Minun masennukseni: Huomenna mä sitten romahdan

IMG_9885.jpg

Itkin sohvalla tai peiton alla aina viimeisiin minuutteihin asti. Yhdennellätoista hetkellä sitten kampesin itseni ylös ja kiirehdin suihkun kautta ulkomaailmaan. Sinnittelin sen, mitä oli pakko jaksaa ja sitten palasin kotiin käpertyäkseni synkkyyteeni. Elin kahdessa maailmassa, vaikka tunsin olevani sisältä kuollut. Kodin seinien ulkopuolella olin reipas työntekijä ja iloinen opiskelukaveri. Kotona taas olin ahdistuksen ja pelkojen kahlitsema aave. Tiesin koko ajan, että kuilu noiden maailmojen välissä kasvaisi ennen pitkää liian suureksi. Nytkin jaksoin vain hädin tuskin taittaa matkan maailmasta toiseen.

Masennukseni oli oikeastaan koko ajan muille näkymätöntä. Se, mikä söi minua sisältäpäin, jäi lähes kaikilta muilta huomaamatta. Sellaisena minä pyrin asiaintilan pitämäänkin. Halusin myös häivyttää sairauden omasta näköpiiristäni. Tiesin ja tunsin, että masennus oli sitonut lenkkinsä tiukasti kaulani ympärille. Luulin kuitenkin voivani jatkaa matkaa köysi kaulassa roikkuen. Kyllä tuo köysi painoi ja hidasti kulkuani, mutta silti vain yritin sinnikkäästi päästä eteenpäin. 

Salasin sairauden muilta ja vähättelin tilannetta itselleni. Kun lähdin taas tuhannetta kertaa itku kurkussa hoitamaan velvollisuuksiani, oli mielessäni vain yksi ajatus: huomenna mä sitten romahdan. Ajattelin sinnitellä vielä yhden päivän, vielä yhden tehtävän ajan. Haaveilin hetkestä, jolloin soisin itselleni luvan romahtaa lattialle ja antaisin kaiken muun olla. Kuvittelin, että kun pari päivää tai viikon saisin vain maata sängyssä ja itkeä itkuni niin olo helpottaisi. Ajattelin masennuksen paranevan kuin flunssan: hetki lepoa ja sitten taas entiseen tapaan käyntiin. 

Tuota huomista ei koskaan tullut. Sen sijaan tuli aina uusia velvollisuuksia, joista en osannut kieltäytyä. Elämäni rullasi eteenpäin, vaikka minä olin pudonnut kyydistä jo aikaa sitten. Ja vaikka olisinkin itselleni haaveilemani huomisen suonut, ei se tuskin olisi muuttanut mitään. Ei minun masennukseni ollut mikään räkätauti, johon tepsii kuuma tee ja tulehduskipulääke. Ajattelen, että masennuksesta selviytyminen on monivaiheinen prosessi, joka edellyttää, että parantuminen asetetaan etusijalle. Sitä minä en totisesti pitkään aikaan tehnyt. Annoin masennuksen ohjata askeliani vuosikausia, sillä en koskaan ottanut siitä irtautumista ykkösprioriteetikseni. Kaikki muu meni aina parantumisen edelle. Sairaslomalapuille viittasin kintaalla ja luentoa en todellakaan jättänyt välistä lääkärikäynnin takia. 

Halusin parantua, mutta samalla pelkäsin sitä. Tiesin, että parantuminen edellyttäisi masennuksen kohtaamista ja pohjan kautta ylös ponnistamista. Valitsin mieluummin vuodet kuilun reunalla kuin kertapudotuksen pohjalle. Halusin niin kovasti pitää kiinni normaalista elämästäni, etten uskaltanut jättää mitään tekemättä. Parantumisprosessin aloittaminen tuntui hypyltä tuntemattomaan. Flunssaa tai kuumetta poteva saattaa saikuttaa muutaman päivän, mutta yleensä voi olla aika varma siitä, että tauti kyllä menee pian ohi. Toista se oli masennuksen kanssa. Ajattelin, että jos nyt jäisin sairaslomalle, ei minulla olisi aavistustakaan koska sieltä palaisin. Pohdin, uskaltaisinko jättää työt ja opiskelut tauolle keskittyäkseni parantumiseen. Entä, jos en parantuisikaan ja olisin jo ehtinyt luopua kaikesta muusta?

Kun nyt katson menneeseen, toivon, että olisin aiemmin ymmärtänyt, ettei masennuksen kanssa kannata ryhtyä kilpajuoksuun. Vaikka kuinka yritin pinnistellä elämässä eteenpäin, niin kyllä se minut lopulta kiinni sai. Välttelin masennuksen kohtaamista vuosia, mutta lopulta tuo kohtaaminen oli väistämätön ja tapahtui rytinällä. Olin pelännyt parantumisprosessin aloittamisen vievän minulta normaalin elämäni. Lopulta kuitenkin juuri normaalissa elämässä väkisin roikkuminen vei minut pohjalle. Olin liian monta kertaa sanonut avulle ei ja aivan liian harvoin huikannut hoitohenkilökunnalle ”kiitos hei”. Voimani olivat vähissä ja vointini heikko. Se oli piste, jossa loppui kerralla niin työnteko kuin opiskelukin. Ei siksi, että olisin vihdoin ymmärtänyt keskittyä parantumiseen, vaan siksi, etten yksinkertaisesti enää kyennyt juuri mihinkään.

Parantumisprosessi on kivinen tie tuntemattomaan, mutta sen vältteleminen johti ainakin omalla kohdallani vapaapudotukseen pohjalle. Vaikka tuolloin putoaminen sattui, tuli siitä jälkeenpäin minun siunaukseni. Enää eivät opiskelut tai työt kelvanneet esteeksi, sillä ne olivat jääneet pakon edessä tauolle. Vastassa oli pohja, mutta jossain kaukana siinsi ohut valonsäie. Heräsi halu kurkottaa sitä kohti.

 

Kuvanottohetkellä pahin oli jo takana. Mutta se kuvaa hyvin sitä, mitä masennus minulle pitkään oli: taakka painoi hartioita, mutta matkaa oli vain jatkettava, vaikka väkisin hymyillen.

 

Minun masennukseni -kirjoitussarjan aiemmat osat:

Alussa oli yksinäisyys

En antanut itseni olla rauhassa

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *