Isänpäivän kakkukuumotus

Toisinaan ihmisen luotto omiin kykyihin on ylitsevuotava. Ainakin sillä hetkellä, kun selaa kakkuguru Kinuskikissan reseptiarkistoa, törmää kauniiseen valkosuklaalla kuorrutettuun mustikka-marenkikakkuun, päättää että tämä leivotaan sunnuntaina ja kirjoittaa raaka-aineet kauppalistaan tyynen rauhallisena.

Ensimmäinen haaste, marenkipohja ja sen pursottaminen hoituu lauantai-iltana muutaman viinilasillisen jälkeenkin. Hyvin mä vedän, mietin. Kuumotus alkaa vasta isänpäivän aamuna, kun mies ja lapsi menevät ulos leikkimään ja perehdyn tarkemmin reseptiin. Sitä on kommentoitu 40 kertaa ja aika monella on ns. menny v*tuiks. Saan kuitenkin mustikkatäytteen valmiiksi ja jääkaappiin jähmettymään.

Kun kakku on jähmettynyt, vuoasta poistetaan reunus, marenkipohja asetetaan kakun päälle ja koko komeus kiepsautetaan ympäri kakkuvadille. Kuumottaa. Kesken kiepsautuksen kuuluu risahdus. Marenki halkeaa kahtia, mutta saan kuin saankin sen kunnialla vadille ja kakkukin pysyy kyydissä. Mies, vanha vitsiniekka on sitä mieltä, että kakku on liian hieno että kukaan uskoisi sen olevan minun tekemä. Pitäisi kuulemma vähän epäonnistua, että näyttäisi itsetehdyltä. Häädän mokoman hauskuuttajan keittiöstä.

Lopuksi sulatetaan valkosuklaa, jäähdytetään vesihauteessa ja valutetaan kakun päälle. Suklaa luistaa komeasti kakun reunoille. Lätkäisen paniikissa kakkuvadin jääkaappiin ja toivon parasta. 

Ei sitä valkosuklaata lopulta ole kovin paljon kakun päällä, mutta onneksi isänpäivävieraat ovat ihania ja kehuvat kakkua. Ja onhan se oikeasti tosi hyvää! Tästä ne kakkuohjeen kommentit varoittivat, en ollut ainoa, jonka valkosuklaat oli kakun sijaan vadilla. Kauneusvirheestä huolimatta olen iloinen – näin hankala ja hieno kakku ja ihan kunnialla vielä!

Ensi vuonna tosin saatan päätyä vanhaan kunnon porkkanakakkuun. Ei tarvii jännitellä.

Vertailun vuoksi Kinuskikissan versiota kakusta voi ihailla täällä.