Enää en lähtisi pois

IMG_8930.JPG

IMG_8931.JPG

Syksy ja talvi on itselläni sellaista aikaa, että alan haaveilla Suomesta pois muuttamisesta. Aika usein tulen kotiin ja sanon miehelle, että ”ny me muutetaan johonkin missä aurinko paistaa”. Pimeydestä pimeyteen kulkeminen saa päivät tuntumaan ihan liian lyhyiltä. Räntäsade imee ilon kivastakin päivästä, enkä haluaisi käyttää aamusta kymmentä minuuttia siihen, että kiskon riittävästi vaatteita päälle. Eikä ne muuttoaikeet vain säästä johdu. Toisinaan mietin, voisinko elää parempaa elämää jossain muualla. Kun valmistun varhaiskasvatuksen opettajaksi, saisin varmasti enemmän liksaa jossain toisessa maassa. Monessa paikassa elinkustannukset olisivat alhaisemmat ja asuntolainankin voisi jossain ajatella maksavansa takaisin vasta sadan vuoden päästä.

Haaveilin ulkomaille muuttamisesta jo lapsena. Toimeliaana tyttönä googlailin kansainvälisiä kouluja Espanjassa ja kartoitin potentiaalisten kohdemaiden asuntotilannetta. Silloin lapsena ja vielä aikuisiälläkin muuttaminen tuntui varsin helpolta. Tuntui, ettei minua mikään pidättele täällä. Lapsena ajattelin, että totta kai perhe muuttaisi mukana ja aikuisena pidin selviönä, että miehen kanssa lähdettäisiin molemmat. Muita siteitä ei sitten vaikuttanut olevan. Olin melko yksinäinen, joten ei minulla jäisi ystäviä, joita ikävöidä. Koulussa ja opiskeluiden parissa oli ihan kivaa, mutta niitä voisi jatkaa toisaallakin, eikä sielläkään mitään sydänystäviä ollut. Kodin ajattelin voivani perustaa ihan minne vaan.

Tietenkin tiedostin ja tiedostan koko ajan, miten upeassa maassa saan asua ja millaisia mahdollisuuksia se on minulle tarjonnut. Korkeakoulutuksesta minun olisi ollut turha haaveilla, jos en saisi opiskella maksutta. Aika monta lääkärikäyntiä olisin myös jättänyt väliin, jos niistä pitäisi pulittaa suuria summia. Turvallisuudesta ja järjestäytyneestä yhteiskunnasta saan nauttia päivittäin. Silti ne tunnetason siteet tuntuivat puuttuvan. Tuntui, ettei minua mikään täällä pidättele. Ruoho näytti niin vihreältä aidan toisella puolella. 

Tällä viikolla matkustin ihan tavallisena päivänä sillä samalla bussilla, jolla huristelen melkein joka päivä. Bussi oli sen verran täynnä, etten mahtunut istumaan. Seisoin täydessä talvivarustuksessa bussin käytävällä. Ulkona oli tietysti pimeää ja vähän oli jo nälkäkin. Ehdin siinä jo yhden ohikiitävän hetken ajatella, että pitäisi vaan muuttaa johonkin muualle. Rupesin siinä sitten jo kuvittelemaan itseäni uudessa maassa. Elämää jossain ihan muussa paikassa, kaukana kaikesta. Tapahtumakulku oli sama kuin monta kertaa aiemminkin. Paitsi, ettei se ollut. Tällä kertaa ajatukseni valtasi innostuksen sijaan suru ja haikeus. Enhän mä täältä mihinkään halua lähteä!

Siinä ahtaassa bussissa ihan tavallisena päivänä koin jotain suurta ja erityistä. Oivalsin, että elämässäni oli vihdoin sellaisia asioita, joita en olisi noin vain valmis jättämään taakseni. Voin kerrankin sanoa, että minulla on ystäviä. Sellaisia, joiden kuulumiset haluan oikeasti kuulla ja joille tekee mieli laittaa viestiä parin päivän hiljaiselon jälkeen. Sellaisia, joille koen olevani aidosti tärkeä. Ensimmäistä kertaa myös asunto, jossa asun, tuntuu kodilta. Aiemmin viihdyin tuttujen kotona paremmin kuin omassani ja koin monet julkiset tilatkin omaa kotiani kotoisammiksi. Nyt kuitenkin tunnen turvapaikkani olevan juuri omassa kodissa ja tänne odotan joka päivä pääseväni. Viimeisen vuoden aikana olen myös lähentynyt ihan uudella tavalla opiskelukavereiden ja muiden tuttujen kanssa. Olen oppinut olemaan avoimempi ja ihan vaan oma itseni.  Taannoisissa juhlissa menin ihan hämmennyksiin, kun yksi puolituttu sanoi meidän bondaavan hyvin. En ole suoraan sanottuna ihan varma, mitä bondaaminen tarkoittaa. Mutta ilmeisesti se on jotain positiivista ja tarkoittaa, että olemme löytäneet yhteisen sävelen. 

Pitkään elämääni varjosti sellainen juurettomuuden ja irrallisuuden tunne. Tuntui, etten kuulunut oikein mihinkään ja sen tyhjyyden taakse jättäminen vaikutti paitsi helpolta myös houkuttelevalta. Kuvittelin koko ajan, että mitä kauemmas lähden sitä varmemmin onneni löydän. Miten toisin asiat nyt ovatkaan! Päivät ovat edelleen yhtä pimeitä ja loskassa tarpominen kastelee varpaat. Mutta sitten on muutakin. Räntäsateessa suunnistan ystävän luokse ja pimeyden voi karkottaa kodista sälekaihtimet sulkemalla. Enää en ole mikään irrallinen palanen, joka voisi helposti liihotella minne vaan. Mulla on aikuisiällä kasvatetut juuret, joita en halua repiä irti. Kaukomailla aurinko varmasti hymyilisi päivittäin, mutta minä katselen mieluummin itselleni tärkeiden ihmisten hymyjä. Oma paikka ja omat ihmiset ovat vihdoin löytyneet. Mun paikka on just täällä. Vaikka sitten kumisaappaat jalassa jouluna ja juhannuksena.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *