Minun masennukseni: Hautatientori ja muita paikkoja, joihin mieleni minut vei

IMG_0653.JPG

Bussin ikkunasta avautuva maisema on synkkä. Katulamppujen keltainen valo on ainoa pimeydestä erottuva asia. Bussi kulkee reittiään, mieleni menee omia polkujaan. Joku on laskenut rinnalleni rautakangen ja työntänyt palan kurkkuuni. Kyyneleet eivät käskyistäni huolimatta tahdo pysyä poissa. Ympärillä on ihmisiä, mutta minä olen yksin. Ihmettelen, miten ihminen voi samaan aikaan olla täynnä tyhjyyttä ja ahdistusta. Katselen ulos, vaikken näe mitään. Vastaan tulee varmaan autoja, mutta minun katseeni valpastuu, vasta toisen bussin ohittaessa omaani. Siihen määränpääksi on merkitty Hautatientori. Tuohon bussiin minun on päästävä, ajattelen ja olen jo tekemässä lähtöä. Paikka kuulostaa vähintään yhtä synkältä kuin ajatukseni, joten sinne minun on varmasti suunnattava. Kunnes tajuan vilkaista kulkuneuvon suuntaan uudestaan. Rautatientorillehan tuo bussi on menossa.

Hautatientoreja näin bussien kylteissä onneksi harvoin, mutta masennusta sairastaessani synkkiä asioita tuntui olevan kaikkialla. Katselin maailmaa ikään kuin kummitusjunan vaunusta käsin. Koskaan en nähnyt kovin pitkälle eteeni, mutta juna kuljetti minua jatkuvasti pimeisiin käytäviin. Tiesin vain, että kohtaisin jotain pelottavaa. Kulman takaa saattoi milloin tahansa pompata esiin karmivia asioita. Olin koko ajan varuillani, enkä kyennyt rentoutumaan missään. Teki mieli vain sulkea silmät ja käpertyä piiloon pahalta maailmalta.

Maailma ympärilläni oli supistunut kammokujaksi. En kyennyt näkemään hyvää enää missään. Kadulla kuljin katse maassa, sillä olin varma, että ohikulkevat ihmiset ajattelevat minun olevan surkea ja säälittävä. Kaupassa mumisin kassatyöntekijöille moikat, mutten enää tohtinut katsoa silmiin. Hymyni olisi kuitenkin ollut ruma ja väkisin väännetty. Puhuin vain pakon edessä, sillä pelkäsin sanovani jotain tyhmää.

En todellakaan uskonut, jos joku sanoi välittävänsä. Käänsin selkäni kaikille kivoille sanoille, sillä ne eivät voineet olla totta. En osannut ottaa vastaan rakkautta, hyvyyttä tai apua. Kuljin pimeissä ja ahtaissa kuruissa. Kärsin joka askeleella, mutta en silti enää kurotellut korkeammalle. Kaikki toivo tuntui menneen ja olin jotenkin hyväksynyt, että tällaista se elämä nyt sitten on. Muistan sanoneeni eräälle sairaanhoitajalle, että mulla on masennus, koska mä nyt vaan oon tällainen. Ajattelin kaiken ympärilläni olevan pahaa ja pelottavaa, joten masentunut mieli tuntui niissä olosuhteissa lähinnä luonnolliselta. Luulin, että minut oli tuomittu ikuiseen alakuloon ja raskain askelin raahustamiseen.

Kuin varkain oli masennus piilottanut minulta elämän kauneuden ja saanut uskomaan, että kaikki on ollut, on ja tulee olemaan kurjaa. Se nujersi taistelutahtoni ja toiveikkuuteni. Masennus tarjosi minulle lasit, joiden läpi tarkastella maailmaa, enkä minä ymmärtänyt noita kuvajaisia kyseenalaistaa. Ennen olin ehkä saanut iloa hyvästä ruuasta, mielenkiintoisista keskusteluista, lukemisesta tai liikunnasta. Nuo lasit nenälläni mikään ei kuitenkaan enää tuntunut mielekkäältä. Jalkani eivät askeltaneet enää lenkkipolkuja, mutta ajatukset seilasivat hurjissa aallokoissa. Mietin kuolemaa ja tuonelaa. Itkin ikävää ja onnettomuutta. Huusin pelosta ja ahdistuksesta. Kesti pitkään ennen kuin sain nuo lasit kiskottua kasvoiltani.

 

Minun masennukseni -kirjoitussarjan aiemmat osat:

Alussa oli yksinäisyys

En antanut itseni olla rauhassa

Huomenna mä sitten romahdan

Etsin merkitystä ja lohtua kaikkialta

Kommentit (2)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *