Minun masennukseni: Etsin merkitystä ja lohtua kaikkialta

 

IMG_9296.jpg

Masennuksen myötä kadotin näkyvistä elämäni merkityksellisyyden. Tunsin olevani se mitätön lenkki ketjussa, jolla ei ollut mitään tarkoitusta. Näin itseni vain kurjana ja turhana olentona, joka oli vahingossa saapunut väärään paikkaan. Ajattelin, etten ole arvokas, eikä elämälläni ole mitään väliä. Kuljin kuin sumussa. Mikään ei enää tuntunut miltään. Paitsi joskus pahalta. Tunsin olevani näkymätön muille ja sietämätön itselleni. Kyselin jatkuvasti, miksi minun pitää olla täällä, kun en selvästikään tänne kuulu. 

Turhuuden tunnettani voimisti varmasti se, että elin noina aikoina melko lailla eristyksissä. Muita ihmisiä tapasin vain harvoin, eikä puhelin juuri koskaan soinnut. Pitkään oli vain minä ja ajatukseni. Käytin päiväni etsien vimmatusti jotakin, joka saisi elämäni taas tuntumaan merkitykselliseltä. Luin raivolla horoskooppeja ja kahlasin läpi mietelauseita. Päähäni oli iskostunut ajatus, että jossain täytyisi olla se kaiken muuttava sananparsi. Se lauseenpätkä, joka niksauttaisi minussa taas jotain oikealle paikalleen. Toistelin lukemiani lauseita mielessäni ja yritin kovasti tehdä niistä itselleni merkityksellisiä. Odotin sitä päivää, jolloin vastaan tulisi se yksi ajatus, joka saisi minut näkemään kaiken ihan toisin. Niin minä ihan totta silloin ajattelin. Että kaikki muuttuisi kertaheitolla paremmaksi, kunhan vain löytäisin ne oikeat sanat.

Etsin myös jatkuvasti ympäristöstäni jotakin, joka voisi muuttaa elämäni paremmaksi. Saatoin esimerkiksi aamulla kotoa lähtiessä päättää, että jos näkisin kadulla tietyn värisen auton, olisi se merkki siitä, että kaikki kyllä järjestyy. Myös linnuista tuli minulle jostain syystä kovin tärkeitä. Istuin usein sängylläni ja katselin ikkunasta ulos. Saatoin lausua pienen rukouksen, jonka jälkeen laskin usein kymmeneen. Jos noiden sekuntien aikana taivaalla lensi lintu, pidin sitä merkkinä siitä, että rukoukseni toteutuisi. Jos odottamani asia tapahtui, seurasi siitä helpotuksen hetki ja toivon pilkahdus. Nuo hetket olivat kuitenkin varsin lyhyitä. Tunsin tarvetta löytää ”merkkejä” jatkuvasti. Kuljinkin usein joko katse taivaalla lintuja etsien tai pää autoihin päin kääntyneenä. Halusin niin kovasti löytää näitä merkkejä, että venytin tarvittaessa asettamiani kriteerejä. Kymmenen sijaan saatoin laskea kolmeenkymmeneen lintujen ilmaantumisen toivossa ja kun hätä oli suuri, sain minkä tahansa auton näyttämään halutun väriseltä.

Kaikki tämä saattaa kuulostaa kovin kummalliselta. Näin jälkeenpäin itsekin hämmästelen, millaisten asioiden varassa aiemmin roikuin. Pystyn kuitenkin edelleen tavoittamaan sen tunnetilan, jonka vallassa tuolloin elin. Koin menettäneeni hallinnan omaan elämääni ja yhteyden muihin ihmisiin. Edessäni näkyi pelkkää pimeyttä. Uin aivan yksin syvissä, tuntemattomissa vesissä. Olin siis valmis tarttumaan millaiseen pelastusrenkaaseen tahansa. Mikä tahansa sana tai asia kelpasi, jos voisin sen avulla saada pääni edes hetkeksi pinnalle ja tulla taas näkyväksi muille.

Eihän noissa ajatuksissa tietenkään tarkemmin ajateltuna ollut paljoa järkeä. Oli epärealistista ajatella, että sitkeä sairaus väistyisi yhden mietelauseen voimalla, tai että voisin näkemäni auton perusteella tietää jotain tulevaisuudesta. Mutta ei minun masennuksessani juuri mitään rationaalista ollutkaan. Se irrotti minut reaalimaailmasta ja vääristi aivan kaiken. Noina aikoina ajattelin asioita, joilla ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. 

Parantumiskeinojen lisäksi myös pelkoni olivat epärealistisia. Masennusta sairastaessani aloin pelätä monia asioita ja murehdin jatkuvasti sitä, että minua odottaisi jokin kamala rangaistus. Pelkäsin jossain määrin ihmisten kanssa olemista, mutta eniten pelkäsin omaa kelvottomuuttani. Tai pikemminkin sitä, mitä siitä minulle seuraisi. Jumalasuhde on pitkään ollut tärkeä osa elämääni. Sairauden myötä Jumala muuttui kuitenkin mielikuvissani ankaraksi tuomariksi, joka rankaisisi minua. Ajattelin olevani niin paha ja tehneeni niin monta virhettä ja väärää valintaa, että tulisin vielä tuntemaan sen nahoissani. Mielessäni pyöri jatkuvasti Raamatun lauseita. Tosin vain sellaisia, jotka puhuvat rangaistuksista ja väärintekijöistä. Yöt valvoin pelonsekaisen ahdistuksen vallassa pyöriskellen. Päivisin lehteilin tuota kirjaa ja luin rivin sieltä, toisen täältä. Yritin kovasti löytää Raamatusta jotain lohduttavaa. Jotain sellaista, joka kertoisi minun saavan kaiken anteeksi. Teologiaa opiskelleena tunsin kyllä armon sanoman, mutta en suostunut uskomaan sitä todeksi omalla kohdallani. Minulla oli tarve uudestaan ja uudestaan etsiä Raamatusta lupausta siitä, että minäkin olen rakastettu.

Masennuksen myötä menetin monella tapaa kyvyn nähdä asiat niin kuin ne oikeasti ovat. Kuulin rangaistuslaukauksia siellä, missä niitä ei ammuttu ja luulin perusteettomasti elämäni olevan merkityksetöntä. Samalla minulla oli utopistisia ajatuksia siitä, että voisin parantua yhdessä hetkessä. Pääsin kyllä lopulta masennuksen kahleista irti. Mutta se ei tapahtunut hetkessä ja koen matkan jatkuvan edelleen. Tähän pisteeseen pääsemiseen tarvitsin useita muita ihmisiä, paljon aikaa, monta epäonnistumista ja omien voimavarojeni äärirajoilla kulkemista.

En minä kuitenkaan kadu sitä, että kulutin aikaani Raamatun tai mietelauseiden äärellä. Niiden myötä löysin taas rakastavan Jumalan ja vaikeina hetkinä kannatelleita voimalauseita. Eivät nuo asiat minua parantaneet, mutta ne muodostuivat matkallani tärkeiksi turvasatamiksi. Kaikkein vaikeimpina hetkinä minua kannatteli lause, jonka eräs tuntematon mies minulle sanoi. Olin päätynyt sairaalaan ja istuin itkuisena hämärässä odotushuoneessa. Kauempana istunut mies, jonka kasvoja en nähnyt, sanoi minulle: ”Kevät on tulossa. Koita nähdä valoisia asioita.” Siinä hetkessä ja vielä pitkään sen jälkeen tuo lause antoi minulle valtavasti toivoa. Eihän siinä montaa sanaa ollut, mutta minua se muistutti siitä, että vielä koittaisi parempi aika. Minun elämäni kevät ei koittanut sinä vuonna. Eikä seuraavanakaan. Ei tuo lause sysännyt minua saman tien parantumisen polulle. Vielä pitkään kuljin pimeässä. Mutta, kun vihdoin se kevät elämässäni koitti, muistin minä tuon lauseen.

 

Minun masennukseni -kirjoitussarjan aiemmat osat:

Alussa oli yksinäisyys

En antanut itseni olla rauhassa

Huomenna mä sitten romahdan

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *