Olen viime aikoina yrittänyt löytää hyvän suhtautumistavan muun muassa Helsingin Sanomien rummuttamaan tyytyäkö vaiko eikö tyytyä -keskusteluun. Mitä parisuhteelta, tai omassa elämässäni ihan yhtä ajankohtaiselta asialta, vakituiselta työpaikalta, saa vaatia? Tällä hetkellä minulla on käsissäni muutamia kuukausia kestänyt suhde, jota kai voisi jo kutsua seurusteluksi. Lisäksi kuulin, että määräaikainen työsuhteeni voidaan mitä todennäköisimmin vakinaistaa vielä tämän vuoden aikana. Silti en hihku ilosta, vaan oikeastaan olen vähän ahdistunut.

Sekä suhde että työpaikka ovat tosi, tosi mahtavia. Kun elän niitä hetkessä, nautin täysin rinnoin. Elämässäni on vauhtia, haastetta ja turvaa juuri oikeassa suhteessa. Kumpikaan ei kuitenkaan ole ihan sitä, mitä olin ajatellut. Miehessä on pari ärsyttävää piirrettä (itsessänihän ei tietenkään ole) ja työ on yläkoulussa eikä lukiossa, kuten alun perin halusin. Tässä vaiheessa olisi hyvä vaihtaa suuntaa: vielä voin perääntyä kummastakin ilman sen suurempia haavereita. Voisin tuomita miehen laastarisuhteeksi joka on tehtävänsä hoitanut, voisin hakeutua uuteen määräaikaiseen työhön lukioon. Saan koko elämäni auki aivan käden käänteessä, jos haluan. Se houkuttelee.

Silti olen jo alustavasti sanonut kyllä työpaikalle, ja mies totesi aiemmin tällä viikolla, ettei halua tähän hätään ostaa leveämpää sänkyä, ”jos me vaikka jossain vaiheessa muutetaan yhteen”. En vastustanut. Jos nyt jään näihin tilanteisiin, olenko nössö vai realisti? Jääminen olisi niin…mukavaa. Helppoa. Mutta haluanko helppoa?

Luulen, että asiaan vaikuttaa olennaisesti suorittajaluonteeni, kympin tytön syndrooma. Olen jo 27 – eikö minun pitäisi jo pikkuhiljaa saada se vakituinen työ ja hyvä mies, joka haluaa elää kanssani? Median ja, let’s face it, myös vakiintuneiden läheisteni ”ei saa vaatia liikaa, muuten jää tyhjän päälle” -mantra soi päässäni luupilla, kun yritän tehdä jonkinlaisia päätöksiä. En haluaisi tehdä päätöstä vastuuntunto edellä mutta en osaa muutakaan. Väitän, että tämä pelottelu vaikuttaa ennen kaikkea tunnollisiin, turvallisuushakuisiin ihmisiin. Jo kouluajoilta tiedämme, että kaikenlainen päättöarvosana- ja päihdesäikyttely vaikutti ensisijaisesti niihin, jotka olivat jo läksynsä lukeneet ja päihteensä välttäneet. Ne, joille valistus oli suunnattu, olivat luultavasti roskiskatoksessa tupakalla. Sama juttu pyörii nuorilla aikuisilla: ne, joiden on vaikea sitoutua yhteenkään ihmiseen tai työpaikkaan, eivät vaivaudu edes klikkaamaan juttua. Ne, jotka ovat kroonisen huolissaan töistään ja suhteistaan, lukevat ja laskevat odotuksiaan entisestään. 

En ole ihan varma, mitä tästä sinkkuus- ja työttömyyspelottelusta seuraa. Onko se jonkun vallankäyttäjän agendalla? Intuitiivisesti tuntuu, että voisi olla, mutta en keksi, kenen. Kuka hyötyy, jos tyydyn helppoon ratkaisuun? Työpaikkani saa hyvän työntekijän, mies kivan puolison, minä turvaa, jota nähtävästi kuollakseni kaipaan. Hirveän hankalaa, kun ei tiedä enää, onko elänyt liikaa jossakin disneyprisenssamaailmassa vai onko tässä nyt sitten tyytymässä liian vähään. Lisäksi kaiken aikaa tiedän, että lähtöpäätöksen lykkääminenkin on valinta pysyä tässä ja nyt. Niin että mites se kiitollisuus, olet saanut kaiken? 

Huoh.