kauniina aurinkoisena maaliskuisena päivänä odotin innoissani talvilomaa.  Jolloin pääsisin rakkaani luo, ja saisimme viimein olla yhdessä.

Oli lauantai, ja talviloma alkaisi maanantaina. Silloin näkisin Hänet. Hyräilin hiljaa itsekseni Tamara Lundin kappaletta Sinun omasi, ja tapailin tanssiaskeleita matkakassini ja vaatekaapin välillä. Samalla miettien, miltä ensinäkeminen tuntuisi. Saisinko suudelman? Olin pakahtua onnesta, ja suloisesta odotuksen tuomasta kutkutuksesta vatsanpohjassani.

Miisu katseli emäntäänsä, joka sinkoili ympäriinsä kuin pyörremyrsky, huolestuneena. Ei se siitä ollut huolissaan, että emäntä tornadon lailla pyörähteli paikasta toiseen. Vaan, koska siltä oli jäänyt väliin päivän rapsutteluhetki. Ja jos rapsutteluhetki jää väliin…, silloin on tosi kyseessä. Kyllä Miisu emäntänsä tunsi. Nyt sen oli tyydyttävä pesupuuhiin itsekseen. Turvallisen matkan päässä tuosta sisätilassa riehuvasta pyörremyrskystä.

Niinpä se hyppäsi omalle lampaantaljalleen. Alkaen nuolla tassujaan. Välillä sukien niillä korviaan. Jäin hetkeksi katsomaan sen puuhailua. Kun katselin kissaani. Hellyys täytti mieleni, ja lämmin tunne ailahti sisälläni.

Tuo ihana,  suloinen karvatassu oli tullut elämääni neljävuotta sitten. Jostakin todella kaukaa. Välillä ehdimme jo pelätä sen päätyneen Ilveksen päivällispöytään, mutta onneksi turhaan. Pikkuinen oli luultavasti viety hetkeksi piiloon emon toimesta.

-Mistähän populaatiosta olet kotoisin katti pieni? Kysyin, mutta se vain nosti päätään, ja käänsi korviaan äänen suuntaan. Jatkaen pesupuuhiaan. Minunkin täytyisi jatkaa omia puuhiani.

Luku 4

Pakkasin parhaillaan matkakassiani , kun puhelimeeni kilahti viesti. Nappasin puhelimen innoissani pöydältä, ja avasin sen. Huomasin Facebookkiin tulleen jotakin. Kirjauduin sinne nopeasti, sillä odotin viestiä Häneltä. Mutta turhaan… Olin saanut kaveripyynnön naiselta, jonka kanssa olimme samassa Facebookryhmässä.

Olin hieman hämmentynyt pyynnöstä, mutta hyväksyin sen kuitenkin enempiä empimättä. Pian puhelin kilahti uudelleen. Nyt tuolta naiselta oli tullut yksityisviesti. Luin viestin kertaalleen, mutta en ymmärtänyt sitä. Sen sanoma ei tavoittanut järkeäni. Luin viestiä uudelleen, ja uudelleen. Yritin ymmärtää mitä siinä sanottiin, mutta turhaan. Olin shokissa.

Saamani viesti oli karu, ja lyhyt. ”-Rakkaasi nousi hetki sitten vuoteestani…”  Putosin polvilleni. Kissa keskeytti pesupuuhat, ja ryntäsi luokseni. Yksi lyhyt lause vain, ja koko elämäni romahti.

Viesti oli karu, ja lyhyt. Siitä seurannut shokki eteni lävitseni, kuin sähköisku. Olin polvillani lattialla, ja keinutin itseäni edestakaisin.

Nyyhkytin, ja haukoin voimakkaasti henkeä. Tuntui kuin tukehtuisin. Koitin saada itseni rauhoittumaan. Siinä kuitenkaan onnistumatta. Samalla yritin kuumeisesti ymmärtää, mistä oikein oli kysymys. Kaikki voima tuntui hävinneen kehostani. Tärisin. Minulla oli kylmä, ja olin tavattoman väsynyt. Nämä kaikki johtuivat shokista.

Shokin lisäksi ajatukset eivät jättäneet rauhaan. Vaan ne pyörivät sekavina mielessäni. Halusin kaikin tavoin punoa loogista selitystä tapahtuneelle.

Ei siitä mitään tullut. Mieleeni nousi aina vain sama, epätoivoinen kysymys…

Olisiko hän voinut pettää minut noin kylmästi?

Luku 5

Pienin askelin. Vähitellen. Aloin käsittää miten asiat ovat. Mitä oikeastaan hänestä tiesin?

Oli pakko myöntää itselle, että en tiennyt hänestä oikeasti yhtään mitään. Rakkaus oli tehnyt minut sokeaksi. Sekottanut täysin pääni. Minua oli lopulta viety, kuin pässiä narussa…

Ulkona pauhaava ukkonen havahdutti minut muistoistani. Se oli jälleen aivan päällä. Miten kauan tätä pitää vielä kestää? Samassa välähti, ja salama löi. Nyt sen äänestä kuuli selvästi, että se osui.

Miisu kävi levottomaksi. Se naukui surkeasti, ja pyrki syliin. Repi, ja raapi. Koitin rauhoitella sitä. Vaikka itsekin tärisin pelosta.

Äkkiä alkoi tuntua savun hajua. Kissan levottomuus tarttui hetkessä. Ampaisin ikkunaan. Turhaan. Eihän sieltä mitään nähnyt.

Katku vain voimistui. Oli pakko lähteä ulos katsomaan mistä se tuli. Ryntäsin verannalle, ja savun katku tuntui nyt sieraimissani selvästi.

Ei ollut epäilystäkään enää siitä, että jokin tässä aivan lähellä oli tulessa. Menin ulos, ja suunnistin palaneen katkua kohti. Se tuli mökin vieressä olevalta niityltä päin. Menin lähemmäksi. Niinpä tietenkin. ”Ei savua ilman tulta.”

Salama oli lyönyt niityllä olevaan vanhaan heinälatoon, ja sytyttänyt sen tuleen. Hapuilin kädet täristen kännykkäni esiin taskusta. Näppäilin vapisevin sormin hätänumeron. Oli ilmoitettava viipymättä hätäkeskukselle tapahtuneesta.

-Hätäkeskus. Miten voin olla avuksi? Oli helpottavin lausahdus, mitä olin vähään aikaan kuullut. Yritin esittää asiani lyhyesti, ja selkeästi. Jotta aikaa ei hukkaantuisi turhaan.

Lopulta hätäkeskuksen kehoittamana jäin odottamaan palokunnan saapumista.  Harmin paikka. Tuskin ehtisivät niin nopeasti, että tuo vanha heinälato saataisiin pelastetuksi. Kyllä se nyt on sen menoa.

Luku 6

Siinä aivan silmieni edessä paloi poroksi nuoruuteni ensisuudelman, ja ensimmäisen rakastelukertani, sekä sen tuottaman suloisen orgasmin muistot. Yhdessä humauksessa.

Äkkiä sisälläni liikahti jotakin. Kevään kipeät muistot saisivat nyt väistyä uusien, ihanien, mutta haikeiden muistojen tieltä.

Miksi ihmeessä olin ollenkaan tuhlannut kyyneleitäni mokomaan onnenonkijaan? Tuhahdin.

Kiitin hiljaa mielessäni naista, joka oli tuon tyrmäävän viestin minulle lähettänyt. Ilman häntä olisin edelleen ruusunpunaiset lasit silmilläni. Näkemättä totuutta.

Tuo keväinen roihu oli ollut liian voimakas. Nopeasti loppuun palamaan tarkoitettu. Kuten tuo silmieni edessä roihuava muistojeni vanha heinälato nyt oli.

Hassua, miten yhtäkkiä vanha heinälato oli hetken huumaa tärkeämpi. Sen muistojen täyttämä sisältö oli kuitenkin, yksinkertaisesti vain, moninkertaisesti arvokkaampi.

Tuo ainutkertainen ensikerta oli ollut ihana. Huumaava, ja mieleenpainuva kokemus.

Luku 7

Oli juhannusyö vuonna -85. Olin ensimmäistä kertaa päässyt muiden nuorten mukana kaupungille. Ilta oli lämmin. Aioimme mennä parhaan ystäväni Mintun kanssa Eriksnäsiin merenrantaan katsomaan auringonlaskua, ja kokkoa.

Meidän kävellessä kohti rantaa, jostakin ilmestyi keltainen Celica vierellemme. Auto hiljensi vauhtinsa kävelymme tahtiin sopivaksi. Pian ikkuna kuskin puolelta aukaistiin. -Minnekkäs neidit on matkalla? Etupenkillä olis tilaa, ja taakse mahtuu vielä yksi kanssa. Haluatteko tulla ajelemaan?

Olin kouluni päättänyt. Villi, ja vapaa. Saanut jo jonkin aikaa nauttia nuorukaisten huomiosta.

Tähän asti heitä oli ollut vain mukava kiusoitella, ei sen enempää. Varsinaista rakkautta ei vielä ollut tullut vastaan. Eikä minulla kiirettä sen suhteen ollutkaan. Elämä oli ihanaa, ja nautittavaa näinkin.

Hetki tyttöjen kesken neuvoteltiin, ja sitten oltiinkin jo Celican matkassa. Minttu takapenkillä, ja minä etupenkillä. Jännitti niin paljon, etten edes uskaltanut vilkaista kuskin suuntaan. Yritin vain katsella sivuikkunasta ohi kiitäviä maisemia, sulkien korvani takapenkin tapahtumilta.

Muistikuvat ovat jo osin hieman hataria. Onhan tuosta kaikesta sentään aikaa pian jo 40-vuotta. Jossakin vaiheessa oltiin, kuin oltiinkin päädytty kokkoa katsomaan.

Tuo keltaisen Celican kuski oli Antti. Minua jonkin verran vanhempi, ja mielestäni ihan mielettömän seksikäs, ja komea.

Jotenkin meillä vain synkkasi heti hyvin yhteen. Oli kuin oltaisiin aina tunnettu toisemme. Meillä oli myös samanlainen huumorintaju.

Luku 8

Pian juhannusilta vaihtui yöksi, ja minä löysin itseni heinäladosta Antin kanssa. Siellä sain ensisuudelmani, joka maistui salmiakilta. Siksi muistan sen kai vieläkin.

Lepäsimme heinissä. Suutelimme. Antin kädet vaelsivat uteliaina vartalollani. Vähitellen hän sai riisutuksi vaatteet yltäni. Kädet jatkoivat kiihkeää vaellusta ihollani. Olin niin kiihottunut, että kaikki mikä tapahtui, tuntui oikealta.

Suudellen vatsaani hän liukui hitaasti alemmas. Kohti vielä neitseellistä klitoristani.

-Oiiihhh…, minulta pääsi tahtomattani, kun Antti alkoi leikkiä kielellään.

Paloautojen sireenien ujellus katkaisi muistelot. Minun oli koottava itseni nopeasti, etteivät kasvoni olisi paljastaneet ajatuksiani.

Palokunta otti nopeasti johdon käsiinsä. Katselin etäältä heidän työskentelyään. Lopulta tuli talttui, ja hiipui kokonaan.

Jäljelle jäi vain savuava kasa hiiltyneitä lautoja. Vanha heinälato oli muisto vain.

Matkasin taas vuosien päähän. Tuohon äsken tuhkaksi muuttuneeseen heinälatoon. Olin jälleen Antin kiihkeässä, ja hellässä syleilyssä. Juhannusyössä vuosia sitten.

Luku 9

Antti osasi käyttää kieltään ihanasti kiusoitellen. Piehtaroin heinissä hänen allaan kuin villihevonen, ja tunsin vähitellen jonkin ennenkokemattoman lähestyvän.

Mielihyvä syveni hetki hetkeltä. Mieleni, ja koko vartaloni janosi lisää sellaisella kiihkolla, ja voimalla. Se matkasi vääjäämättä kohti huippuaan. Eikä se ollut enää kaukana.

Räjähdys oli mieletön, kun se lopulta tapahtui. Tajunta hämärtyi. Vartaloni vavahteli voimakkaiden, ja nautinnollisten kouristusten vallassa. Lantioni nousi kaarelle, ja vagina supisteli kauttaaltaan. Se oli elämäni ensimmäinen orgasmi. Onnekseni ei viimeinen.

Siitä hetkestä olimme Antin kanssa erottamattomat. Olimme kumpikin kokeneet tuona yönä jotakin niin syvää, mitä harva kokee vain kerran elämässään. Sinä yönä myös sielumme kietoutuivat yhteen.

Se kesä päättyi kuitenkin aivan liian pian. Tuli elokuu, joka vaihtui syyskuuksi. Muuttolinnut lähtevät syksyllä. Niin minäkin. Antista tuli läpiaikainen, kaunein muistoni.

Muutimme usein vanhempieni työn vuoksi. Oli tietenkin mukavaa tutustua uusiin ihmisiin, ja saada uusia ystäviä.

Haikeudella aina lähdön tullen hyvästelimme. Päättäen, että vielä jonakin päivänä tapaisimme.

Lopulta minua alettiin kutsua ”Muuttolinnuksi”. Tuo nimitys kuvasikin elämääni hyvin. Olin ”Muuttolintu”. Olen sitä sisäisesti, ehkä vieläkin.

Levoton sielu, joka ei osaa asettua mihinkään. Rakastua. Jäädä paikoilleen.

Luku 10

Ensimmäiset viisi vuotta kaipasin Anttia valtavasti. Mietin jatkuvasti, missä hän mahtaakaan olla? Mitä on tekemässä juuri nyt? Sitten kaipaus, ja suru oli hiljalleen hellittänyt otettaan.

Oli läsnä, mutta tyynenä, ja syvänä kaipuuna. Muistoista alkoi taas hiljalleen saada voimaa tulevaan. Luottamus elämään alkoi ajoittain palata, kunnes…

Tuo kaunis maaliskuinen iltapäivä veti maton jalkojeni alta uudelleen.

Ennen kuin tuo maaliskuinen päivä oli ehtinyt iltaan. Olin pakannut kaiken itselleni tärkeän. Miisun laittanut kantokoppaansa. Lelujen keskelle, ja startannut kohti omaa piilopirttiäni. Lapsuuteni tanhuvia.

Töihin ehtisin ilmoittaa kyllä myöhemminkin. Kunhan saisin ensin vähän aikaa rauhoittua.

Tein aina näin, kun mieleni valtasi ahdistus, tai kohtasin sydänsurun. Pakenin turvaan. Lapsuuteni maisemiin. Vain siellä pystyin kokoomaan itseni uudelleen.

Havahduin mietteistäni miehen matalaan ääneen. -Oli se aikamoinen roihu. Että juuri tuo lato…käsittämätöntä.

-Niiiin… Vastasin hajamielisesti.

Puhuja oli viereeni tullut komea palomies. Hän jatkoi vielä surullisena.

-Niin paljon mahtavia nuoruusmuistoja… ja nyt vain… kasa hiiltyneitä lautoja…

©️ williruuzu

kulttuuri runot-novellit-ja-kirjoittaminen seksi rakkaus
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *