Missä mennään?

Niin paljon olisi asiaa kaikesta, mutta niin vähän hetkiä ja tilaisuuksia saada niitä ulos. Aikuiskontaktitkin ovat toisinaan sen verran harvassa, että välillä ihan pakahduttaa, kun ei saa ajatuksiaan ulos. Edes kirjoittamalla. Kun sopiva aika sitten olisi, on yleensä jo myöhä ilta ja aivot tiltissä. Ei siis puhettakaan, että saisi enää mistään ajatuksesta kiinni. Turhauttavaa.

Viimeaikoina minua on kovasti mietityttänyt onnellisuus. Lähinnä se, miten onnellinen olen. Se tuntuu kummalta, hienolta ja oudolta.

Tammikuun aikana havahduin siihen, että arki tosiaan luistaa. Meillä on päivärytmi (joka saattaa pysyä samana useamman päivän ;)). Pojat viihtyvät omissa touhuissaan paremmin ja H:n nukkumaanmenot ovat rauhoittuneet. Iltaisin lasten käytyä nukkumaan oma oloni on HYVÄ. En ole kireä, eikä ole tunnetta, että elämästä puuttuu jotain. Näin on hyvä. Minun on hyvä olla, enkä tarvitse toista ihmistä ollakseni onnellinen (lapsia ei lasketa!). 

Tottakai edelleen ajatuksissa käy tämän kaiken epäreiluus. Mitä minä tein ansaitakseni miehen toiminnan. Miten mies kehtasi toimia perhettään kohtaan niin epäreilusti, että jätti meidät niin haastavassa tilanteessa. Olinko tosiaan ihmisenä niin huono, että minut pystyi tuostanoinvaan vaihtamaan toiseen. Mutta en kuitenkaan missään tapauksessa haluaisi muuttaa tapahtuneita. En haluaisi muutta sitä, missä nyt olen. Onnellisena. 

Joskus mietin millaista elämä olisi, mikäli asiat olisivat menneet toisin. Jos mies ei olisi lähtenyt. Millaista olisi nyt elämämme? Haluaisin ajatella, että jakaisimme vastuuta, arki olisi onnellista, tekisimme yhdessä asioita ja tukisimme toisiamme. Mutta jos otetaan vaaleanpunaiset lasit pois silmiltä ja ajatellaan asiaa realiteettien pohjalta, niin eihän se elämä varmasti kovinkaan hääviä olisi. Ei ole ollut helppoa myöntää itselleen, että on tullut haukattua p*skaa. Kuinka tyhmä sitä onkaan ollut, kun on vaan halunnut uskoa ja luottaa. 

Eron jälkeen toivoin, että joku uljas prinssi saapuisi ja pelastaisi meidät. Noh, ei sitä tietenkään saapunut ja hyvä niin. Silloin olisin rakentanut taas elämäni jonkun toisen varaan. Nyt opettelen seisomaan vankasti omilla jaloillani. Opettelen tuntemaan itseni. Tällä hetkellä uusi parisuhde tuntuu maailman kaukaisimmalta ajatukselta. En pysty mitenkään näkemään itseäni suhteessa. En koe, että minulla tällähetkellä olisi mitään annettavaakaan. Ajatus siitä, että pitäisi pystyä jakamaan menneet ja tulevat jonkun uuden ihmisen kanssa tuntuu mahdottomalta. Ei sillä, että minulla olisi nyt aikaakaan tutustua keneenkään. Tai että olisi joku, joka olisi kiinnostunut minusta. Vielä en olisi valmis!

Edelleen tuntuu aika uskomattomalta, miten niin suuresta surusta ja epätoivosta eron myötä on kasvanut jotain näin hyvää. Kokoajan eheytyvä ihminen, onnellinen (vaikkakin raskas) arki, mielettömät lapset.. Meidän maailman paras perhe! (Vielä kun saisi kasvatettua ylimääräisen käsiparin ja saisi muutaman lisätunnin vuorokauteen :))