Ladataan...

Lukioajastani vietin yhden puolivuotisen Seinäjoella. Kävin paikallista lukiota, joka tarjosi minulle sen kuuluisan yleissivistyksen lisäksi useita elämyksiä. Ensimmäisenä päivänä ihmettelin lukion parkkipaikalla rivissä seisovia traktoreita. Joka paikkaan ulottuva julkinen liikenne ei ilmeisesti ole saavuttanut noita leveyksiä ja traktorikortinhan saa jo lukioikäisenä. Olisihan se nyt siis pitänyt arvata, että totta kai porukka ajelee traktoreilla kouluun! Myös paikalliseen murteeseen tutustuminen oli meikäläiselle yhtä suurta turistimatkaa. En todellakaan ennen tuota ajanjaksoa tiennyt, että pannukakkua voidaan kutsua kropsuksi ja että pyörän tarakka onkin joppari. 

Ylivoimaisesti suurimmat hämmennyksen hetket koin kuitenkin vilkaistessani eräänä päivänä lukion ruokalistaa. Listalla oli pinaattilettuja ja jauhelihakastiketta. Siis mitä! Sekä pinaattiletut että jauhelihakastike olivat tietysti tuttuja ruokia entuudestaan. Mutta yhdessä tuo kaksikko kuulosti vähintäänkin epäilyttävältä. Kysellessäni asiasta kanssaopiskelijoilta sain tietää, että kyseessä on tuon Etelä-Pohjanmaan maakuntakeskuksen erikoisuus. Ja, että kyseessä on myös monen mielestä suuri herkku. Odotin pinaattilettupäivää epäilevin mielin. Mielikuvissani näin löllöt letut, joiden päälle kauhotaan harmaanruskeaa kastiketta. Kun tuo päivä sitten koitti, totesin, etteivät mielikuvani valitettavasti olleet kovin kaukana todellisuudesta. Kaikella rakkaudella tuota paikallista erikoisuutta kohtaan, mutta omasta mielestäni siinä ei ollut paljoakaan rakastettavaa. Pinaattiletut ja jauhelihakastike muodostivat yhdessä ei miltään maistuvan annoksen. Koostumusta voisi niin ikään kuvata ei miksikään, sillä purutuntumaa en kyllä siitä kokonaisuudesta tavoittanut. Kun oli aika jättää Seinäjoki taakse, olin varma, että taakse jäisivät myös pinaattiletut jauhelihakastikkeella.

Muutama viikko sitten tuli sellainen olo, että voisi pitkästä aikaa paistaa pinaattilettuja. Ruvettiinkin sitten kotona miettimään, että mitäs niiden kanssa syötäisiin. Perunamuusia oli juuri vedelty lohikalapuikkojen kanssa, joten sitä ei enää tehnyt mieli. Pasta ja riisi olivat ihan pois suljettuja vaihtoehtoja. Myöskään kouluaikoina pinaattilettujen kaverina usein ollut Napolin salaatti ei innostanut.

Mieleeni juolahti sitten jauheliha. Olin taannoin tehnyt suolaiseen piirakkaan herkullisen jauhelihatäytteen ja ajattelin sen sopivan myös pinaattilettujen sisään. Kun jääkaapista löytyi vielä vajaa purkki raejuustoa, oli kokoonpano selvä: jauhelihalla ja raejuustolla täytettyjä pinaattilettuja. Kokkailin siinä uskossa, että tällaista ruokaa en olekaan ennen maistanut. Vasta, kun ruoka oli ladottu lautaselle, juolahti mieleen muistikuvia: tässähän sitä syödään yhdenlaista versiota Seinäjoen erikoisuudesta. Sen, minkä luulin taakseni jättäneen, lautaseltani löysin. Sanojeni lisäksi söin hyvällä ruokahalulla myös täytetyt pinaattiletut. Totesin, että kyllähän ne pinaattiletut ja jauhelihakastike yhteen sopii. Tosin ilman raejuustoa homma ei varmaan olisi toiminut ollenkaan niin hyvin. Ruoka, jota luulin inhoavani sai uuden mahdollisuuden ja pääsee varmasti meidän arkiruokalistalle. Jos jotain seuraavalla kerralla tuohon kolminaisuuteen lisään, niin ehdottomasti puolukoita!

Pinaattiletut jauhelihalla ja raejuustolla, noin 8 annosta

Pinaattiletut (reseptin nappasin kotikokista, tein tosin kaksinkertaisen annoksen)

noin 8 isoa lettua

  • 300g pakastepinaattia
  • 1 l maitoa
  • 5dl vehnäjauhoja
  • muutama ripaus merisuolaa
  • 4 kpl kananmunia
  • voita paistamiseen

Jauhelihatäyte (alkuperäinen resepti Arlalta)

  • 800g jauhelihaa
  • 2 sipulia
  • 2 valkosipulinkynttä
  • 1,5dl tomaattisosetta
  • 150g turkkilaista jogurttia
  • 1,5dl juustoraastetta
  • suolaa
  • mustapippuria
  • oliiviöljyä paistamiseen

+ Raejuustoa

1. Sulata pinaatti. Vatkaa kulhossa munien rakenne rikki. Lisää joukkoon maito, suola, vehnäjauhot ja sulanut pinaatti. Sekoita. Anna taikinan ruvota noin 30min. Paista letut pannulla voissa.

2. Valmista jauhelihatäyte: pilko sipuli ja valkosipuli. Paista oliiviöljyssä jauheliha, sipuli ja valkosipuli. Mausta suolalla ja pippurilla. Ota pannu pois levyltä ja lisää täytteeseen tomaattisose, turkkilainen jogurtti ja juustoraaste. 

3. Täytä letut jauhelihalla ja raejuustolla. Nauti!

Ladataan...

Ladataan...

Himoshoppailijaa minusta ei saa tekemälläkään. Vaateliikkeet kierrän kaukaa ja kenkäkaupoissa käyn vain äärimmäisessä pakkotilanteessa. Ruokakaupoissa kuitenkin viihdyn paremmin kuin hyvin. Silläkin uhalla, että elämäni kuulostaa tylsältä totean, että jokaviikkoinen reissu ruokakauppaan on ehdottomasti yksi viikon kohokohdista. Minusta nyt vaan on mukavaa kierrellä kärryjen kanssa katselemassa tarjontaa ja miettiä, millähän mahansa seuraavan viikon aikana täyttäisi. Panostan ruokakaupassa käyntiin myös sen vuoksi, että ruoka on iso osa arkea, halusi tai ei. Ruokaa on pakko syödä ja sitä kuluu päivittäin. Ruoka kuuluu jokaisen elämään. Ruokakaupassa tehdyillä valinnoilla on siis väliä. Järkevillä ruokaostoksilla voi parhaimmillaan vähentää oman muovijätteen määrää, pienentää hiilijalanjälkeään, tukea paikallisia yrittäjiä, kannattaa kotimaista ja tietenkin edistää omaa hyvinvointia. 

Pyrin jatkuvasti tekemään ruokaostoksilla entistä parempia valintoja ja olen loputtoman kiinnostunut kaikesta, mikä tuota tavoitetta voisi edistää. Kalasatamaan auennut hävikkiruokamyymälä WeFood suorastaan kutsui minua luokseen. Luin juttuja liikkeestä jo ennen kuin se oli aukaissut ovensa. Huomioni kiinnitti erityisesti se, että WeFood mainosti itseään Suomen ensimmäisenä hävikkiruokamyymälänä. En voinut uskoa, että vuonna 2018 olisi mahdollista olla ensimmäinen hävikkiruokamyymälä koko maassa. Ruokahävikistähän säännöllisesti kohistaan milloin missäkin mediassa ja ongelma tuntuu olevan aika hyvin tiedossa. Ja kukaan ei muka ole aiemmin tajunnut, että hävikkiruokaa voisi myydä kaupassa! No uskottava se oli, WeFood todella on Suomen ensimmäinen ja mitä ilmeisemmin ainoa hävikkiruokamyymälä. 

Olin odottanut matkaa tuohon myymälään kuin kuuta nousevaa. En antanut edes uuden kauppakeskuksen sokkeloisten käytävien estää pääsyäni paikalle. Kun sitten olemattomasta suuntavaistostani huolimatta ja hyvän tuurin ansiosta vihdoin löysin paikalle, meinasi leuka pudota lattiaan. Ensimmäinen ajatukseni oli, että tässäkö tämä nyt on. Edessäni oli ehkä koululuokan kokoinen myymälä, jonka hyllyt ammottivat puolityhjinä. Sisällä oli kyllä ihmisiä, mutta minusta tuntui, ettei tuosta myymälästä voi löytyä mitään ostettavaa. 

Paikalle oli tultu ja ajattelin, ettei parin hyllyn kiertäminen paljoa aikaani tuhlaa. Sisään siis! Siellä muutaman hassun hyllyn välissä palloillessani aloin kuitenkin ymmärtää, mistä tässä on kyse. WeFoodissahan näytti tismalleen siltä, miltä jokaisessa ruokakaupassa pitäisi näyttää. Olin liikkeellä puolessa välissä päivää, joten totta kai hyllyt olivat puolityhjät! Jos kaikki meinataan myydä päivän aikana, niin tietenkään hyllyt eivät voi olla kukkuroillaan enää muutamia tunteja ennen sulkemisaikaa. Hehtaarimarketeissa asioidessa tulee helposti sellainen kuva, että on ihan luonnollista, kun tavaraa tursuaa joka paikasta ja hedelmä-vihannesosastolla tuotteet muodostavat vuoren kaltaisia kekoja. Myönnän myös usein ärsyyntyväni, jos huomaan ruokakaupassa olevan jäljellä enää muutama kappale jotakin tuotetta. Minähän haluaisin poimia ne parhaat yksilöt suuresta kasasta. Kuinka vääristynyt ajatusmaailma minulla onkaan ollut! Kun hedelmä-vihannesosastolle tai leipätiskille tuupataan tavaraa röykkiöittäin, ehtivät pinkan alimmaiset varmaan aika usein pilaantua ennen kuin kukaan on päässyt niihin käsiksi. Sitten kun vielä me oman elämämme esteetikot suostumme kelpuuttamaan vain ne kauneimmat yksilöt, on hävikin synty taattu. 

WeFoodissa ruokatuotteita ei oltu käytetty somisteina, eikä ruokavuoria oltu kasailtu sisustuselementeiksi. Salaateissa oli nähtävissä tummia kohtia, munakoisot olivat edustavimmat päivänsä nähneet ja punajuuret olivat niin multaisia, etten edes tunnistanut niitä. Silti tuossa liikkeessä esteetikonkin silmät saivat syötävää. Suloiset metalliset ostoskorit (pisteet muovittomuudesta tässä asiassa!) ja myyjän kaunis essu tekivät kaupasta miellyttävän. Kauppa voi siis selvästi olla kaunis ilman kukkuroillaan olevia hyllyjäkin. Ei tekisi varmaan lainkaan pahaa, jos muissakin kaupoissa lakattaisi tekemästä ruuasta sisustusesineitä ja kelpuutettaisi hyllyille  myös ne vähemmän kauniit yksilöt. Ja ennen kaikkea meidän kuluttajien tulisi kelpuuttaa ne vähemmän kauniit yksilöt ostoskoreihimme. Kyllä hei munakoisoa voi syödä, vaikka se ei missikisoja voittaisikaan.

Hävikkiruokamyymälässä käynti sai minut myös pohtimaan, saako kauppojen yltäkylläisyys meidät ostamaan yli oman tarpeemme. Kun edessä on itseään isompi kasa milloin mitäkin, katoaa helposti suhteellisuudentaju ja tulee ostettua enemmän kuin jaksaa syödä. Ihan niin kuin buffetissakin isolle lautaselle kerätään jäätävä kasa ruokaa, koska normaali annos näyttää siinä niin pieneltä. WeFoodissa asioidessa minut valtasi vahva solidaarisuuden tunne. Ruokaa on täällä rajallinen määrä, joten otan vain sen mitä oikeasti tarvitsen, jotta mahdollisimman monelle riittää. Parhaat päivänsä nähneiden elintarvikkeiden katseleminen sai myös ymmärtämään, ettei se ruoka ikuisesti säily. Jos tiedän, etten tule tällä viikolla syömään punajuuria, minun on turha kerätä niitä koriini. Olivatpa ne sitten kuinka halpoja tahansa.

Huomaan, että yltäkylläisyyden ihannointi näkyy myös omassa jääkaapissani. Jos jääkaappi ei ole täynnä, tuntuu, ettei siellä ole mitään. Kahden ihmisen taloudessa täysi jääkaappi tarkoittaa kuitenkin usein hävikkiä. Kivaltahan se näyttää, kun alalaatikko pursuilee kasviksia ja leikkelerasiat ovat siisteissä pinoissa. Jos meinaan pitää ruokahävikin minimissä, on hyväksyttävä se, ettei jääkaappi tule olemaan kovin täysi. Mahat meillä nimittäin täyttyy vähemmänkin täyden jääkaapin sisällöllä.

WeFoodissa hyvää oli myös se, että tuotteita ei oltu turhaan pakattu muoviin. Paprikat ja ne munakoisot saivat ihan ilman kääreitä köllötellä laatikoissa. Jos niitä johonkin halusi itse pakata, oli tarjolla paperipusseja. Se vähä, mikä oli pakattu muoviin, oli tehty tarkoituksenmukaisesti. Myymälästä löytyi esimerkiksi isoissa pakkauksissa valmiiksi pilkottuja vihanneksia. Rasioista löytyvien vihannesten kilohinnat olivat jopa halvempia kuin irtona ostettavien vastaavien tuotteiden. Minulla ei ole varmaa tietoa siitä, miksi osa tuotteista pilkotaan ja pakataan muoviin. Luulen kuitenkin, että sillä pyritään parantamaan tuotteiden säilyvyyttä tai myymään isoja eriä pilaantumisuhan alla olevia tuotteita kerralla. Ihannemaailmassa muoviin ei tietenkään pakattaisi mitään, mutta nyt kun kerran pakataan, on tuotteet parempi pakata isoihin pakkauksiin. Yksittäispakatuista ja moneen pieneen pakettiin laitetuista tuotteista sitä muovijätettä vasta syntyykin. 

Muovia WeFoodissa oli siis minimaalisesti ja mikä parasta, eineksiä ei tuossa kaupassa näkynyt juuri yhtään. Ostettavaa myymälästä kuitenkin, alun epäilystäni huolimatta, löytyi. Olen niitä ihmisiä, jotka eivät juuri koskaan astu kauppaan ilman ostoslistaa. WeFoodiin mennessä tein kuitenkin poikkeuksen. Myymälässä saatavilla olevat tuotteet ja tuotteiden määrä vaihtelevat päivittäin, joten etukäteen ei voi tietää, mitä juuri sillä kerralla tulee löytämään. Jokainen reissu hävikkiruokamyymälään on oikeastaan löytöretki. Vannon edelleen pitkälti ostoslistojen nimeen, mutta WeFoodissa käynnin jälkeen ajattelen, ettei niidenkään tarvitse olla kiveen kirjoitettuja. Jos oikein radikaaliksi heittäytyy, voi kauppaan mennä välillä sillä asenteella, että katsotaan mitä löytyy ja mietitään miten sitä voisi hyödyntää. Itse kaipaan kuitenkin sen verran järjestelmällisyyttä, että edes väljä ostoslista on löydyttävä. Mutta ehkä siihen listalle voisi kirjoittaa vaikka vain kasvissosekeitto ja katsoa sitten kaupassa, että mitäs kasviksia keittoon olisi tarjolla. 

Hävikkiruokamyymälässä hinnat olivat muihin ruokakauppoihin verrattuna edulliset, joten raaskipa tämäkin pihistelijä ostaa sellaisia tuotteita, jotka normaalisti jäävät hyllylle. Manteleita löysin yli puolet halvemmalla kuin niiden normaali hinta on. Myös pähkinöissä säästin pitkän pennin. Lisäksi keräsin koriin pari pussia leipää ja paprikoita. Kun menin WeFoodiin, ajattelin hyllyjen olevan puolityhjät. Kun lähdin sieltä, tajusin niiden olevan puolitäydet.

 

Ladataan...

Ladataan...

Klikkaan naamakirjassa tuttua nimeä kantavaa profiilia. Kyllä minä kasvot tunnistan ja tuon sukunimen. Onhan se sama, jota ennen itsekin kannoin. Kun oikein mietin, saan mieleeni äänen ja ehkä tuoksunkin. Minulle on kerrottu millainen hän on ja mistä hän pitää. Osaan kertoa hänen elämäntarinastaan joitain kohtia ja minulla on jonkinlainen käsitys siitä, mistä hän on lähtöisin.

En minä kuitenkaan oikeasti tunne tuota ihmistä sitten ollenkaan. Omaa isääni. Paljon on muiden kertoman varassa, enkä osaisi enää edes sanoa, millä kielellä meidän kannattaisi kommunikoida. Siis, jos me kommunikoisimme. Lapsuudessani päätös olemattomaksi jääneestä isäsuhteesta tehtiin minun puolestani. Kun välissä oli tuhansia kilometrejä, tapaaminen järjestyi keskimäärin kerran kymmenessä vuodessa. Aikuisena tein päätöksen olemattomaksi jäävästä isäsuhteesta ihan itse. Lakkasin vastaamasta niihin harvoihin viesteihin, enkä ruvennut säästämään rahaa lentolippuihin. Tuntui oudolta kertoa kuulumisia tuntemattomalle, eikä taloudellisten panostusten tekeminen vaikuttunut sen arvoiselta. Oli jo ihan liian myöhäistä.

Tapasin isäni viimeisen kerran lähes vuosikymmen sitten. Silloin sain häneltä lahjaksi pikkulasten kengät. Isäni oli ilmeisesti ajatellut, että ne mahtuisivat minulle. No eivätpä mahtuneet. Teki mieli sanoa, että olisitpa ollut elämässäni silloin, kun nämä kengät oikeasti olisivat mahtuneet minulle. Silloin, kun askartelin alakoulussa itkukurkussa isänpäiväkorttia tietämättä mitä sille tekisin. Sinä päivänä, jolloin pienenä tyttönä seisoin päiväkodin pihalla kuuntelemassa, kun toisen lapsen isä kovisteli minua päiväkodissa syntyneen riidan johdosta. Sain kyllä postissa synttärikortin silloin tällöin. Tosin nekin tulivat yleensä noin puoli vuotta ohi oikeasta syntymäpäivästäni. Mutta eivät synttärikortit saati lastenkengät korvanneet sitä, mitä todella toivoin: että isä olisi ollut elämässäni läsnä.

Enää en haaveile siitä, että oppisin tuntemaan oman isäni. Nykyään en myöskään yritä täyttää puuttuvia palasia isäkuvastani omilla keksinnöillä. Vielä lapsena keksin sujuvasti jonkun valheen, kun joku kysyi mitä isäni tekee työkseen tai missä hän asuu. Minulla taisikin olla jonkinlainen mielikuvitusisä. Se isä myi työkseen autoja ja matkusteli maailmalla. Silloin tuntui nololta paljastaa, etten osaa vastata noin yksinkertaisiin kysymyksiin. En minä edelleenkään noihin kysymyksiin osaa vastata, mutta nykyään ei enää hävetä myöntää sitä. Kuitenkin monet tilanteet muistuttavat minua isättömyydestäni. Alttarille olisi voinut kävellä isän käsipuolessa ja välillä olisi ihan kiva vaan soittaa iskälle.

Isänpäivä on minulle ihan tavallinen päivä, mutta samalla ihan kamala päivä. Minä en lähde isänpäivälounaalle yhtään mihinkään, enkä kiertele kaupoissa etsimässä sitä tiettyä partavettä. Enää en askartele korttejakaan, enkä kirjoita nettiin ylistäviä sanoja isästäni. Silti kuitenkin luen niitä sanoja, joita toiset ovat omista isistään kirjoittaneet. Luen, vaikka se tekee joka kerta kipeää ja saa kateuden puristamaan rintaani. Luen, koska haluan edes, jollakin tapaa päästä osalliseksi siitä kaikesta. Ei minulla ole mitään hajua siitä, millaista on, kun on isä elämässä. Muiden kirjoitusten perusteella olen kuitenkin saanut jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä isä olisi minunkin elämääni voinut tuoda. Ehkä minäkin olisin saanut nauttia yhteisestä hassuttelusta ja hullunkurisista muistisäännöistä. Kenties minunkin sänkyni alta olisi karkotettu möröt ja minun puoliani olisi pidetty. Ehkä olisin saanut ihailla isästä kumpuavaa viisautta ja minua olisi kuskattu harrastuksiin. Ehkä.

Ystäväni kysyi taannoin kaipaanko omaa isääni. Jouduin toteamaan, että en. Enkä ole tainnut koskaan kaivata juuri omaa isääni. En edes silloin, kun lapsena makasin peiton alla itkemässä isänpäivän tienoilla. Väitin itkeväni ikävää, mutta oikeasti surin sitä, ettei ole ketään jota ikävöidä. On aika vaikea kaivata tyyppiä, jota ei tunne. Sen sijaan olen kyllä koko elämäni kaivannut sitä rakkautta, hyväksyntää ja turvaa, jonka olen isäsuhteeseen yhdistänyt. Turvattomuuden tunne ja jatkuva huoli ovat seuranneet minua ison osan elämästäni. On tuntunut siltä, että jos joudun pulaan tai asiat menevät päin mäntyä, kukaan ei minua siitä pelasta. En ole voinut luottaa siihen, että elämässäni olisi se supersankaria muistuttava hahmo, joka kantaa minua harteillaan ja nostaa syvimmästäkin kuopasta.  En tiedä miltä tuntuu, kun isä kertoo minun olevan rakas ja arvokas. Monena hetkenä mietin, millainen minusta olisi tullut, jos isä olisi ollut elämässäni. Olisinko nyt jotenkin kokonaisempi tai ehjempi ihminen?

Tiedän kuitenkin, että ajatukseni isäsuhteesta ja isästä elämässä ovat omien toiveideni heijastumia ja haaveiden värittämiä mielikuvia. Isä olisi epäilemättä tuonut elämääni jotain, mitä siinä ei nyt ole. Sitä olisiko tuo jokin ollut hyvää vai huonoa, en voi tietää. Monelle on varmasti ollut siunaus saada hyvä ja rakastava isä elämäänsä. Mutta ihan yhtä hyvin minun siunaukseni on voinut olla se, ettei isä koskaan tullut osaksi elämääni.

Vaikka vuodet ovat opettaneet hyväksymään tilanteeni, ovat isänpäivät edelleen vaikeita. Isänpäivä on minulle joka vuosi se yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden päivä. Silloin on turha soitella kavereille ja ehdottaa tapaamista. Hehän ovat tapaamassa omia isiään. Myös koti on aika usein tyhjä, sillä aviomieheni suuntaa tietysti oman isänsä luokse. Isänpäivää edeltävä viikko on kuhistu ja valmisteltu viikonloppua. Seuraavan viikon ensimmäiset päivät täyttyvät tapahtumien kertaamisesta. Isänpäivä tuntuu eristävän minut aina vähintään vuorokaudeksi muusta maailmasta. Toisaalta olen kuitenkin itse melko tietoisesti aina päättänyt pysytellä omissa oloissani niihin aikoihin. On tuntunut omituiselta lähteä viettämään isänpäivää jonkun toisen isän luokse. Kuitenkin ehkä se on juuri sitä, mitä minun isänpäivinä pitäisi tehdä. Juhlia sitä, että jollakin on elämässään isä. Minähän sen tiedän, ettei tuo asia ole mikään itsestäänselvyys.

Ladataan...

Pages