(O)saanko mä vaan olla?

IMG_3115.jpg

Loma alkoi, joten seuraavat viikot eivät sisällä ulkopuolelta tulevia velvoitteita. Ei aikaisia herätyksiä, ei ainoankaan koulutyön palautuspäivää. Nyt voisi siis vaan olla ja möllötellä. Ladata akut täyteen ja nauttia siitä, ettei tarvitse tehdä yhtään mitään. Mutta sepäs vasta vaikeaa onkin. Kun arki pyörii ja velvollisuudet rullaavat, tulee asioita tehtyä tasaisen tappavaan tahtiin. Aikaa ei aina ole niille jutuille, joita eniten haluaisi tehdä, mutta illalla levolle käydessä voi olla varma, että on saanut jotain aikaan. Tuo aikaansaaminen onkin minulle kovin tärkeää. Tykkään iltaisin aina kelailla, että mitä päivän aikana on tullut tehtyä. Riittävän pitkä lista saa minut hykertelemään tyytyväisenä itsekseni. Ai että olin taas tehokas. Lomalla puhaltaa ihan toiset tuulet: silloin ei tunnu olevan mitään takuuta siitä, että päivät puuhaisi edes jotain puoliksi järkevää. Ja sekös tuntuu hankalalta!

Nautin pääsääntöisesti arjestani, mutta kyllä minä niiden peruspäivien keskellä usein haaveilen siitä mitä teen viikonloppuna tai lomalla. Sitten kun on kunnolla aikaa niin nautin löhöilystä ja luen lehteä just niin pitkään kuin huvittaa. Kun se ”sitten kun” lopulta koittaa, menee minulla aika usein pupu pöksyyn. En uskallakaan olla kuin Ellun kanat, vaan ajattelen, että nythän sitä vasta paljon pitääkin saada tehtyä. Kun kerran on aikaa.

Frank Martela kirjoitti lokakuussa Hesariin hyvän kolumnin siitä, kuinka vapaa-aika on monella muuttunut suorittamiseksi ja harrastuksista on tullut raatamista. Martela kirjoittaa siitä, miten vapaa-aikaa nykyään suoritetaan, eikä harrastuksiakaan voi enää olla ilman kunnianhimoisia tavoitteita. Tunnistin Martelan kirjoituksesta enemmän itseäni kuin olisin halunnut. Pystyn kyllä käymään lenkillä, ilman että minun tarvitsee alkaa treenata maratonille. Mutta huomaan suorittamisen uineen vapaa-aikaani. Enkä pidä siitä yhtään. Välillä tuntuu, että minulla on vapaa-ajalla enemmän velvollisuuksia kuin töissä tai koulussa. Opiskelujen ja töiden parissa minun on helppo rajata tehtävien asioiden lista. Hoidan kunnialla ne hommat, jotka minun kuuluu tehdä ja sitten lähden himaan. 

Kotikentällä sen sijaan tuntuu, ettei mikään ole riittävästi. Tuntuu, että koko ajan pitäisi olla tekemässä kauheasti kaikkea. Huomaan, että niistä kivoista jutuistakin on tullut kilpajuoksua aikaa vastaan. Minun on vaikea rentoutua leffan tai dokumentin äärellä, kun koko ajan takaraivossa jyskyttää, että pitäisi ehtiä vielä tehdä vaikka ja mitä. Hesariakin selaan nykyään otsasuoni pullistuneena, kun pitää muka ehtiä lukea kaikki kotimaasta kulttuuriin ja kuolinilmoituksiin. Että voisi sitten tuntea olevansa sivistynyt. Rakas leipomisharrastuksenikin on saanut suorittamisesta osansa. Jos päätän leipoa sämpylöitä, niin pitäähän sitä nyt pitsat ja rieskatkin vääntää. Koska pelkkien sämpylöiden teko olisi selvästi liian mukavaa. Ja sitten on vielä ne kaikki asiat, joita ajattelen, että minun pitäisi tehdä. Koska niitähän siis nyt vaan kuuluisi tehdä. Ensilumen sataessa pitäisi rynnätä ulos leikkimään talvikuningatarta ja uutta Oodiakin täytyisi varmaan käydä ihailemassa. 

Ilo ja ihan vaan oleminen on välillä aika kateissa. Olisi helppo sanoa, että yritän näyttää ulospäin muille miten tehokas tapaus oikein olen. Kuinka hyödynnän päivän jokaisen minuutin ja kaikkien muiden velvollisuuksien lisäksi vielä kehitän itseäni jatkuvasti. Mutta en mä tätä muiden takia tee. Mä en jaa elämästäni kuvia sosiaaliseen mediaan (paitsi tietysti jossain määrin täällä blogissa), eikä meidän kotona kuvata tosi tv-sarjaa, joka lähettäisi arkeani maailmalle nähtäväksi. Vaikka käyttäisin suuren osan päivästäni sulautumalla sohvatyynyihin, ei kukaan sitä saisi tietää. Ja tuskin ketään oikeasti edes kiinnostaisi. Mutta itselleni mun pitää jotenkin koko ajan näyttää, että mä pystyn ja jaksan.

IMG_3108.jpg

Läpikäymäni masennuksen takia pelkään usein putoavani siihen samaan aikaansaamattomuuden alhoon, jossa aiemmin oli. Silloin päivät saattoivat kirjaimellisesti kulua sängynpohjalla ja suihkussa käyminen oli saavutus, johon en todellakaan joka päivä yltänyt. Aika vain valui käsistäni. Päivät tuntuivat loputtoman pitkiltä, mutta samalla ihmettelin, mihin se kaikki aika vain hävisi. No se hävisi siihen, että nukuin yli puolet vuorokaudesta ja pyörin toisen puolikkaan ahdistuneena sängyssä. Ote elämästä ei vaan lipsunut, vaan se oli irronnut täysin. Tuolloin kaikki oli alkanut kuin varkain. Ensin selvisin arjesta sitkutellen, sitten rupesin jättämään joitain menoja väliin. Aamulla herääminen muuttui yhä tahmeammaksi ja jossain vaiheessa olin toimintakykyinen enää puoli päivää. Sitten äkkiä huomasin, etten ollut toimintakykyinen enää ollenkaan. 

Pelkään usein, että jos nyt annan tuollaiselle päämäärättömälle loikoilulle pikkusormen, vie se lopulta taas koko käden. Pelkään, että jos jonain päivänä nukun puolille päivin tai flunssan takia perun sovitun menon, niin menetän taas elämänhallintani täysin. Mutta eihän asia niin ole. Kun masennukseni oli pahimmillaan, en minä yksinkertaisesti kyennyt tekemään juuri mitään. Makasin sängyssä vankina, en vapaasta tahdostani. Nyt seison omilla jaloillani ihan eri tavalla. Olen näyttänyt ja näytän itselleni joka päivä, että pystyn olemaan oman elämäni herra. Saan tehtyä ne asiat, jotka tahdon tai täytyy tehdä. Enää en kulje masennuksen talutusnuorassa, enkä elä päiviäni sen ehdoilla. Mutta en minä myöskään suorittamisen sydänystäväksi voi suostua. Jos minä nyt jään sängynpohjalle puoleksi päiväksi tai haluan muhia muutaman tunnin sohvalla, niin sitä ei aiheuta masennus, eikä estä suorittaminen. Sen päätän minä. Jos haluan.

Rentouslippua ei minun kohdallani vielä kannata kuitenkaan kovin kiivaasti heilutella. Tiedostan, että joudun nyt opettelemaan ihan uuden tavan viettää vapaa-aikaa. Kyllähän tuo vanha tuttu syyllisyys hiipii heti viereen, jos meinaa olo käydä turhan lokoisaksi. Edelleen ”liian pitkien” yöunien jälkeen iskee ahdistus eikä innostus. Mutta sitten on niitä onnistumisiakin. Esimerkiksi tämä päivä oli täysin vailla suunnitelmia. Rupesin sitten aamulla keksimään, että minunhan täytyy juuri tänään lähteä käymään kirjastossa ja tuosta talvisesta säästäkin pitäisi käydä nauttimassa. Samalla kuitenkin tuntui siltä, että nyt tekisi mieli olla ihan vaan kotona. Ja niinhän minä sitten olin. Suurin saavutukseni tänään on tainnut olla ihan kelvollisen kanawokin valmistus. Sen lisäksi olen loikoillut sohvalla ja tuijottanut hömppäsarjaa. Eikä minun elämänhallintani tämän takia ole yhtään mihinkään lipsunut, koska kyllä välillä tai vaikka usein saa vaan olla. Nyt pitää enää opetella lisää tätä. 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *