Miten paljon ystävyyssuhteessa saa mokata?

IMG_9905.jpg

IMG_9910.jpg

Pari vuotta sitten olin jo löytänyt rinnalle mieheni, mutta päätin silti hypätä uuteen suhteeseen. Nimittäin ystävyyssuhteeseen. Siitä alkoi oikeastaan elämäni ensimmäinen ystävyyssuhde ja samalla päättyi loputtomalta tuntunut yksinäisyyden kausi. Ystävyys on tuonut elämääni paljon iloa ja onnea. Samalla olen kuitenkin joutunut aivan uudelle pelikentälle, jonka sääntöjä en oikein tunne. Olen joutunut toteamaan olevani täysi noviisi, mitä ystävyysasioihin tulee. Pelko on myös päättänyt lyöttäytyä seuraani. Tottakai muissakin ihmissuhteissa jonkinlainen menettämisen pelko on koko ajan läsnä. Enhän minä voi tietää, milloin läheiseni päätetään riistää minulta. Ystävyyssuhteisiin liittyvä pelkoni on kuitenkin erilaista. Pelkään, että menetän ystävän, koska en itse osaa olla sellainen. 

Avioliitossa koen oloni turvalliseksi ja turvatuksi. Olemmehan me silloin kesäiltana ääneen sopineet seurustelusta. Minut on esitelty puolisona ja minusta on puhuttu Rakkaana. Olen nähnyt kuinka kumppanin parisuhdestatus päivittyy Facebookissa ja olen kuullut alttarilla sen kaikkein tärkeimmän: tahdon. Välillä suudelmat vaihtuvat mykkäkoulun sulkemiin suihin ja aina joskus tulee lepertelyn sijaan loukattua. Toisinaan ei jaksa muuta kuin nalkuttaa ja suksetkin saatetaan jättää muutamaksi päiväksi ristiin. Koskaan ei kuitenkaan tarvitse pelätä, että se paiskattu ovi tai vastaamatta jätetty viesti olisi kaiken loppu. Onhan minulle alttarilla luvattu rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä. Tiedän, että olemme toisillemme ne maailman tärkeimmät ja rakkaimmat. Saatan luottaa siihen, että olemme päättäneet kulkea tämän matkan maaliviivalle asti yhdessä.

Ystävyyssuhteessa koen kuitenkin olevani ikuisilla ensitreffeillä, jolloin mistään ei voi olla varma. Löydän itseni alati analysoimasta jokaista liikettäni. Yritän jatkuvasti löytää vihjeitä siitä upposiko heittämäni vitsi vai tuliko sittenkin tölväistyä oikein olan takaa. Kyttään kännykkää ja mietin, miksei se laita viestiä. Parin päivän hiljaiselon jälkeen olen ihan valmis lyömään hanskat tiskiin ja varma siitä, että reisillehän se taas meni. Syitä kaikelle tälle löydän ajatuksistani liudan: puhuin varmaan taas ihan liikaa itsestäni, en osannut olla empaattinen ja nauroin niille asioille, joille olisi pitänyt myötätuntoisesti nyökytellä. Kuka nyt tällaista ystävyysyritelmää jaksaisi katsella! Tai pikemminkin, kenen nyt tällaista tarvitsisi katsella. Emmehän me ole koskaan luvanneet toisillemme oikeastaan yhtään mitään. Tiedän varsin hyvin, etten ole ystävälleni elämän tärkein ihminen, enkä taatusti edes ainoa ystävä. Tarkemmin ajateltuna, en edes tiedä onko kyseessä nimenomaan ystävyysuhde. Saatetaanhan minusta kertoa muille kaverina tai tuttuna.

Kyllähän nyt murheitaan voi tietysti ystävälle vuodatttaa ja kohtuullinen määrä valitustakin varmaan sallitaan. Mutta entäs sitten ne todelliset tunaroinnit? Ne hetket, kun tulee oltua sellainen törppö, että itseäkin ärsyttää. Miten paljon sellaisessa suhteessa, jota ei ole ankkuroitu oikeastaan mihinkään, uskaltaa luottavaisin mielin mokata? Jos kaikki on kiinni niistä yhdessä vietetyistä hetkistä  ja WhatsApissa vaihdetuista viesteistä, niin ei siihen paljoa pelivaraa jää. Katsonko ystävyyden olevan ohi, kun viestejä ei vähään aikaan kuulu ja edellisestä tapaamisesta aikaa on kulunut viikkotolkulla?

Ystävän anteeksiantoon, armollisuuteen ja kärsivällisyyteen on vähän vaikea luottaa, kun lähtöajatuksena on se, että ystävyyden pitäisi täydentää elämää positiivisella tavalla. Kaverit kannattaisi ilmeisesti konmarittaa säännöllisesti ja karsia elämästä ne, joiden seura ei ”tuota iloa”. Varmasti on niitä hetkiä, kun meikälaisen hersyvä huumori on toisenkin mielestä hauskaa ja ajoittain jaksan kuunnella oikein kuuliaisesti. Mutta sitten on niitä päiviä, kun päivänsäteen sijaan olenkin oikea auringonpimennys. Aina kun nyt vaan ei jaksa olla edes siedettävä. Kun ei ole luvattu mitään, on helppo pelätä tulevansa poisheitetyksi tai korvatuksi. Mitäpä, jos se toinen löytääkin läjän uusia ystäviä ja kaikille ei enää yksinkertaisesti riitä aikaa. Tai jospa ystävän elämään käveelekin unelmien kumppani, jonka kanssa halutaan elää syvässä symbioosissa seuraavat vuodet. Siinä vaiheessa tunteekin sitten liukastelevansa varsin heikoilla jäillä etenkin, jos viimeaikoina ei ole tullut oltua ihan parhaimmillaan.

Pelkoni ystävyyden menettämisestä on kuin peiliin katsoisi. Minä olen nimittäin menneisyydessä ollut se, joka on irrottautunut orastavista ystävyysuhteista, kun hommat ovat menneet hankaliksi. Olen parisuhteen ensihuumassa perunut muita tapaamisiani ja jättänyt vastaamatta potentiaalisten ystävien viesteihin. Aika monen ihmissuhteen olen jo alkuvaiheessa antanut hiipua. Taidan oikeastaan pelätä, että ajautuisin ystävyyssuhteeseen sellaisen ihmisen kanssa, joka itse aiemmin olin. Sen, joka lupasi, mutta ei sitten yrittänytkään yhtään. Nykyisessä ystävyyssuhteessani minulle ei ehkä ole luvattu mitään. Mutta eipä siitä kyllä ole toinen kertonut lähtevänsäkään, vaikka välillä ei ole mitään sanottavaa ja joskus taas ollaan niin eri mieltä, ettei malteta antaa toiselle suunvuoroa. Sehän vasta luja suhde onkin. Että pidetään toinen elämässä, vaikka mikään ei siihen velvoita. Ei lähdetä litomaan, vaikka välillä hommat menee ihan pieleen. Soitetaan vaikka sitten kuukauden jälkeen ja kerrotaan, että toinen on ollut ajatuksissa, vaikkei mahtunutkaan viime viikkojen aikatauluun. Pysytään rinnalla ihan vaan siksi, että ollaan ystäviä. Nyt sitten vaan pitäisi osata luottaa siihen, että just noin se menee.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *