Kiire katosi, mutta ei kalenteria tyhjentämällä

IMG_2373.jpg

Kulunut syksy on tuntunut kiireiseltä. Hiki on usein hiipinyt selkään, kun päivät ovat kuluneet eri paikkoihin ryntäillessä. Aivot ovat olleet ihan laukalla ja raksuttaneet silloinkin, kun olen yrittänyt istahtaa alas tai nukahtaa. Keskittyminen on ollut kaukainen muisto ja lähimuisti on tehnyt tepposet yhden jos toisenkin kerran. On tuntunut kuin joku olisi iskenyt minuun ylimäärisen annoksen adrenaliinia. Tunnit vuorokaudessa ovat kuuluneet jollekin ihan muulle kuin minulle. Olen monesti ajoittanut itselleni vapaa-aikaa tai jotain mukavaa puuhaa. Mutta kas kummaa, kun päättää hoitaa muutaman jutun ennen sitä, saa pian huomata, että onkin jo nukkumaanmenoaika.

Aluksi kiire vain ärsytti, mutta pian se alkoi kuormittaa. Tuntui, ettei saa mitään kunnollista aikaan. Suurin osa ajasta kului siihen, että mietin mitä seuraavaksi pitäisi olla tekemässä. Tuli ihan epäonnistuja olo, kun yksinkertaisetkin asiat alkoivat unohtua eikä ikinä ehtinyt tehdä niitä asioita, joita oikeasti oli ajatellut hoitavansa. 

Marraskuun alkupuolella tulin siihen tulokseen, että se on loppu nyt. Tämä krooninen kiireen kierre pitäisi saada katkaistua. Ensitöikseni kaivoin tietenkin kalenterin esiin ja rupesin katselemaan, että mistähän voisi karsia. Yllätyksekseni kalenterin sivut olivat kuitenkin verrattain tyhjät. Opiskelujen suhteen olen elänyt intensiivisempiäkin vaiheita ja töitä olen joinain kausina tehnyt huomattavasti enemmän. Havaitsin, että oikeastaan kalenterini on tyhjempi kuin ehkä tavallisesti. Silti tuntui, että koko ajan on kiire. 

Kiire ei siis selvästikään katoaisi pelkästään kalenteria karsimalla, vaan tilanne vaati tarkempaa perkaamista. Kalenterin sijaan aloin tarkastella käytäntöjäni. Huomasin, että minulle kiire tarkoitti ennen kaikkea omista valinnoistani aiheutunutta tunnetta, eikä täyttä kalenteria. Kiire oli minulle mielentila, jossa lietsoin itseäni menemään ja tekemään välillä ihan toisarvoisiakin asioita. Suoritin jotain muka tärkeää tehtävälistaa hosuen ja hutiloiden. Olin jotenkin onnistunut ajamaan itseni sellaiseen tilaan, että elämä oli muuttunut paikasta toiseen säntäilemiseksi, vaikka minulla ei todellisuudessa ollut kiire yhtään mihinkään tai minkään kanssa. Kuvittelin olevani tehokas ajankäyttäjä, kun yritin tehdä montaa asiaa kerralla ja käyttää hyödyksi jokaisen liikenevän hetken. Halusin saada kaiken mahdollisimman nopeasti tehtyä, jotta ehtisin nauttia vapaa-ajastani. Todellisuudessa en kuitenkaan juuri koskaan päässyt käsiksi tuohon vapaaseen aikaan, sillä aina oli muka joku asia vielä tehtävänä. Tai sitten, jos sain omasta mielestäni riittävästi hommia hoidettua, olinkin jo niin puhki, että aika kului sohvalla raatona maatessa.

Karsin kyllä kalenteristani joitain asioita, jotta saisin kiireen kuriin. Aloin myös sanoa kiitos ei yhä useammalle jutulle. Suurin helpotus syntyi kuitenkin muutaman yksinkertaisen päätöksen johdosta, joita päätin alkaa arjessani toteuttaa. 

  • Enää en juokse muualla kuin korkeintaan kuntosalin juoksumatolla. Aiemmin nimittäin juoksin lähes joka paikkaan: bussiin, kouluun, minne nyt ikinä olinkin menossa. Juoksin, koska monesti lähdin niin viime tingassa, että oli vain pakko pistää töpinäksi. Tosinaan juoksin bussiin, vaikka ei oikeasti olisi ollut kiire. Ajattelin, että mitä ajantuhlausta jäädä siihen pysäkille seisoskelemaan ja odottamaan seuraavaa bussia. Saattaahan siinä kestää vaikka VIISI minuuttia. Joka paikkaan juokseminen sai kehoni jatkuvaan valppaustilaan. Ikinä ei tiennyt, koska taas pyrähdetään, joten lihakset tuntuivat olevan jatkuvassa jännityksessä. Takin alla valuva hiki teki olon epämukavaksi, joten perille päästyäkin oli vaikea rauhoittua ja keskittyä olennaiseen. Nykyään lähden sen verran ajoissa, ettei ole pakko juosta. Vaikka näkisin bussin tulevan ja tietäisin, että ehdin siihen juoksemalla, en enää (yleensä) tee elettäkään ehtiäkseni. Annan julkisten mennä menojaan ja nautin siitä olosta, jonka rauhallinen kävely saa aikaan. Kiireettömyyden.
  • Olen hyväksynyt hitauteni tietyissä asioissa. Aamut ovat pitkään olleet heikkouteni ja ne ovatkin olleet niitä hektisimpiä hetkiä päivissäni. Olen aamuisin tolkuttoman hidas. Matka sängynpohjalta ulko-ovelle saattaa kestää toista tuntia. Ennen yritin uskotella itselleni, että kyllä mä tunnissa tai jopa puolessa ehdin tehdä aamutoimeni. No kiirehän siinä aina tuli. Viime aikoina olen kylmän viileästi laittanut herätyskellon soimaan paljon aiempaa aikaisemmin. Kun kello soi sen kaksi tuntia ennen kuin pitäisi olla ovesta ulkona, alkaa päivä rauhallisesti. Edelleenkään en ehdi lukea Hesaria aamuisin, mutta kaikkein välttämättömimmät ehdin tehdä ihan rauhassa.
  • En säädä ylimääräisiä. Etenkään aamuisin. Todellisuus on siis se, että vaikka herään kaksi tuntia ennen lähtöä, en ehdi edes vilkaista aamulla päivän lehteä. Kuvitelmissani ajattelin usein ehtiväni aamuisin vaikka mitä. Kai siinä nyt kiire tulee, kun luulee, että ennen lähtöä ehtisi maksaa laskut, lukea sähköpostit ja pestä pyykit. Nykyään minulla on aamuisin tasan yksi tavoite: saada itseni ravittuna ja jokseenkin järkevän näköisenä ovesta ulos ajallaan. Kaiken muun ehtii kyllä tehdä myöhemmin.
  • Syön ateriani kotona. Ravintolaruokailua minä en aiemminkaan, joitakin juhlapäiviä lukuun ottamatta harrastanut, mutta aika usein tuli kirjaimellisesti syötyä ulkona. Luulin säästäväni aikaa ahmimalla sapuskani matkalla. Erityisesti aamupalat vetelin usein seisaaltaan ruuhkabussissa. Mutustinpa minä kerran kylmää kaalilaatikkoakin kävellessä. Nyt ruokahetket ovat kuitenkin rauhoitettuja. Kun syön, niin syön. En samaan aikaan kiidä jo seuraavaan paikkaan. Kiireettömien ruokahetkin vaaliminen on saanut päivät kokonaisuudessaan tuntumaan paljon rauhallisemmilta. Voin luottaa siihen, että intensiivisimmänkin päivän keskellä tulee pysähdyttyä säännöllisesti.
  • Aina ei tarvitse olla tehokas. Miten monta kertaa olenkaan jonkun asian lomassa päättänyt samalla tehdä muutaman muun jutun ja lopulta touhunnut tunteja pidempään kuin alun perin olin ajatellut. Olen ehkä aloittanut illalla pitsan valmistuksen ja päättänyt siinä sivussa leipoa pari peltiä sämpylöitä. Kivaa se on yleensä siihen asti, kunnes kello näyttää reippaasti yli nukkumaanmenoajan ja tietää jo valmiiksi olevansa väsynyt seuraavana päivänä. Kyllähän sitä energiaa säästää, kun paistaa monta asiaa samalla uunin lämmöllä. Mutta joskus pitäisi ehkä osata säästellä sitä omaa energiaa ja tehdä tasan se mitä on alun perin ajatellut, eikä yhtään enempään.

Aika monet omista oivalluksistani ja päätöksistäni liittyvät aamuihin. Omalla kohdallani aamujen rauhoittamisesta on seurannut leppoisampi meininki koko päiväksi. Kun päivän ensimmäisen aterian on saanut syödä rauhassa ja ehtinyt pysäkille ennen kuin koko kulkuneuvoa on näköpiirissä, tuntuu tuo rauha seuraavan koko päivän. Ei siis taida olla ihan tuulesta tempaistu ajatus, että päivän alku vaikuttaa pitkälti koko päivän kulkuun. 

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *