Ladataan...

 

Masennuksen myötä kadotin näkyvistä elämäni merkityksellisyyden. Tunsin olevani se mitätön lenkki ketjussa, jolla ei ollut mitään tarkoitusta. Näin itseni vain kurjana ja turhana olentona, joka oli vahingossa saapunut väärään paikkaan. Ajattelin, etten ole arvokas, eikä elämälläni ole mitään väliä. Kuljin kuin sumussa. Mikään ei enää tuntunut miltään. Paitsi joskus pahalta. Tunsin olevani näkymätön muille ja sietämätön itselleni. Kyselin jatkuvasti, miksi minun pitää olla täällä, kun en selvästikään tänne kuulu. 

Turhuuden tunnettani voimisti varmasti se, että elin noina aikoina melko lailla eristyksissä. Muita ihmisiä tapasin vain harvoin, eikä puhelin juuri koskaan soinnut. Pitkään oli vain minä ja ajatukseni. Käytin päiväni etsien vimmatusti jotakin, joka saisi elämäni taas tuntumaan merkitykselliseltä. Luin raivolla horoskooppeja ja kahlasin läpi mietelauseita. Päähäni oli iskostunut ajatus, että jossain täytyisi olla se kaiken muuttava sananparsi. Se lauseenpätkä, joka niksauttaisi minussa taas jotain oikealle paikalleen. Toistelin lukemiani lauseita mielessäni ja yritin kovasti tehdä niistä itselleni merkityksellisiä. Odotin sitä päivää, jolloin vastaan tulisi se yksi ajatus, joka saisi minut näkemään kaiken ihan toisin. Niin minä ihan totta silloin ajattelin. Että kaikki muuttuisi kertaheitolla paremmaksi, kunhan vain löytäisin ne oikeat sanat.

Etsin myös jatkuvasti ympäristöstäni jotakin, joka voisi muuttaa elämäni paremmaksi. Saatoin esimerkiksi aamulla kotoa lähtiessä päättää, että jos näkisin kadulla tietyn värisen auton, olisi se merkki siitä, että kaikki kyllä järjestyy. Myös linnuista tuli minulle jostain syystä kovin tärkeitä. Istuin usein sängylläni ja katselin ikkunasta ulos. Saatoin lausua pienen rukouksen, jonka jälkeen laskin usein kymmeneen. Jos noiden sekuntien aikana taivaalla lensi lintu, pidin sitä merkkinä siitä, että rukoukseni toteutuisi. Jos odottamani asia tapahtui, seurasi siitä helpotuksen hetki ja toivon pilkahdus. Nuo hetket olivat kuitenkin varsin lyhyitä. Tunsin tarvetta löytää "merkkejä" jatkuvasti. Kuljinkin usein joko katse taivaalla lintuja etsien tai pää autoihin päin kääntyneenä. Halusin niin kovasti löytää näitä merkkejä, että venytin tarvittaessa asettamiani kriteerejä. Kymmenen sijaan saatoin laskea kolmeenkymmeneen lintujen ilmaantumisen toivossa ja kun hätä oli suuri, sain minkä tahansa auton näyttämään halutun väriseltä.

Kaikki tämä saattaa kuulostaa kovin kummalliselta. Näin jälkeenpäin itsekin hämmästelen, millaisten asioiden varassa aiemmin roikuin. Pystyn kuitenkin edelleen tavoittamaan sen tunnetilan, jonka vallassa tuolloin elin. Koin menettäneeni hallinnan omaan elämääni ja yhteyden muihin ihmisiin. Edessäni näkyi pelkkää pimeyttä. Uin aivan yksin syvissä, tuntemattomissa vesissä. Olin siis valmis tarttumaan millaiseen pelastusrenkaaseen tahansa. Mikä tahansa sana tai asia kelpasi, jos voisin sen avulla saada pääni edes hetkeksi pinnalle ja tulla taas näkyväksi muille.

Eihän noissa ajatuksissa tietenkään tarkemmin ajateltuna ollut paljoa järkeä. Oli epärealistista ajatella, että sitkeä sairaus väistyisi yhden mietelauseen voimalla, tai että voisin näkemäni auton perusteella tietää jotain tulevaisuudesta. Mutta ei minun masennuksessani juuri mitään rationaalista ollutkaan. Se irrotti minut reaalimaailmasta ja vääristi aivan kaiken. Noina aikoina ajattelin asioita, joilla ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. 

Parantumiskeinojen lisäksi myös pelkoni olivat epärealistisia. Masennusta sairastaessani aloin pelätä monia asioita ja murehdin jatkuvasti sitä, että minua odottaisi jokin kamala rangaistus. Pelkäsin jossain määrin ihmisten kanssa olemista, mutta eniten pelkäsin omaa kelvottomuuttani. Tai pikemminkin sitä, mitä siitä minulle seuraisi. Jumalasuhde on pitkään ollut tärkeä osa elämääni. Sairauden myötä Jumala muuttui kuitenkin mielikuvissani ankaraksi tuomariksi, joka rankaisisi minua. Ajattelin olevani niin paha ja tehneeni niin monta virhettä ja väärää valintaa, että tulisin vielä tuntemaan sen nahoissani. Mielessäni pyöri jatkuvasti Raamatun lauseita. Tosin vain sellaisia, jotka puhuvat rangaistuksista ja väärintekijöistä. Yöt valvoin pelonsekaisen ahdistuksen vallassa pyöriskellen. Päivisin lehteilin tuota kirjaa ja luin rivin sieltä, toisen täältä. Yritin kovasti löytää Raamatusta jotain lohduttavaa. Jotain sellaista, joka kertoisi minun saavan kaiken anteeksi. Teologiaa opiskelleena tunsin kyllä armon sanoman, mutta en suostunut uskomaan sitä todeksi omalla kohdallani. Minulla oli tarve uudestaan ja uudestaan etsiä Raamatusta lupausta siitä, että minäkin olen rakastettu.

Masennuksen myötä menetin monella tapaa kyvyn nähdä asiat niin kuin ne oikeasti ovat. Kuulin rangaistuslaukauksia siellä, missä niitä ei ammuttu ja luulin perusteettomasti elämäni olevan merkityksetöntä. Samalla minulla oli utopistisia ajatuksia siitä, että voisin parantua yhdessä hetkessä. Pääsin kyllä lopulta masennuksen kahleista irti. Mutta se ei tapahtunut hetkessä ja koen matkan jatkuvan edelleen. Tähän pisteeseen pääsemiseen tarvitsin useita muita ihmisiä, paljon aikaa, monta epäonnistumista ja omien voimavarojeni äärirajoilla kulkemista.

En minä kuitenkaan kadu sitä, että kulutin aikaani Raamatun tai mietelauseiden äärellä. Niiden myötä löysin taas rakastavan Jumalan ja vaikeina hetkinä kannatelleita voimalauseita. Eivät nuo asiat minua parantaneet, mutta ne muodostuivat matkallani tärkeiksi turvasatamiksi. Kaikkein vaikeimpina hetkinä minua kannatteli lause, jonka eräs tuntematon mies minulle sanoi. Olin päätynyt sairaalaan ja istuin itkuisena hämärässä odotushuoneessa. Kauempana istunut mies, jonka kasvoja en nähnyt, sanoi minulle: "Kevät on tulossa. Koita nähdä valoisia asioita." Siinä hetkessä ja vielä pitkään sen jälkeen tuo lause antoi minulle valtavasti toivoa. Eihän siinä montaa sanaa ollut, mutta minua se muistutti siitä, että vielä koittaisi parempi aika. Minun elämäni kevät ei koittanut sinä vuonna. Eikä seuraavanakaan. Ei tuo lause sysännyt minua saman tien parantumisen polulle. Vielä pitkään kuljin pimeässä. Mutta, kun vihdoin se kevät elämässäni koitti, muistin minä tuon lauseen.

 

Minun masennukseni -kirjoitussarjan aiemmat osat:

Alussa oli yksinäisyys

En antanut itseni olla rauhassa

Huomenna mä sitten romahdan

Ladataan...

Ladataan...

Kirjoitin viime viikolla siitä, kuinka ruokakauppojen liha- ja kalatiskit ovat osoittautuneet oikeiksi aarreaitoiksi. Maittavien tuotteiden lisäksi tarjolla on ammattilaisten kokkausvinkkejä ja reseptejä. Siis, jos vain rohkenee kysyä! Olenkin ottanut tavaksi jututtaa liha- ja kalamestareita ja kysellä niksejä eri tuotteiden valmistukseen. Ja on muuten kannattanut! Noiden tiskien takana piilee valtavasti hyviä ruuanlaittoideoita.

Muutama viikko sitten olin marketissa ihan muilla ostoksilla, mutta kuin tottumuksesta vilkuilin kalatiskin suuntaan. Tapanani on nimittäin kulkea kyseisen tiskin ohi ihan siltä varalta, että siellä sattuisi olemaan jotakin kiinnostavaa tarjouksessa. Kalahan ei todellakaan ole elintarvikkeista halvin, mutta haluan silti nähdä sitä lautasellani säännöllisesti. Tämän vuoksi tarjouskyltin havaitessani ostan isomman erän ja pistän pakkaseen. Tarjoushaukan tutkimusmatkat ovat tänä syksynä olleet varsin tuottoisia, sillä en ole syksyn aikana kertaakaan ostanut kalaa normaalihinnalla. Ja silti meillä on nautittu lähes viikoittain lohta, kirjolohta ja nyt viimeisimpänä nieriää.

Nieriää en ollutkaan ennen maistanut. Tuolla kyseisellä kauppareissulla sitä kaupattiin kuitenkin kympin kilohinnalla. Kun diiliin kuului vielä ilmainen fileointi, en voinut jättää kalaa tiskiin lojumaan. Ystävällinen kalamestari pisti kalan fileiksi ja kertoi kokemattomalle, miten sitä kannattaisi valmistaa. Laittoipa tuo ammattilainen vielä mausteseoksenkin kalan pinnalle. Kotiin lähdettiin kymppi aiottua köyhempänä, mutta tyytyväisenä myhäillen. Kassissa komeili hyvännäköinen kala ja muistiin oli tallennettu paahtonieriän resepti.

Kalamestari kehotti lämmittämään uunin mahdollisimman kuumalle ja paahtamaan nieriää siellä hetken aikaa. Kylkeen päätimme keitellä riisiä. Jääkaapissa oli sushi-illallisesta ylijäänyttä soijakastiketta ja currymauste odotti käyttöään. Maustoimme riisin siis niillä. Lopputulosta voisi kuvailla jäätävän hyväksi pikaruuaksi. Kala ja riisi valmistuivat hetkessä ja katosivat pöydästä yhtä pikaisesti. Annoksen ehdoton kuningas oli tietenkin nieriä: päältä rapeaa ja sisältä pehmeää. Olimme onneksemme ostaneet kalaa sen verran, että siitä riitti useammalle aterialle. Söimmepä me tuota uutta herkkuamme myös joulupöydästä jääneen lanttulaatikonkin kanssa. Maistui se niinkin.

Leivinpaperi menee korkeassa lämpötilassa melko mustaksi. Uunia kannattaa tarkkailla paiston aikana, ettei leivinpaperi syty palamaan.

Paahtonieriä ja curryriisi, 4-5 annosta

  • n. 1 kg nieriää
  • mausteseos kalalle (Itse saimme tosiaan mausteseoksen kalatiskiltä, enkä valitettavasti tiedä, mitä kaikkea siinä oli. Mutta esimerkiksi paprikajauheesta, currysta, suolasta ja mustapippurista voisi saada suurin piirtein samanlaisen seoksen.)
  • 3 dl riisiä
  • vettä riisin keittämistä varten
  • currymaustetta
  • 2-3 rkl soijakastiketta
  1. Laita uuni lämpenemään 300 asteeseen. Anna uunin lämmetä rauhassa, jotta lämpötila ehtii kivuta noinkin korkealle. 
  2. Keitä riisi.
  3. Valmista mausteseos ja hiero se kalan pintaan. Laita kala uunin keskitasolle, kun uuni on lämmennyt 300 asteeseen. Paista 10 minuuttia. (Uunia kannattaa tarkkailla paiston aikana, ettei leivinpaperi syty kuumassa uunissa palamaan.)
  4. Mausta riisi soijakastikkeella ja currymausteella.

Kalamestari vinkkasi, että myös lohta voi paahtaa uunissa samaan tapaan. Tällöin paistoaika tosin on kalan paksuudesta riippuen 15-20 minuuttia. Sitä kokeilen varmasti pian!

Ladataan...

Ladataan...

Itkin sohvalla tai peiton alla aina viimeisiin minuutteihin asti. Yhdennellätoista hetkellä sitten kampesin itseni ylös ja kiirehdin suihkun kautta ulkomaailmaan. Sinnittelin sen, mitä oli pakko jaksaa ja sitten palasin kotiin käpertyäkseni synkkyyteeni. Elin kahdessa maailmassa, vaikka tunsin olevani sisältä kuollut. Kodin seinien ulkopuolella olin reipas työntekijä ja iloinen opiskelukaveri. Kotona taas olin ahdistuksen ja pelkojen kahlitsema aave. Tiesin koko ajan, että kuilu noiden maailmojen välissä kasvaisi ennen pitkää liian suureksi. Nytkin jaksoin vain hädin tuskin taittaa matkan maailmasta toiseen.

Masennukseni oli oikeastaan koko ajan muille näkymätöntä. Se, mikä söi minua sisältäpäin, jäi lähes kaikilta muilta huomaamatta. Sellaisena minä pyrin asiaintilan pitämäänkin. Halusin myös häivyttää sairauden omasta näköpiiristäni. Tiesin ja tunsin, että masennus oli sitonut lenkkinsä tiukasti kaulani ympärille. Luulin kuitenkin voivani jatkaa matkaa köysi kaulassa roikkuen. Kyllä tuo köysi painoi ja hidasti kulkuani, mutta silti vain yritin sinnikkäästi päästä eteenpäin. 

Salasin sairauden muilta ja vähättelin tilannetta itselleni. Kun lähdin taas tuhannetta kertaa itku kurkussa hoitamaan velvollisuuksiani, oli mielessäni vain yksi ajatus: huomenna mä sitten romahdan. Ajattelin sinnitellä vielä yhden päivän, vielä yhden tehtävän ajan. Haaveilin hetkestä, jolloin soisin itselleni luvan romahtaa lattialle ja antaisin kaiken muun olla. Kuvittelin, että kun pari päivää tai viikon saisin vain maata sängyssä ja itkeä itkuni niin olo helpottaisi. Ajattelin masennuksen paranevan kuin flunssan: hetki lepoa ja sitten taas entiseen tapaan käyntiin. 

Tuota huomista ei koskaan tullut. Sen sijaan tuli aina uusia velvollisuuksia, joista en osannut kieltäytyä. Elämäni rullasi eteenpäin, vaikka minä olin pudonnut kyydistä jo aikaa sitten. Ja vaikka olisinkin itselleni haaveilemani huomisen suonut, ei se tuskin olisi muuttanut mitään. Ei minun masennukseni ollut mikään räkätauti, johon tepsii kuuma tee ja tulehduskipulääke. Ajattelen, että masennuksesta selviytyminen on monivaiheinen prosessi, joka edellyttää, että parantuminen asetetaan etusijalle. Sitä minä en totisesti pitkään aikaan tehnyt. Annoin masennuksen ohjata askeliani vuosikausia, sillä en koskaan ottanut siitä irtautumista ykkösprioriteetikseni. Kaikki muu meni aina parantumisen edelle. Sairaslomalapuille viittasin kintaalla ja luentoa en todellakaan jättänyt välistä lääkärikäynnin takia. 

Halusin parantua, mutta samalla pelkäsin sitä. Tiesin, että parantuminen edellyttäisi masennuksen kohtaamista ja pohjan kautta ylös ponnistamista. Valitsin mieluummin vuodet kuilun reunalla kuin kertapudotuksen pohjalle. Halusin niin kovasti pitää kiinni normaalista elämästäni, etten uskaltanut jättää mitään tekemättä. Parantumisprosessin aloittaminen tuntui hypyltä tuntemattomaan. Flunssaa tai kuumetta poteva saattaa saikuttaa muutaman päivän, mutta yleensä voi olla aika varma siitä, että tauti kyllä menee pian ohi. Toista se oli masennuksen kanssa. Ajattelin, että jos nyt jäisin sairaslomalle, ei minulla olisi aavistustakaan koska sieltä palaisin. Pohdin, uskaltaisinko jättää työt ja opiskelut tauolle keskittyäkseni parantumiseen. Entä, jos en parantuisikaan ja olisin jo ehtinyt luopua kaikesta muusta?

Kun nyt katson menneeseen, toivon, että olisin aiemmin ymmärtänyt, ettei masennuksen kanssa kannata ryhtyä kilpajuoksuun. Vaikka kuinka yritin pinnistellä elämässä eteenpäin, niin kyllä se minut lopulta kiinni sai. Välttelin masennuksen kohtaamista vuosia, mutta lopulta tuo kohtaaminen oli väistämätön ja tapahtui rytinällä. Olin pelännyt parantumisprosessin aloittamisen vievän minulta normaalin elämäni. Lopulta kuitenkin juuri normaalissa elämässä väkisin roikkuminen vei minut pohjalle. Olin liian monta kertaa sanonut avulle ei ja aivan liian harvoin huikannut hoitohenkilökunnalle "kiitos hei". Voimani olivat vähissä ja vointini heikko. Se oli piste, jossa loppui kerralla niin työnteko kuin opiskelukin. Ei siksi, että olisin vihdoin ymmärtänyt keskittyä parantumiseen, vaan siksi, etten yksinkertaisesti enää kyennyt juuri mihinkään.

Parantumisprosessi on kivinen tie tuntemattomaan, mutta sen vältteleminen johti ainakin omalla kohdallani vapaapudotukseen pohjalle. Vaikka tuolloin putoaminen sattui, tuli siitä jälkeenpäin minun siunaukseni. Enää eivät opiskelut tai työt kelvanneet esteeksi, sillä ne olivat jääneet pakon edessä tauolle. Vastassa oli pohja, mutta jossain kaukana siinsi ohut valonsäie. Heräsi halu kurkottaa sitä kohti.

 

Kuvanottohetkellä pahin oli jo takana. Mutta se kuvaa hyvin sitä, mitä masennus minulle pitkään oli: taakka painoi hartioita, mutta matkaa oli vain jatkettava, vaikka väkisin hymyillen.

 

Minun masennukseni -kirjoitussarjan aiemmat osat:

Alussa oli yksinäisyys

En antanut itseni olla rauhassa

Ladataan...

Pages