Mitä tarkoitan, kun sanon: Yksi meistä?

”Se ei pelaa, joka pelkää.”

Olen halunnut ajatella aina, että jokainen ihminen saa olla sellainen kuin on. Liekö sitten liian sinisilmäistä ajatella, kun minä hyväksyn muut, niin minutkin hyväksyttäisiin. Miten tärkeää se hyväksytyksi tuleminen on. Voin sanoa omasta puolestani, mutta uskon siihen, että varmasti monet ihmiset toivovat tulevansa hyväksytyksi sellaisena kuin on. Ei se ole minulta pois, kun joku toinen on jotain mitä haluaa ja tuntee olevansa. Olen kohdannut ihmisiä, jotka vaativat itse tulevansa hyväksytyksi, mutta eivät sitten itse ole valmiita hyväksymään muita sellaisena kuin ovat, niin minusta sellainen ei ole reilua. Ei voi vaatia muilta sellaista mitä ei ole itse valmis myöskään hyväksymään.

Minun toiveissani maailma olisi sellainen, jossa jokainen ihminen olisi samalla viivalla, eikä esimerkiksi diagnoosi tai mikään muukaan määrittelisi meitä tai aiheuttaisi meihin suhtautumiseen mitään negatiivisia viboja. Sanoin aiemmassa postauksessani siitä, että ihmisten puheet ovat suurempia, kuin teot, niin sillä meinaan sitä, että ihmisten suhtautuminen mm. vammaisuuteen vaikuttaa olevan kuitenkin vielä jonkinlainen ”vaikea paikka” kuin mitä ehkä ajatellaankaan. Tämä on siis vain puhtaasti oma ajatukseni eikä se meinaa sitä, että se olisi totuus. Kliseistä  sanoa, mutta sanon nyt kuitenkin, että mitä enemmän meidän ympärillämme on erilaisia ihmisiä, sen rikkaampia me ollaan ihmisinä.

Toisena esimerkkinä: kun työpaikkoja hakisivat vammaiset ja vammattomat, silloin asiassa olisikin hienoa se, että tämä olisi luonnollista, eikä herättäisi ensimmäisenä ihmisissä ennakkoluuloja tai kustannuskysymyksiä. Minä uskon vahvasti itse siihen, että asiat on kyllä mahdollista saada järjestymään, eikä mitään voida tietää varmaksi ennen kuin asiat on katsottu läpi kaikkine vaihtoehtoineen. Itse sain ammattiin valmistuttuani eläkepaperit kouraan ja toivoteltiin vain hyviä eläkepäiviä. Sen lisäksi, kun urasta unelmoineena sitä ennen menin työkkäriin, niin minut naurettiin ulos sieltä. Nyt pian 20 vuotta eläkkeellä olleena tuntuu, että seuraava etappi (näin karusti ilmaistuna) on omat hautajaiset. Mä voin tästä edellä olevasta kirjoittaa myöhemmin lisää mietteitäni. Mutta siis elämässä kun on niitä vaiheita, jotka ihminen käy läpi vuosien mittaan. Toki ei kukaan meille ole luvannut huomista päivää. Siksi minä itse unelmoin entistäkin vahvemmin omasta verkkokaupasta tai ylipäätään siitä, että jotain merkityksellistä saisin tehdä tässä meidän yhteiskunnassa. Surullisinta tässä kaikessa on se, että itse vammaisen ihmisen näkökulmasta olen saanut huomata myös sen(kin) että ei vammaiselta kukaan odota mitään. Tätä asiaa olen jo pitkään pohtinut itsekseni.

Minä haluan kohdata jokaisen ihmisen sellaisena kuin on. En halua asettaa toiselle mitään kriteerejä tai vaatimuksia. On ok, että kaikkien kanssa ei tule juttuun, eikä kemiat kohtaa. Mutta siitä huolimatta on hyvä kuitenkin kunnioittaa muiden arvomaailmaa ja pitää mielessä ne hyvät käytöstavat. Mieluiten sitten sanoo sen ikävän totuuden, kuin tekee toista kohtaan jotain sellaista mitä ei edes tarkoita. Olen tätä sanonut aiemminkin, mutta puhumalla monesti asiat selviää ja se helpottaa monesti omaakin olotilaa.

Yläasteella havaitsin ensimmäisen kerran  sen todellisuuden, että minä olen erilainen – ainakin jollain tavalla. Jotenkin tuli tunne, että ei tule olemaan helppo juttu tämä vaihe elämässä. Muistan sen hetken, kuin eilisen päivän. Se oli äidinkielen tunnilla seiskaluokalla. Olin tosi innoissani siitä, että yläaste alkoi ja oli jotenkin tosi isot odotukset. Mulla oli silloin ajatus siitä miten mun elämä tulisi siinä vaiheessa menemään, mutta eihän se mene niin kuin suunnittelee. Yläaste oli kokemuksena muutoinkin tosi rankka henkisesti ja fyysisesti. Oli paljon siirtymisiä paikasta toiseen ja aikaa oli vain sen välitunnin verran. Sitten se ulkopuolisuuden tunne oli aika vahva jo silloin. Olenkin sanonut jälkeenpäin sitä asiaa pohtiessa ääneenkin, että jos olisi ollut vahvempia ystävyyssuhteita silloin, niin olisin varmaan selvinnyt lievin vammoin siltä kokemukselta. Ja se hetki josta jo mainitsinkin, niin oli tosiaan siellä äidinkielen tunnilla. Annettiin joku ryhmä- tai paritehtävä, mä sitten käännyin ja katselin että ketä rohkenisin kysyä parikseni. Koin olevani näkymätön.Tein sen tehtävän sitten yksin. Se oli silloin jotenkin tosi raju olotila. Ei kysytty kotibileisiin, ei diskoihin tai muualle, että olin aika yksin ja omissa oloissani koko yläasteen.

Muistan myös erään välitunnin, kun olin ulkona ja koitin mennä porukkaan, keräsin sen kaiken rohkeuden ja toivon kipinän mitä vain itsestäni löysin, mutta tuntui että olin kuin ilmaa taas(kin). Jäin huomiotta ja vaikea mennä siihen lyhyempänä mukaan, kun kello soi merkiksi takaisin tunnille, niin tuntui että kaikki vain rynni sinne sisälle ja itse jäisin jalkoihin. Jännitin noita tilanteita yllättävänkin paljon.

Ylipäätään koin aika nopeasti yläasteen alettua, että tuntisin oloni riittämättömäksi ja ulkopuoliseksi. Muistan kun juttelin siitä ensimmäisen kerran silloisen luokanvalvojan kanssa ja itkin. Puhuin silloin jonkun verran opettajien kanssa. Ymmärrän sen, että yläaste on sellainen vaihe elämässä, että nuoret etsii identiteettiään, paikkaansa ja siinä muuttuu jokainen, koska ollaan teini-iässä, menossa taas hieman lähemmäs sitä ”aikuisuutta” ja onhan siellä nyt aika erilaista kuin ala-asteella. En muista tarkempaa ajankohtaa, mutta taisi olla kasilla, kun tuli uusi koulunkäyntiavustaja. Siinä oli muutama henkilö omassa työssään todella loistava ja etenkin tämä viimeinen. Siinä ysin aivan lopussa olin jo henkisesti todella loppu, en osallistunut enää tunneille fyysisesti vaan tehtiin omassa rauhassa toisaalla tehtäviä tämän avustajan kanssa. Jälkeenpäin minulla on sellainen tunne, että ilman häntä en olisi jaksanut  loppuun saakka. Se tsemppi, että maaliin saakka päästään oli häneltä todella voimia antavaa. Kun sain yläasteen päätökseen, niin päivä jolloin sieltä sain päättötodistuksen oli yksi elämäni helpottavimmista hetkistä.

Jos saisin jotain muuttaa, niin sen, etten olisi jäänyt luokalleni toiselta luokalta (ala-asteella ja syynä kuulovamma, johon sain sitten kuulokojeen) ja olisin saanut jatkaa heidän kanssaan koulutieni kokonaisuudessa loppuun, joiden kanssa sen aloitin ekaluokalla. Luottamus siihen, että silloin oli vahvoja ystävyyssuhteita ja se tunne oli ihan erilainen muutoinkin on tosi vahva – edelleenkin. Koin enemmän kuuluvani joukkoon. En ole tästä aiemmin julkisesti tai muutoinkaan juuri puhunutkaan, mutta on sekin nyt sanottu ääneen, koska se on totta miten minä asian olen kokenut. Ehkä olisi ollut muitakin keinoja siihen, että olisin saanut opinnoissa kiinni muut ja sisäistänyt tarvittavat asiat, kuin että kaikki alkoi omalla tavallaan alusta.

Nykyään en käytä kuulokojetta juurikaan ja jos jokin taito on kehittynyt itselleni, niin luen paljon huulilta. Kuulen hyvin, kun minuun päin puhutaan, mutta jos selkä päin ollaan, niin silloin vaatii hieman kovemman äänenvoimakkuuden puhujalta. Sanoinkin tässä hiljattain korvalääkärilleni, jonka luona käyn säännöllisesti, kun tuli kojeen käyttö puheeksi, että se mitä minä en kuule, ei minun tarvitsekaan kuulla!

Näihin puheisiin!

puheenaiheet ajattelin-tanaan mieli oma-elama
Kommentit (2)
  1. Oletko muuten miettinyt etsitkö hyväksyntää vääriltä henkilöiltä torjuen ne ketkä olisivat valmiita hyväksymään ja tutustumaan avoimin mielin, kemiat säätävät niin työsuhteita, kaveruutta, ystävyyttä kuin parisuhteita. Minun mielestä maailmassa kuuluu olla erilaisuutta, kaikkien kanssa ei vaan synkkaa, myötä ja vasta magneetti.
    Vaikka olisi jalaton ja kädetön , mutta pää täynnä ideoita ja järkeä niin aina on mahdollisuus, mahdollisuu ansaita niin paljon ettei oläkkeellä ole väljä, taikka sopivasti eläkken päälle. Ehkä kuulen vielä lisää mitkä ovat vahvuutesi ja haasteesi, mitä voit tehdä itse ja missä tarvitset apua, verkkokauppa jonka mainitsit on hyvin joustava muoto jossa voi tehdä omien ehtojen ja voimavarojen mukaan tai henki hieverissä huhkia ja tressata etsien uusia myynti ennätyksiä.
    Vuosien saatossa olen tosiaan alkanut miettiin erilaisuutta uusista näkökulmista , myös persoonallisuuten, erilaisuus voi olla myös kaunistus ja komistus. Eniten erilaisuuden positiivisuuteen vaikuttaa se millainen valo loistaa sydämestä, onko valo rakkauden ja välittämisen valoa vai vihaa ja katkeruutta . Itsekkin voisin sonoa elevani erilainen kuin huomattava osa ihmisiä. Olen kohdannut ennakkoluuloa ja vähättelyä, erityisherkkyys vaikuttaa myös olemukseeni. Kun kirjoitan ilman silmälaseja tehden kirjoitusvirheitä kuin liukuhihnalta, sekin saa monet tekeen arvioita toisesta näkemättä , tuntematta toista.
    Sinusta minulla on positiivisen utelias olo, uskon että sinulla vielä mahdollisuuksia, ehkei yksin, mutta yhdessä, jokaisella meillä on lahjamme ja heikkoutemme .
    Toivottavasti pian kuulen lisää 😊

  2. Kun tuntee ihmisen, ei vain ulkoista kuorta, silloin erilaisuuskin lievenee jopa unohtuu, on mahtava löytää ihminen sen kuoren sisältä oli kuori sitten silmiä hivelevä tai puistatuksia nostattava.
    Niin peruskouluajat…kyllä sen ikäiset osaavat olla julmia toisilleen eritoten erilaisuudelle, oli se millaista vaan , kunhan se eroaa valtavirrasta. Tuttuja kokemuksia sinulla on ollut 🤔
    Mutta unelmat…älä luovu niistä, kyllä niihin löytyy sinulle sopiva tapa toteuttaa, sitä paitsi sinulla on suuri etu eläkeläisenä kun sinulla on ns. Perustulo. Siihen saa kumminkin tienata jonkun verran päälle ennenkuin se muuttaa mitään. Verkkokauppa kiinnostaa minuakin , mitä tuotteita myisin siellä , se vaihtelee. Mutta pienikin verkkokauppa voi olla suuri vaikutuksiltaan, kyllä sitä kannattaa pohtia. Se miellekäs tekeminen omin ehdoin omilla vahvuuksilla jossa haluttaessa sosiaalinen puoli josta kumminkin sopivaa tuloakin, tuo elämään mukavasti väriä .hieno unelma jonka voi toteutua 🤔😊

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *