Kävimme eilen illalla treenamassa papin kanssa vihkimistä. Tuntuu hassulta ajatella että ylihuomenna kävelen sitä samaa kirkon käytävää puvussani isäni kanssa ja asiat tapahtuvat oikeasti. Harjoituksissa oli lähinnä sellainen ”joo, okei, no sitten joskus tehdään näin. Ai mitä? Kohta vai? Just…” 

Harjoituksien lisäksi istuimme hetken papin kanssa juttelemassa meidän yhteisestä historiasta ja taustoistamme. Pappia tuntui kovasti huvittavan se että olemme aikoinaan tavanneet tietokonetapahtumassa ja reissasimme melkein kolme vuotta 200 kilometrin etäisyyttä. 

Minulta kysyttiin myös töissä tänään että jännitänkö jo. En oikeastaan mutta hieman haikea fiilis tässä alkaa hiipimään. Kohta se on jo ohi, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Tässä on ystävien ja ihanien ihmisten kanssa kuljettu pitkä matka yhdessä ja vaikka tiedän etteivät ne ystävät mihinkään katoa niin silti tuntuu oudolta todeta että sunnuntaina ei tarvitse enää suunnitella mitään. Paitsi reissua 🙂

Trello on myös jo hyvin lyhyt, siellä on enää perjantaina tehtävät asiat. Nyt voi vain odottaa huomista kun pääsee rakentamaan, paitsi ehkä kuunnella musiikkia ja fiilistellä tulevaa. Ja ehkä tirauttaa yksi tai kaksi kyyneltä, onnen sellaisia tietysti.

Isä-tytärtanssi, taatut kyyneleet