Minun masennukseni: Alussa oli yksinäisyys

IMG_7479 7.jpg

 

Missä mun laumani on? Häivähdyksiä hetkistä, kun jäin yksin. Muistoja ulkopuolella olemisesta. Lukuisia kysymyksiä ja heiveröinen yritys löytää vastauksia siihen, miksi en päässyt mukaan. Yksinäisyyden murtaman palan yrityksiä kiinnittyä osaksi palapeliä.

 

Noin minä kirjoitin joitakin vuosia sitten. Olin päättänyt alkaa kirjoittaa blogia yksinäisyydestäni. Blogin nimi oli Puuttuva palapeli. Sairastin vielä tuolloin masennusta ja homma jäi kesken. Itseasiassa en koskaan kirjoittanut tuohon blogiin ainuttakaan kirjoitusta. Koko asia jäi jonnekin muistini ulottumattomiin. Kunnes sitten elokuussa sain sähköpostiviestin, jossa tiedusteltiin, haluaisinko edelleen saada sähköposti-ilmoituksen kyseiseen blogiin tulevista kommenteista (blogissa ei tietenkään ollut kommentteja, kun eihän siellä ollut julkaisujakaan). Tuo sähköposti palautti mieleeni sen, minkä olin jo aikaa sitten unohtanut. Vaikken tuohon blogiin ehtinyt mitään kirjoittaa, ajattelen edelleen blogin nimen kuvaavan silloisia tuntemuksiani erinomaisesti. Tunsin pitkään olevani irrallinen palanen ilman minkäänlaista kiinnittymispintaa. Niitä omia ihmisiä ei vaan tuntunut löytyvän. Ajattelin ajelehtivani tässä maailmassa yksin, enkä kyennyt ankkuroitumaan mihinkään.

Masennuksen pitäessä minua tiukasti otteessaan minulla ei ollut sanoja tilanteelleni. En osannut kuvata tai kertoa, miltä minusta tuntui, mikä aiheutti pahan olon tai mikä tekisi oloni paremmaksi. Kysymyksiin vastasin vaikenemalla tai itkemällä. Painostusta tuntiessani pakenin. Nuo ajat ovatkin monelta osin jääneet hämärän peittoon. Minulla ei edelleenkään ole selvää käsitystä siitä, mitä milloinkin tapahtui ja miten kauan masennus hallitsi minua. Jotain hajanaisia päiväkirjamerkintöjä minulla sentään noilta ajoilta on. Mutta nyt tunnen, että haluan muistaa ja muistella tuota aikaa enemmän. Tahdon ymmärtää selvemmin, mitä minä kävin läpi. Tämä teksti aloittaa Minun masennukseni -kirjoitussarjan. Yritän näissä kirjoituksissa saada otteen siitä, mikä oli elämääni monen vuoden ajan. Haluan palata sen kuilun reunalle, joka ei onneksi onnistunut nielaisemaan minua kokonaan. Kronologisesti etenevää sairaskertomusta ei ole luvassa, sillä sellaisen kirjoittamiseen eivät tietoni riitä. Pikemminkin haluan kuvata sitä, mitä masennus minulle tarkoitti.

Yksinäisyys tai ehkä enemmin erillisyyden tunne on yksi varhaisimmista tuntemuksista, joita muistan tunteneeni, kun masennus alkoi hiipiä elämääni. Edelleenkään en ole varma oliko tuo tunne syy vai seuraus sairaudelle. Jo yläkouluaikoina aloin kokea, etten oikein kuulu mihinkään. Perheeni kanssa en kokenut olevani samaa yksikköä ja koulukavereiden kanssa siteet jäivät laimeiksi. Olin kyllä sellainen ulospäinsuuntautunut pälpättäjä, joka tunnettiin raikuvasta naurusta. Mutta tunsin, etten osannut olla oma itseni oikein kenenkään seurassa. Rupesinkin eristäytymään muista ihmisistä. Vietin yhä pidempiä aikoja kotona omassa huoneessani. Jos koulussa olemista ei laskettu, päivän aikana puhumani lauseet saattoi monesti laskea yhden käden sormilla. Muistan olleeni suunnattoman iloinen, kun tuolloin muutimme perheeni kanssa uuteen asuntoon ja minä sain huoneen, jonka ovessa oli lukko. Nyt voisin vihdoin vetäytyä täysin omaan maailmaani, ajattelin.

Yksin vietetty aika vei minut syviin vesiin. Mieli meni mustaksi ja elämä alkoi tuntua ihan toivottomalta. Aluksi vetäydyin aina silloin, kun kykenin: kun ei tarvinnut mennä kouluun tai hoitaa mitään muitakaan pakollisia menoja. Mutta monesti vetäydyin myös silloin, kun olisi pitänyt olla tekemässä jotain muuta. Niin yläkoulussa, lukiossa kuin vielä yliopistoaikani ensimmäisinä vuosina en ajoittain kyennyt opiskelemaan lainkaan. Päivät menivät pitkälti sängyssä itkiessä seurana tietokone ja telkkari. Ja toivottomuuden tahrima mieli.

Monesti olen jälkeen päin miettinyt, miksi yksinäisyys ja erillisyyden tunne oli kohdallani niin suurta ja halvaannuttavaa. Kun katson noita aikoja nykyhetkestä käsin, huomaan, että minulta puuttui kyky olla se joka olen. Muille ihmisille näyttäydyin pääasiassa nauravaisena, pärjäävänä, tunnollisena ja reippaana. Olen minä varmasti ajoittain sitäkin, mutta sen lisäksi vuodet ovat opettaneet, että minä olen myös herkkä, hauras ja tunteellinen. Jotkin asiat saattavat jäädä mieleni päälle pitkäksi aikaa ja toiset taas saavat minut välittömästi kyyneliin. En kuitenkaan pitkään aikaan osannut näyttää tuota puolta itsestäni kenellekään. En kyennyt päästämään muita todellisen minuuteni äärelle tai olemaan haavoittuvainen toisten edessä. Muistan, kuinka lapsena katselin netistä kuvia hylätyistä, uutta kotia etsivistä, koirista. Koirien kohtalo liikutti minua syvästi. Pakenin omaan huoneeseeni peiton alle itkemään, ettei kukaan vain huomaisi.

Myöhemminkin sama kuvio toistui. Muiden ihmisten seurassa näyttäydyin itsevarmana ja vahvana hahmona. Kun tunsin oloni epämukavaksi tai epävarmaksi, saatoin olla hyvinkin suulas tai rehvakas. Yritin aina päästä sanomaan viimeisen sanan. Vasta kotona sitten tuli itku. Olemuksellani houkutin ympärilleni muita itsevarmoja, rehvakkaita ja sanavalmiita tyyppejä. Ainoa ero oli vain siinä, että ne tyypit taisivat olla tuota kaikkea oikeasti. Minä en ollut. En siis kokenut oloani sellaisten ihmisten seurassa hyväksi. Kanssakäyminen oli lähinnä uuvuttavaa ja jouduin jatkuvasti ponnistelemaan pysyäkseni ”menossa mukana”. Samalla tulin karkottaakseni ympäriltäni ne ihmiset, joiden kanssa minulla olisi oikeasti voinut synkata. En löytänyt elämääni aitoja ihmissuhteita, koska en kyennyt itse olemaan aidoimmillani juuri missään.

Yksinäisyyteni myllyyn lisäsi vettä vielä se, etten oikein uskaltanut luottaa siihen, että kukaan voisi minusta oikeasti pitää. En rohjennut lähteä tutustumaan keneenkään, sillä ajattelin, ettei siitä kuitenkaan mitään tulisi. Pelkäsin uuvuttavani potentiaaliset tutut ystävyydelläni. Minulla ei ollut elämässäni juuri ketään, joten tiesin, että takertuisin tiukasti siihen, joka elämääni tulisi. Edelleen pyytelen ystäviltäni anteeksi, jos tunnen soittelevani tai laittavani viestiä turhan usein. Nykyään onneksi tiedän, että kyllä ystäviin saa ja pitää olla yhteydessä. Takertuminen ei kannata, mutta tukeutua voi. 

Olisinpa vain ymmärtänyt sen jo vuosia sitten. Jos nyt voisin sanoa jotain masentuneelle itselleni, sanoisin, että: olet välittämisen arvoinen ja kykenevä välittämään. Muistan noilta ajoilta erään illan, jolloin kuljin kotiin. Syksy oli laskenut ylleni lohduttoman pimeytensä ja taitoin matkaa kävellen. Siinä eteen päin raahustaessani tuumin, että jos nyt vain katoaisin tähän pimeyteen, kukaan ei sitä huomaisi. Ajattelin, ettei minua jäisi yksikään ihminen kaipaamaan ja voisin vain hävitä kenenkään huomaamatta. Tuo vale oli minun totuuteni monta vuotta.

Kommentit (2)
  1. Pinja Mitrovitch
    7.1.2019, 13:13

    Hola! Mä täällä taas, ihan mieletöntä, että lähdit puhumaan näistä aiheista.
    Kukaan ei koskaan puhu tarpeeksi syvällisesti näistä ja vaikka puhuisikin, aina voi puhua vähän enemmän. Aiheet ovat raakoja, mutta sitäkin tärkeämpiä. Ymmärrän yksinäiset fiiliksesi ja pystyn tänäkin päivänä samaistumaan pelottavan moneen kohtaan tässä tekstissä.

    Ihanaa päivää sulle ja tsemppiä tälle kirjoituspolulle! (ja elämään tietysti myös)
    yst. Pinja // http://www.pinaycoco.fi

    1. Hellou! Kiitos, kommenttisi oli tosi rohkaiseva! Itse ajattelin pitkään olevani suurin piirtein ainoa maailmassa, jolla on tällaisia tuntemuksia ja kokemuksia. Sen takia pidänkin tärkeänä kirjoittaa näistä asioista ja on tosi lohdullista saada tietää, että myös joku toinen on käynyt läpi samanlaisia juttuja. On myös helpottavaa pukea vihdoin sanoiksi jotain sellaista, joka oli kauan vain epämääräistä tuskaa ja toivottomuutta.

      Ihanaa päivää ja paljon tsemppiä myös sinulle!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *