Kuka olen ja miksi You. Stronger.?

Stronger by Hanna

Huomasin tässä, että en ole esitellyt itseäni tänne blogiin ollenkaan. Oikeastaan huomasin sen jo aikoja sitten, mutta jostain syystä pitäydyn mieluummin ns. asiassa, kuin kirjoittelisin henkilökohtaisuuksia. Olen Hanna, 33 vuotias oululainen fysioterapeutti ja personal trainer. Minulla on 2, 5, ja 6-vuotiaat lapset.

Tähän muuten pysähtyi mun teksti. On tosi vaikee kertoa mitään tuon enempää itsestään. En tiedä miksi. Mulle on moni sanonut, että en anna itsestäni oikein mitään, tai oon etäinen. Se on aina vähän yllättänyt mut, koska pidän itseäni sosiaalisena. Mutta kaipa mulla näköjään on joku muuri, minkä sisäpuoli on vaan mulle. Jos lukijoista tuntuu, että haluatte jonkin sortin henkilökuvaa, mikä on mulle aika vaikeaa, niin voin koittaa kuitenkin sellaistakin tehdä. Voitte vaikka laittaa kysymyksiä. Jos niitä on tarpeeksi, voin tehdä Q&A postauksen? Sovitaanko niin? Saa kysyä mitä vain. Muuten mennään tällä henkilökohtaisuuden tasolla. :)

 

Start with why

Teen tätä, (työtäni ja blogia) koska haluan muuttaa maailmaa. Muuttaa sitä tapaa, millä ihmiset maailmaa tarkastelevat. Jos maailmaa tarkastellaan sen kautta, mitä media ja ympäristö meille syytää, koemme, ettemme ole koskaan tarpeeksi. Tarpeeksi kauniita, tarpeeksi timmejä, laihoja, rikkaita, aikaansaavia, kotini ei ole tarpeeksi trendikäs... Lista on loputon. Haluan opettaa, että liikkuminen voi olla kivaa, ja suht terveellisesti syöminenkin mahdollista. Kitudieettien ja ehdottomuuksien noudattaminen ei sen sijaan ole tervettä. Niin kauan kuin pakotat itseäsi, et halua sitä tehdä. Ja terveyden eteen toimiminen on kuitenkin sen verran tärkeää, että meillä kaikilla olisi paljon helpompaa, jos ihan oikeasti haluaisimme elää niin. (Start with why on muuten kirja, jota vahvasti suosittelen jokaiselle luettavaksi!)

Niin kauan kun liikut pakosta, tai ulkoisen motivaation sanelemana, niin kauan joudut taistelemaan että lähtisitkö treenaamaan vai et. Kun pääset siihen pisteeseen, että löydät sen nautinnon liikunnasta, sinun ei tarvitse enää koskaan taistella. Olen itsekin ollut siinä, että ei huvita. Mietin joskus 20-vuotiaana, että tulispa semmoinen motivaatio, että liikunta olisi intohimo! Mutta silloin liikuinkin pakosta. Mulla oli ahdistushäiriö ja syömishäiriö. Liikuin, että laihtuisin. Ei ihme, että ei huvittanut. Olin koko lapsuuteni ja nuoruuteni aina harrastanut jotain liikuntaa, ja ehkä mun pelastus oli se, että alunperin lapsena aloin harrastaa, koska tykkäsin siitä tekemisestä itsessään. Nuoruudessa hoksasin, että hei, liikunta laihduttaa! Ja en koskaan edes ollut lihava. Mistä lie olin poiminut sen tavallisen "en kelpaa tällaisena"-mentaliteetin?

 

Jotenkin ehkä en vain ollut tarpeeksi pahassa tilanteessa, joten onnistuin pääsemään eroon sairaalloisesta maailmankatsomuksesta. Aloin tehdä vain niitä liikuntalajeja, joista tykkäsin. Tykkäsin kuntosalista. Juoksusta en tykännyt. Niinpä kävin salilla enkä juossut. Samalla pakko alkoi hälvetä ja ahdistus sen mukana. Tutustuin ryhmäliikuntaan, ja yllätyin siitä että se olikin kivaa. Ja aloin ohjaamaan itsekin. Mun pelastus oli se, että tein vain sitä mikä oli kivaa. Ja yllätys yllätys!! En alkanut lihomaan, vaikka lopetin pakottamisen! Vaikka juuri tuo pelko piti minut siinä pakossa. Olin rakentanut ahdistuksen ihan turhan päälle.

Ekat muistot koululiikunnasta

Mulle on aina ollut tärkeää, että kaikille annetaan mahdollisuus kokea onnistumisia liikunnassa. Jo ala-asteella. En tietenkään osannut ajatella sitä noin hienosti, mutta toiminnassa se arvo näkyi. Kun piti valita sählyjoukkueeseen pelaajia, valitsin aina ekaksi sen, jonka tiesin jäävän muuten riviin viimeiseksi seisomaan. En tiedä miksi, ehkä mua ketutti se, että aina joku sama tyyppi jäi viimeiseksi valinnaksi ja tiesin, että se vaikuttaa siihen, miten tuo ihminen kokee itsensä liikkujana lopun elämäänsä. Viimeiseksi jäätyäänhän sitä ajattelee, että oon ihan paska kun kukaan ei halua mua joukkueeseen, pääsispä pois täältä. Saa siinä sitten aikuisena koittaa pakottaa itseään lenkille vasten tahtoaan.

Yleensä minut, ja mun paras kaveri laitettiin eri joukkueisiin valitsemaan pelaajia. Luultavasti siksi, että jos me oltiin samassa joukkueessa, toiset vain lentelivät seinään meidän tieltä. Jos muistat koulun liikuntatunneilta ne tyypit, jotka juoksivat täysiä päin ja iskivät mailalla sun varpaan mustaksi, mä olin just se. Eikä mulla ollut yleensä edes villasukkaa siinä mailassa. Revin sen irti, koska se häiritsi tarkuutta. Joskus fyssariksi opiskellessa pelasimme kapustapalloa. Siis salibandya puurokauhoilla. Menin aloitukseen, mutta opettaja vaihtoi minut aloituksesta pois "liian aggressiivisen peliasennon" vuoksi. Ja kyse oli kapustapallosta, ei varsinaisesti mistään liigapelistä!

Liikkuessa olin suorittaja, mutta kaikki muu mikä siihen liittyy, opettaminen, joukkuetoverien valinta, kaverin tsemppaaminen, siinä ajattelin jotenkin eri tavalla; että jokaisella pitää olla mahdollisuus onnistua ja oppia. Siksi mä en varmaan oo koskaan innostunut kilpaurheilusta. Oon montaakin lajia kokeillut kisata, mutta jotenkin se opettaminen on antoisampaa, kuin kerätä yksin itselleen palkintoja ja menestystä yhdestä lajista. Tykkäsin harrastaa montaa lajia, joissa tulin vaan semihyväksi, mieluummin kuin keskittyä yhteen, jossa olisin voinut tulla tosi hyväksi. Samalla tavalla treenaan nykyäänkin, useaa ominaisuutta, mutta mikään alue ei erityisesti loista. Ja se on mulle ok. Jos sä tykkäät kehittää ainoastaan yhtä aluetta, niin sekin on ok.

Kaavio1: Musta tärkeintä ei ole olla huippukunnossa. Toki se on ihailtavaa, ja jos huippukuntoinen sairastuu, muuttuu hän pahimmillaan vain "hyväkuntoiseksi"eli asiat on edelleen paremmin kuin hyvin. On sen sijaan erittäin tärkeää olla hyvässä kunnossa, eli terve, perusliikunnallinen. Silloin on varaa myös sairastua, tai olla liikkumatta hetki esimerkiksi elämäntilanteen niin sanellessa. Kun terve ihminen saa taudin, tai on liikkumatta jonkin aikaa, hän menee vain yhden pykälän alaspäin. Siitä pääsee suht helposti takaisin, koska vaivat eivät ole niin massiivisia ja kunto ei ole niin pohjalukemissa. Jos sen sijaan olet "huonossa kunnossa", niin sairauden iskiessä kuntosi rapistuu pahoinvoinnin ja sairaan ihmisen tasolle. Sieltä ylös ponnahtaminen on työlästä, jos edes onnistuu. Silloin on jo niin pahoja tuki- ja liikuntaelinvaivoja, että normaali arjessa toimiminenkin on hankalaa. Silloin ei edes tee mieli liikkua. Ja toimintakyky jatkaa rapistumistaan. Pyri siis siihen, että seilaat tuolla terveen rajamailla, silloin on varaa olla välillä myös liikkumatta. Huonokuntoisen sen sijaan ei ole varaa olla liikkumatta!

 

Kun opettaja ei innosta

Yläasteella seiskan syksyllä otin koulun kuntotesteissä parikseni sen, jonka arvelin jäävän muuten ilman paria. Teimme vatsalihastestiä. Tyttö ei saanu yhtään toistoa. Opettaja tuli tuhahtelemaan että jaa, nolla pärähti. Missä opettajan kannustaminen?! Neuvottiinko edes miten vatsalihaksia treenataan? Treenattiinko niitä koulussa? EI. Pelkästään testattiin. Keväällä olin saman tytön pari jälleen kuntotesteissä. Tällä kertaa hän sai neljä vatsarutistusta. NELJÄ! Hihkuin riemusta ja huusin että huomaatko miten paljon paransit syksystä! Tyttö oli itsekin innoissaan. Opettaja tuli ja sanoi "Saitko sä vaan neljä?!" Näin miten tytön hartiat lysähti takaisin alas ja pystyin itsekin tuntemaan miten hänen viimeinenkin usko omiin kykyihin häipyi savuna ilmaan. Sillon avasin sanaisen arkkuni ja tilitin opettajalle, että se on prosentuaalisesti paljon parempi parannus syksystä, kuin kellään muulla tässä salissa. Heli, jos luet tän ja muistat kyseisen hetken, niin toivottavasti oot osannu laittaa sen omaan arvoonsa? Pyydän anteeksi opettajan puolesta!

Minua tympi se, että huomioon ei otettu henkilön omaa kehitystä suhteessa aikaisempaan. Huomioitiin vain se, miten hyvin oppilaat jaksoi tehdä vatsarutistuksia luokan parhaimpaan verrattuna. Miksi lapsen kehitystä verrataan toisiin lapsiin? Eikö ole tärkeää, että kunhan kehittyy, suhteessa omiin aikaisempaan tasoonsa?

Miksi You. Stronger.?

Nuo koulumuistot on varmasti vaikuttaneet siihen, että päädyin liikunta-alalle. Ne on varmasti myös vaikuttaneet siihen, että en koskaan halunnut kuitenkaan liikunnan opettajaksi. Mulle antoisinta tässä työssä on varsinkin nuorten kanssa toimiminen. Mulla on ollut täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevia, ja joitain alaikäisiä pt-valmennettavia. Kaikista parasta onnistumista koen silloin, kun he valmennuksen loppupuolella alkavat kertomaan, miten eivät usko ulkonäköperusteiseen liikkumiseen. Miten heidän mielestään voima ja toiminnalliset ominaisuudet on parempia kuin pyöreä perse tai alhainen kehonpaino. Miten he kertovat, että saliharrastus on parantanut heidän itsetuntoaan ja uskoa siihen, että voi luottaa omiin taitoihin myös muilla elämän osa-alueilla. Tuon takia teen tätä! Jos yksikin tyttö jää syrjäytymättä, tai pääsee ahdistavista ajatuksista eroon, tai keksii, mihin ammattiin pyrkii aikuisena, sillon mä olen tyytyväinen. Juttelut treenien lomassa on usein tärkeempiä kuin se itse treeni. Ja jos joku nuori saa ehkä uutta suuntaa elämälleen, merkkaa se mulle helvetisti enemmän kuin se, että onko se peppu tarpeeksi pyöreä.

"You. Stronger." tarkoittaa: "Sinä. Vahvempana." Piste on sanan perässä siksi, että siinä kohtaan pysähdytään ajattelemaan. Sinä. -Ei kukaan muu. Vahvempana. -Ei vahvin kaikista, vaan vahvempana kuin olit ennen.

 

Kirjoittaja on fysioterapeutti ja personal trainer Oulun Beauty Centerillä

Kommentit

Siipiveikko (Ei varmistettu)

Hyvä Hanna! Tärkeää asiaa ja tärkeää työtä!

HannaKR
Stronger by Hanna

Kiitos. :) Kyllä minustakin liikunta-alalla tehdään tärkeää työtä. Voihan sitä tietenkin ajatella, että se on "vain jumppaa", tai sitten voi ajatella niin, että se antaa ihmiselle lisää elinvuosia, hoitaa sairauksia, ja parantaa itsetuntoa. Silloin se todellakin on tärkeää. :)

Olin perukoulussa -80 luvulla ja mulle koululiikunta oli kamalaa. Mä olin just se paska, joka valittiin viimeisenä joukkueeseen, joka PITI ottaa johonkin joukkueeseen. Ne, jotka oli hyviä pääsi aina valitsemaan joukkueet. Eipä paljon liikunta vapaa-ajalla kiinnostanu. Jos et saanu kärrynpyörää, tai niitä vatsalihaksia tehtyä, niin eipä niitä kannustuksia saanu. Sitten tuli sellainen olo, että miks edes yrittäisin, kun en kuitenkaan osaa. Esim. koripallotunnilla kävelin vaan kentällä enkä edes yrittäny tehdä mitään. Ei ehkä oikein, mutta ei mua kiinnostanu. Yläasteella harrastin vähän aikaa joukkuevoimistelua, mutta kokoajan oli olo, että ei mää oon niin huono. Sen jälkeen en oo mitään kilpalajeja harrastanu. Lukioikäisenä innostuin käymään Naisvomistelijoiden jumpilla ja se oli ihan kivaa. Siitä varmaan jäi jonkinlainen ryhmäliikuntakipinä. Ja onneksi mulla ei aikuisena mitään liikuntakammoa ole (paitsi kilpailemaan en lähde!!!) Nykyään käyn säännöllisesti salilla ja myös ryhmäliikuntatunneilla. Kesäisin pyöräilen paljon ja olen myös juossut 3 puolimaratonia. Mutta siinäkään en kilpaile. Ja olen oikeasti ihan hyvä jossakin. :) En tiedä mistä tämä nykyinen tahdonvoima tulee. Nykyään liikunta tuo hyvää oloa ja -mieltä.

HannaKR
Stronger by Hanna

On mahtava kuulla, että oot löytäny liikunnan ilon aikuisena! koskaan ei oo liian myöhästä! :) Mulla oli kerran fysioterapia-asiakas, 75v ja hän sai spagaatin!! Kysyin että ootko liikkunu koko ikäs, niin tokaisi, että ei, vaan aloitti liikunnan nollasta kun pääsi eläkkeelle. Ja oli hyvässä kunnossa muuten! Että vaikka kuinka on huonoja kokemuksia, niin se on vain menneisyyttä. Tulevaisuus on ihan erilainen jos vaan päättää. Kuten sulla AnuChrista! :)

maikki- (Ei varmistettu)

Mahtava Hanna! :) oot ollut yksi mun esikuvista jo ainakin 7 vuotta! :)

HannaKR
Stronger by Hanna

Ihanasti sanottu! Kiitos. :)

Ihan huikeaa tietää, että on ollut (ja toivottavasti on edelleen) peruskouluikäisiä tyttöjä, jotka ovat luokkansa "liikkujia", ja osaavat silti ajatella myös muiden liikunnaniloa. Sieltä viimeisenä valittavien perspektiivistä näytti usein, että liikkujat olisivat olleet paljon tyytyväisempiä, jos meitä hitaita ei olisi ollut pakko raahata mukana, vaan liikkujat olisivat saaneet pelata keskenään. Kun ajattelee nuorten suhtautumista terveyteen ja liikuntaan, varmasti juuri koululiikunnassa ja liikunnanopettajien asenteessa olisi paljon tarkistamisen varaa. Ei meillä muuten olisi niin paljon koululiikunnasta traumatisoituneita nuoria aikuisia.

HannaKR
Stronger by Hanna

Ihan totta. Varmasti joku niin ajatteli, että hitaammat on haittona. Itse en niinkään, lähinnä ihmettelin, että miksi kaikki ei pelaa yhtä innoissaan. Koitin sitten ottaa mukaan ja syöttää palloa heillekin. Että jos se innostus heräisi.

Itsekään en muista että koskaan olisi erityisesti tähdennetty, että MIKSI jotain tehdään tai opetellaan. Opettelimme korkeushyppyä, tietämättä miksi. Pelattiin kaukalopalloa, mutta ei mitään käryä, miten siitä hyötyy muussa elämässä. Jotenkin teorian tasolla selitettiin että "aerobinen harjoittelu parantaa sydämen ja keuhkojen toimintaa, jolloin kunto kohoaa"... mutta ei tuollainen mene sitten yläasteelaisella käytäntöön mitenkään. Jää vain sanahelinäksi! Siksi moni ehkä ei motivoidu.

Jos olisi kerrottu että korkeushypyn opettelu parantaa pakaroiden ja keskivartalon voimaa, jolloin selkä ei ole aina niin kipeä, tai kaukalopallon pelaaminen nostaa kuntoa niin että jaksat pyöräillä kouluun ja saat ketteryyttä niin ettet liukastu talvella, ehkä silloin olisi ollut joku pointti siinä harjoittelussa. Nuo arkeen vietävät hyödyt olisi olleet ehkä ihan tervetullutta, ainakin musta sellaiselta tuntuu.

A.S. (Ei varmistettu)

Mukava esittely ja muutenkin todella hyvä blogi. Erityistykkäykset asiapitoisilla ja mielenkiintoisille postauksille sekä mahtavalle asenteellesi! Olet onnistunut ihailtavasti kääntämään aikaisemmat ongelmat voitoksi, ja arvostan tätä kovasti, koska itsellänikin on kokemuksia syömishäiriöstä ja pakkomielteisestä / ei-nautinnollisesta suhteesta liikuntaan. Liikunta-ala kaipaa juuri tuollaista asennetta, jota sinulta löytyy, ja kiva että kirjoitat myös tänne! :)

HannaKR
Stronger by Hanna

Kiitos sanoistasi. Syömiseen ja liikkumiseen liittyvät ahdistukset on melkoisen tavallisia, joten todellakin harmittaa, että niistä pitäisi vaieta. Siksi kirjoitan asiasta. :) Kiva kuulla että tykkäät teksteistäni!

Minä vain81 (Ei varmistettu)

Täällä yksi joka rakastaa liikunnasta tulevaa ” wau mä pystyn” tunnetta.

HannaKR
Stronger by Hanna

Tiedän tunteen. :) Mitä lajeja harrastat?

Kommentoi