Ajatusmalli, jolla saavutat tavoitteesi

Stronger by Hanna

Oletetaan, että olet saanut liikuntainnostuksen hyvään käyntiin. Ehkä hankkinut jopa salijäsenyyden pariksi kuukaudeksi? Kaikki menee hyvin. Sitten yhtäkkiä tulee flunssa, lomamatka, lapsi sairastuu... ja liikuntataukoa tulikin jo useampi viikko! KAKSI VIIKKOA HUKKAAN HEITETTY!! Motivaatio meinaa haihtua savuna ilmaan, kun mielen valtaa epäilys, onnistunko sittenkään, ehdinkö enää tavoitteeseeni?

Tämä ajattelumalli on juuri se, mikä sinua estää pääsemästä sinne maaliin. Fokusoituminen "päätepisteeseen". Jos mielessäsi siintää jokin päätepiste, (kahden kuukauden pt-valmennus, kesäksi kuntoon, juhlat kolmen kuukauden päästä...) silloin ajatuksesi ovat niin lähellä nykyhetkeä, että parin viikon takapakki tuntuu merkittävältä. Mikä avuksi? Minä sanon: AIKATAVOITTEET SUKSIKOOT KUUSEEN!!

Kuva1. Elämä on matka. Pitkä tie kuljettavana, ei lyhyt 2kk projekti.

 

Mietippä, minkä takia oikein teet tätä hommaa? Miksi liikut? Miksi panostat ruokailun parantamisen? Jos tähtäät johonkin lyhen aikavälin päätepisteeseen, kuten kahden kuukauden päähän, niin onhan se kahden viikon liikkumattomuus jo iso osa! Ei ihme, että ahdistaa! Kahdesta kuukaudesta kaksi viikoa ON paljon! Se kyllä merkittävästi heikentää tavoitteeseen pääsyä. Tämähän me tiedetään, ja siksi motivaatio usein loppuukin.

Mutta mitä jos miettisit asiaa pysyvältä, loppuelämän kannalta? Kuinka vanhaksi meinaat elää? Toivottavasti mahdollisimman pitkään, mutta sanottaan nyt vaikka että elät 90 vuotiaaksi. Miten merkittävä aika tuo kaksi viikkoa on seuraavien 50-70 vuoden aikana? Jos muotoilet tavoitteesi sellaisiksi, että pyrit ylläpitämään niitä lopun elämääsi, on ihan fakta, että kaksi viikkoa ei vie sinua mihinkään turmioon. Mistä lähtien elämä on mennyt juuri, niinkuin suunnittelit? Flunssia tulee aina, on lomareissuja, kiireisiä opiskelu- tai työputkia. Onko huippu-urheilija päässyt parhaaseen kuntoonsa ilman yhtäkään sairastumista? Ei, vaan hekin sairastelevat. Mutta he tähtäävät pitkälle. Näin ollen mukaan mahtuu myös hidastavia tekijöitä.

Kuva 2. Nykyhetki vasemmalla, siinä ihan vieressä on "projektisi" päätepiste. Mitä sen jälkeen? Jos suhteutat 2 viikon epäonnistumisen vain tuohon 2 kuukauteen, motivaatio häviää. Jos sen sijaan suhteutat 2 viikkoa loppuelämääsi, miten merkittävältä tuo takapakki enää silloin tuntuu? Huojuuko motivaatiosi enää yhtä paljon?

Kun ymmärrät itse, että elämä ei ole tässä kahdessa kuukaudessa,olet tärkeän äärellä. Et voi tehdä asioita lyhytjänteisesti, mutta odottaa pysyviä tuloksia. Useimmiten ne tulokset eivät ole edes väliaikaisia, niitä ei kertakaikkiaan edes tule siksi, että ajatusmalli on jo sanellut että "tämä on väliaikaista, ei tarvitse ottaa tätä niin vakavasti". Mieli pyrkii aina siihen tuttuun tapaan. Jos treenaat 2kk putken päästäksesi vähän tiukempaan kuntoon juhlaa varten, mielesi kokee tämän uhkana, vieraana vaarana. Siksi siinä onnistuminen on vaikeaa. Jos sen sijaan teet muutoksia niin loivalla kädellä, että et edes koe ponnistelevasi, mieli ei koe, että mennään vieralle alueelle. Kun samalla tiedostat, että aiot tehdä näin loppuelämän, asennoidut niin, ettei mielesi pyri koko ajan takaisin päin.

Kaikki elämäntapamuutokset tulisi tehdä vastaten ensin yhteen kysymykseen: Pystystkö jatkamaan näin lopun elämääsi? Pystytkö syömään vain salaattia lopun elämää? En. Pystytkö kieltäytymään kaikista herkuista lopun elämää? En. Pystytkö liikkumaan joka ikinen päivä vähintään tunnin ajan? En. Silloin ne ovat liian kovia, epärealistisia, väliaikaisia tavoitteita!

Kokeile tätä: Pystytkö syömään 5-6 ateriaa päivittäin? Pystytkö lisäämään proteiinia ja tuoreravintoa jokaiselle aterialle? Pystytkö liikkumaan vaikka neljä kertaa viikossa (jos et, niin pytytkö vaikka kaksi)? Totta kai kaikkea sattuu, ja joskus on flunssa, etkä pääse liikkumaan, tai et saa syötyä oikein, that's life! Kysymys kuuluukin, pystytkö ylläpitämään noita edellämainittuja tapoja takapakeista huolimatta? Haluatko parantaa kuntoasi tai terveyttäsi itsesi takia, oman tulevaisuutesi ja perheesi takia pysyvästi?

Mietitkö 90-vuotiaana liikuntakyvyttömänä vuoteeseen hoidettavana vanhuksena että "Hyvä,että silloin 22-vuotiaana treenasin kolme kuukautta salilla niitä yhtiä uudenvuoden juhlia varten"? Vai mietitkö 90-vuotiaana, omilla jaloilla kävelevänä, seniorijumppatunnille osallistuessasi että "Hyvä että silloin 22-vuotiaana päätin ottaa ohjat käteeni omasta elämästäni ja opettelin liikkumaan ja syömään joustavasti".

Kirjoittaja on fysioterapeutti ja personal trainer Oulun Beauty Centerillä.

Kommentoi