Minun masennukseni: Halusin kuolla, mutten oikeasti

 

IMG_7524 11.jpg

Masennus on sairaus, joka voi tappaa. Minua se ei onneksi tappanut. Kuitenkin ajatukset kuolemasta olivat osa elämääni usean vuoden ajan. Tuskalla ja ahdistuksella ei tuntunut olevan minkäänlaista eräpäivää. Ne vetivät minua jatkuvasti syvemmälle ja syvemmälle maailmaan, jossa en halunnut olla. Tuossa maailmassa koin olevani täysin yksin ja omillani. Minulle kerrottiin valheita itsestäni ja kerroin niitä myös itse itselleni. Kuljin päivästä toiseen jaloilla, jotka eivät enää kantaneet. En kuitenkaan uskaltanut pysähtyä, vaan raahauduin eteenpäin, vaikka väkisin. Mieleni kuljetti minua pelottaviin paikkoihin, eikä merkityksellisyyttä tai kauneutta näkynyt missään. En nähnyt pintaa, enkä minä sitä kohti olisi jaksanut ponnistaakaan. Jokin ulospääsy oli silti löydettävä. Sietämättömäksi käyneen elämän antaminen ei tuntunut vaikealta, jos vastineeksi pääsisin vihdoin pois rotkostani.

Jollain kammottavalla tavalla kuoleman kelailu oli minulle selviytymiskeino kaiken sen synkkyyden keskellä. En tiennyt, miten pääsisin irti masennuksesta, mutta nyt minulla tuntui olevan jokin keino hallita tilannetta. Lohdutin itseäni sillä, ettei tämän tarvitsisi jatkua ikuisesti. Vaikeana päivänä ajattelin, että huomenna mä sitten romahdan. Oikein vaikeana päivänä ajattelin, että huomenna mä sitten kuolen. Sanoin itselleni, että tämä olisi nyt se viimeinen taisto. Että kohta ei enää tarvitsisi jaksaa ja kestää. Tuo sairaus ei voisi olla väkevämpi kuolemaa.

Aloin myös romantisoida kuolemaa. Luin lehdestä kuolinilmoituksia ja minua kosketti se, kuinka kauniisti omaiset kirjoittivat poislähteneistä läheisistään. Tunsin itse olevani näkymätön. Elämässäni oli harvoja ihmissuhteita, enkä osannut ajatella olevani rakastettu tai jollekin tärkeä. Olin onnistunut uskottelemaan itselleni, ettei minusta kukaan välittänyt. Monesti ajattelin jo oikeastaan olevani kuollut. Olin kuin aave, joka leijui muiden joukossa, mutta kukaan ei nähnyt minua, enkä kiinnittynyt mihinkään. Varmasti joku minulle noina aikoina yritti kertoa välittävänsä. Mutta en minä sitä kuullut, sillä masennus huusi aina lujempaa. Minulle syntyi harhainen käsitys siitä, että kuolemalla voisin tehdä itseni näkyväksi. Ajattelin, että sitten minustakin kirjotettaisiin kauniisti ja minun hyviä puoliani muisteltaisiin. Elämälleni annettaisiin se arvo ja merkitys, jonka minä olin jo aikaa sitten hukannut. Paradoksaalisesti ajattelin kuoleman tekevän minusta muiden silmissä elävän.

Minulle kuolemasta tuli pelastusrengas, jonka varaan en kuitenkaan ihan tosissani ollut valmis jättäytymään. Halusin kuolla, mutta vain, jos se saisi minut tuntemaan olevani elossa. Kaikessa yksinäisyydessäni minua lohdutti se mielikuva, että joku itkisi haudallani. Että pieni joukko ihmisiä veisaisi virren tai kaksi arkkuni ympärillä ja sen päälle laskettaisiin muutama kukkanen. Kuvittelin kuolemalla saavani sen, mitä oikeasti elämältäni kaipaisin.

Ajatukseni olivat kuitenkin harhaa ja fantasiaa. Eivät ihmiset käy omissa hautajaisissaan. Kuolemalla minä olisin saanut lopun, en haaveilemaani uutta alkua. Halusin elämältä vielä paljon, eikä kuolema olisi sitä minulle kyennyt antamaan. Masennus oli imenyt minusta viimeisetkin mehut, enkä enää nähnyt selkeästi. Halusin siitä vain eroon. Kävin masennuksen kanssa armotonta vaihtokauppaa. Luulin olevani valmis antamaan sille mitä vain, jotta se irrottaisi otteensa minusta. Tarjosin sille elämääni huomatakseni, etten minä ollutkaan valmis sitä antamaan. Pahimmillaan masennus vei minulta melkein kaiken. Kadotin hymyni ja todellisuudentajuni. Olin menettänyt jaksamiseni ja toimintakykyni. Hukkasin oman arvoni ja unelmani. Teoriassa tiesin, että voisin päättää päiväni ja antaa masennukselle viimeisetkin rippeet itsestäni. Jokin kuitenkin esti minua ottamasta tuota ratkaisevaa askelta. Oli ohut aavistus siitä, että elämä voisi antaa minulle jotain, mitä kuolemalla ei olisi tarjota. Ja sitten oli myös se suuri pelko siitä, että entä jos kuolema ei ratkaisisikaan kaikkea. Jos jokin menisi pieleen ja vaikka epäonnistuisin. Tai jos sama tuska seuraisi minua rajan taaksekin. Olen kiitollinen sekä tuosta toivon hipusta että pelon järkäleestä. Ne yhdessä pitivät minut siellä, missä minun kuuluukin olla. Elämässä.

Minun kohdallani masennus ei päättynyt kuolemaan. Se ajoi minut kuitenkin kulkemaan pitkän matkan tuonelan ja huomisen välimaastossa. Itsemurha ei ole itsekästä, vaan äärimmäistä. Ensin ajattelin, että enhän minä voi sanoa ääneen, että minullakin on ollut sellaisia ajatuksia. Jokuhan saattaisi vaikka alkaa syyllistää minua siitä, etten arvosta elämää riittävästi. Minun ajatuksissani oli kuitenkin kyse siitä, etten arvostanut itseäni riittävästi, jotta olisin tuntenut olevani tämän elämän arvoinen. Kyllä näistä ajatuksista mielestäni saa puhua ääneen. Juuri vuorovaikutusta ja yhteyttä minä nimittäin kaikkein vaikeimpina hetkinä niin kipeästi kaipasin. Yksinäisyyttä masennuksella oli kyllä tarjota yllin kyllin.

 

Minun masennukseni -kirjoitussarjan aiemmat osat:

Alussa oli yksinäisyys

En antanut itseni olla rauhassa

Huomenna mä sitten romahdan

Etsin merkitystä ja lohtua kaikkialta

Hautatientori ja muita paikkoja, joihin mieleni minut vei

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *