Alkoholismista
Katsoin eilen pätkän dokumenttiä ”Yläkerran Tuula”, mutta jo muutaman minuutin jälkeen vaihdoin kanavaa. Muistot vuosien takaa iskivät kuin katolta putoava lumivaippa.
Elämäni ”ensimmäinen suuri rakkaus” oli alkoholisti. Hän ei näyttänyt siltä päällepäin eikä ystäväpiirimme sitä huomannut alkuun, hänen perheensä ehkä tiesi, mutta siitä ei puhuttu, niinkuin ei hänen isänsäkään ongelmasta. Enkä minäkään alkoholismia älynnyt ennenkuin vasta vuosien päästä, sitten kun se alkoi tehdä arkipäivistä ahdistavia, koska se saneli päivärytmin kulun niin ennalta arvattavaksi. En myöntänyt sitä ennenkuin lähes kaikki rakkaus oli jäänyt pettymysten, pelon ja säälin alle.
Ja sittenpä minä läksinkin.
Vuosi -86, olin juuri kotiutunut Interraililta ja vietin iltaa ystävieni kanssa paikallisessa ravintolassa. Ovesta astui sisään minun silmissäni komein mies päällä maan ja totesin ystävilleni, että ”tuon minä haluan tai sitten en ketään”. Hetken päästä Unelma tuli pyytämään minua tanssimaan ja se oli menoa. Hän ei ollut pelkästään pitkä, raamikas ja komea, jutellessa tuntui kuin olisin löytänyt sen kliseisen ”Sieluntoverini”. Poistuimme ravintolasta yhdessä ja puhuimme lähes koko yön, lopulta nukahdimme sylikkäin.
Siitä se alkoi:
tapailimme pari kertaa viikossa, useimmiten ravintolassa, mutta hei, siihen aikaan tavattiin ravintolassa!
Tutustuin hänen ystäviinsä, hän minun, viikonloppuisin istuttiin iltaa milloin kenenkin luona ja juotiin viiniä, mutta hei, sitähän ne illanistujaiset ovat!
Joskus viikollakin kun luimme tentteihin yhdessä korkkasimme pullon viiniä ja kaikki oli niin suloista, herkkää ja intohimoista.
Muutaman kerran mielessäni käväisi ajatus, että aika runsasta on tämä ”tissuttelu”, mutta hei, eihän se muutama lasillinen nyt mitään, opiskelijoitahan tässä ollaan!
Hän valmistui ja lähti kesätöihin sukulaisten luo Ruotsiin, kaipasimme toisiamme pohjattomasti ja hän ilmaantuikin useampaan otteeseen yllättäen luokseni, soitti vain kentältä, että pääsetkö hakemaan, tuli niin ikävä. Sydämeni oli niin täynnä rakkautta, että olin räjähtää.
Syksyllä hänen palatessaan kotiin olin saanut työpaikan kotikaupungistani, mutta hän halusi muuttaa Ruotsiin ja pyysi minua mukaansa. Tietysti lupasin, mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Rakastin.
Hän lähti edeltä järjestämään asuntoa ja parin kuukauden päästä ajelin täyteen ahdetulla pikku Datsunillani Tukholmaan.
Alkuajat olivat satumaisen ihania, talvinen kaupunki hurmasi meidät, kevät teki meistä tutkimusmatkailijoita ja kesäinen Tukholma imaisi meidät sykkeeseensä niin että oli kuin olisimme eläneet satua.
Usein töistä palattuani minua oli odottamassa ruusupolku makuuhuoneeseen ja siellä shampanjaa mansikoiden kera, tai sitten läksimme piknikille puistoon ja eväskorissa oli viiniä & herkkuja. Kävimme grillijuhlissa, kesämökeillä ja pihajuhlissa, viini, olut ja siideri virtasivat. Itse join lasillisen, parhaimmillaan kaksi, mutta Hän itsensä aina tiukkaan humalaan – niin kauan kuin pöydässä oli juotavaa, hän istui ja joi.
Meni muutama vuosi ja lopulta päivä, jolloin huomasin, että haluan ”kotiin”, aluperin olimme miettineet, että asumme Ruotsissa, kunnes olemme oppineet kielen kunnolla ja saaneet ulkomaan työkokemusta meriitiksi helpottamaan työnsaantia Suomessa. Osasin kielen niin että kukaan ei koskaan enää kysynyt mistä maasta olin muuttanut ja pystyin hoitamaan asian kuin asian miettimättä miten se sanotaan, jopa uneni näin ruotsinkielisinä.
Hän ei halunnut lähteä. Muuttokysymys sai korkin napsahtamaan auki entistä useammin. Vaikka sovimme, että katsotaan vielä, ei mitään kiirettä ja hyvähän meillä täällä on, jotain muuttui.
Hyvät hetket vähenivät ja tokkuraiset juomiskerrat lisääntyivät. Yhä useammin läksin yksin syntymäpäiville, illallisille tai muihin sovittuihin rientoihin, koska hän ei yksinkertaisesti ollut kykenevä lähtemään tai oli jo sammunut sohvalle.
Ulkoisesti kaikki oli hyvin.
Hän oli julkisivultaan edelleen järjettömän komea, sosiaalinen, älykäs ja menestynyt työssään.
Ja minä selittelin hänen poisjäämistään milloin vatsataudilla, milloin työkiireillä. Hölmö ämmä.
Kaiken ohella hän oli kuitenkin hakenut töitä Suomesta ja kun hänelle tarjottiin hyvää paikkaa Tampereelta, päätimme sittenkin palata ja aloimme järjestelyjen hoitamisen. Tai minä aloin.
Kun hän palasi töistä, hän laittoi stereoihin soimaan Saden levyn looppina ja korkkasi viskipullon. Laadukasta tottakai, joko Laphroagia tai Glenfiddichiä. Siinä se ilta menikin, hämärässä olohuoneessa mykkänä istuen, viskiä juoden.
Joka ilta.
Joka viikko.
Joka kuukausi.
Minä olin se, joka hoiti muuttorumban ja ajoi muuttoauton laivaan. Hän makasi sammuneena pelkääjän paikalla turvavoillä pystyyn tuettuna.
Tampereella kaikki näytti aluksi paremmalta. Uusi työ toi uusia haasteita ja juominen väheni, löysimme taas toisemme ja tutustuimme yhdessä uuteen kotikaupunkiin.
Kunnes kaikki alkoi taas uudestaan. Ja rajummin. Hän lähti hakemaan kaupasta leipää ja jämähti vieressä olevaan baariin aamuun asti. Tai ei tullut kotiin ollenkaan. Viskipullot ilmestyivät taas olohuoneeseen ja Sade soi.
Aamuisin hän kuitenkin suoriutui töihin vaikka saattoikin haista vanhalle viinalle. Kulissit pysyivät pystyssä.
Parisuhteesta ei kuitenkaan voinut enää puhua, emme koskeneet toisiimme enää ja tuskin puhuimmekaan. Hänestä tuli täysin välinpitämätön minkään muun kuin oman juomisensa suhteen.
Vähän ennenkuin kuin olisimme ”juhlineet” viisivuotispäiväämme, en jaksanut enää vaan istutin hänet sohvalle ja kerroin haluavani erota. Purin hammasta ja pysyin tyynenä ja rauhallisena vaikka hän käytti kaikki temppunsa ja kultaiset sanansa yrittäessän taivutella minua jatkamaan yhdessä.
Kun pysyin päätöksessäni hän lähti ulos ja pysyi poissa pari päivää palatakseen rähjäisen näköisenä ja viinalle haisten.
Ero ja erilleen muutto tapahtuivat lopulta nopeasti, yhteisen omaisuuden jako meni sopuisasti ja muutenkin eromme palautti välillemme jonkinlaisen ystävyyden, jota varovasti rakensimme ja ylläpidimme.
Hänen sisarensa soitti minulle ja kysyi NYT suoraan, josko alkoholilla oli eron takana merkitystä. Ensimmäisen kerran suhteemme aikana puhuimme rehellisesti hänen isänsä ja hänen ongelmastaan. Sisar pahoitteli eroa ja totesi minun tehneen hyvää M:lle, mutta ei pyytänyt yrittämään vielä, totesi ymmärtävänsä ratkaisuni ja onnitteli minua siitä, että tein sen ennenkuin M:n juominen olisi rikkonut minutkin.
En nähnyt M:a vähään aikaan. Kun viimein törmäsimme toisiimme kaupungilla, työnsin rattaissa tytärtäni ja vilkaisin vastaantulevaa miestä miettien, että mmm, komea yksilö vaikka vähän vanha. ”Komea, mutta vähän vanha yksilö” pysähtyi kohdalleni ja tervehti, jolloin tunnistin hänet. Hän oli muutamassa vuodessa harmaantunut reippaasti ja kasvoihin oli kaivertunut uurteita, vaikka olimme vasta vähän päälle kolmekymppisiä. Silti se joskus jalat altani vienyt komistus oli tunnistettavissa.
Vaihdoimme kuulumisia kadun varressa, hän oli edelleen töissä samassa paikassa, asui tyttöystävän ja koiran kanssa keskustan liepeillä. Hän oli yllättynyt tyttärestäni, en koskaan oikein pitänyt lapsista ja olin tehnyt ajatusmaailmani aika selväksi. Tyttäreni kujerteli M:lle tapansa mukaan ja sai hänen kasvonsa sulamaan hymyyn. Halasimme erotessa ja kotiin kävellessäni toivoin mielessäni, että hän olisi päässyt viinasta eroon.
Kyllä hän pääsi.
Hän tappoi itsensä vajaa 2 kk tuosta tapaamisesta.
PS: Yhä vielä hän tulee uniini joskus ja ne unet ovat hyviä.