Minun masennukseni: En antanut itseni olla rauhassa

IMG_7258.jpg

Sairastaessani masennusta minusta ei tullut vain masentunut. Minusta tuli myös kiusaaja. Itseni kiusaaja. Masennus merkitsi minulle jatkuvaa itseni soimaamista, vähättelyä ja haukkumista. Olin mielestäni täysin epäonnistunut ihminen ja ajattelin, että ansaitsen kuulla sen päivittäin tai mielellään monta kertaa päivässä. Toimintakykyni oli heikentynyt, joten en ollut ihan yhtä aikaansaava kuin tavallisesti. Perusasiat kuten suihkussa käyminen tai ruuanlaitto olivat välillä vaan ylivoimaisia. Tekemättömyys teki olon kurjaksi ja minä lisäsin pökköä pesään puhumalla itselleni rumasti. En antanut armoa ollessani heikoimmillani, vaan kerroin jatkuvasti itselleni kuinka huono olen.

Tuomitsin itseni täydellisen kykenemättömäksi pienimmänkin epäonnistumisen perusteella. Kerran poltin vahingossa pakastepitsan uuniin ja mustan lätyn lisäksi lopputuloksena oli itku ja itseni soimaaminen. Päättelin, että tämä kaikki tarkoittaa sitä, etten minä osaa edes ruokaa laittaa. Sama kaava toistui muissakin tilanteissa: kun en jaksanut lähteä lenkille, olin muka läski. Ollessani yksinäinen väitin itselleni olevani niin hirveä ihminen, ettei kukaan minun kanssani haluaisi olla. Ajan mittaan tulin todella epävarmaksi kaikesta, mitä tein. Olinhan minä toistuvasti sanonut itselleni, etten kuitenkaan osaa, pysty tai jaksa. 

Saatoin asettua peilin eteen ihan vain kertoakseni itselleni, kuinka surkea olen. Siinä sitten tuijotin itseäni silmiin ja latelin solvauksia. Sellaisia asioita, joita en koskaan kenellekään toiselle sanoisi. Mutta itse ne ajattelin ansaitsevani. En säästellyt sanojani edes aviomieheni ollessa paikalla. Kotona kiusasin ääneen itseäni silloinkin, kun olimme molemmat läsnä. En uskonut, vaikka minulle sanottiin, että kerron itselleni valheita. Kunnes sitten eräänä päivänä tuo viisas mies sanoi minulle jotain hyvin merkityksellistä. Hän sanoi: anna itsesi olla rauhassa.

Tuo lause oli kaikki, mitä minä juuri siinä hetkessä tarvitsin. Rauhaahan minä nimitäin koko ajan etsin. Olin yrittänyt löytää sen eristämällä itseni muista, kyyhöttämällä yksin kotona, perumalla tapaamisia ja jättämättä vastaamatta kavereiden viesteihin. Itseni kanssa minun oli kuitenkin elettävä, joten en löytäisi etsimääni rauhaa ennen kuin soisin sen itselleni. 

Masennus oli minulle kuin tuhoisa ihmissuhde, josta en tahtonut päästä eroon. Tuossa suhteessa minulle uskoteltiin jatkuvasti ikäviä asioita itsestäni. Minä kuuntelin ja uskoin kaiken. Ajattelin vielä, että juuri niitä asioitahan minun kuuluukin kuulla. Mutta ei se niin ollut. Hiljaisen kuuntelemisen sijaan aloin puhua masennukselleni. Asetin sille rajat ja tein selväksi, että minulle ei puhuttaisi noin. Minä olen arvokas ja ihana, eikä minun tarvitse kuunnella jatkuvaa solvaamista. Kun masennus syötti minulle valheen, minä kerroin sille, etten enää usko. Eihän tuosta yhdestä lauseesta syntynyt oivallus tietenkään, mitään ihmeparantumista aiheuttanut. Mutta minulle se oli tärkeä virstanpylväs parantumisprosessissani. Aloin taas pikkuhiljaa nähdä itseni totuudenmukaisten linssien läpi. Elämä ei enää tuntunut kävelemiseltä Linnanmäen peilikujalla, joka vääristää kaiken. Ymmärsin, ettei masennuksen kuulu kertoa minulle, millainen olen. Minä kerron sen ihan itse itselleni. Ystävällisesti.

 

Minun masennukseni -kirjoitussarjan aiemmat osat:

Alussa oli yksinäisyys

Kommentit (2)
  1. Pinja Mitrovitch
    7.1.2019, 12:52

    Hei! Ihana kun jaoit tarinasi avoimesti, tätä oli melankolisen samastuttavan herkkä lukea.
    Ihan kuin omasta suustani, sillä olen joskus muinoin puhunut itselleni tuohon saamaan sävyyn.
    Nimeä tuolle ”sairaudelle” en koskaan saanut, mutta paljon samoja piirteitä löydän menneisyydestäni, kuin tästä tekstistä.

    yst. Pinja // http://www.pinaycoco.fi

    1. Heippa! Iso kiitos kommentistasi! Itselläni meni myös pitkään ennen kuin ymmärsin, että mistä tuo itseni soimaaminen oikein johtuu tai mihin se liittyy. Vasta kun tajusin, että masennus siinä puhuu, niin pystyin aloittamaan tavasta irtautumisen. Opetteluahan tämä itselleen nätisti puhuminen on ainakin omalla kohdallani vaatinut. Kiva kuulla, että sinullakin tuo asia on jo menneisyyttä!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *