Kun muutin tänne Australiaan, lupasin itselleni, että vietän aikaani vain ihmisten kanssa, joista pidän. En pystynyt pitämään tätä lupausta, taaskaan.

Kuulostaa varmaan äärettömän ylimieliseltä, mutta jään aina loukkuun ystävyyssuhteisiin ihmisten kanssa, joista en oikeasti pidä. Tiedän, että minun pitäisi olla kiitollinen jokaisesta ihmisestä, joka haluaa viettää aikaansa kanssani, sillä ystäviähän ei voi koskaan olla liikaa. Vai voiko?

Tulen toimeen oikeastaan kaikkien kanssa. Kaikki eivät toki halua aikaansa viettää kanssani, mutta tulemme takuuvarmasti toimeen. En koskaan haasta riitaa tai huomauttele ihmisille heidän tekemisistään, yleensä en edes aiheesta. Mieluummin olen hiljaa ja toivon, että kaikki tykkäisivät minusta.

Minun on aivan äärettömän vaikea sanoa ihmisille ei. Ehkä se on se kiltin tytön syndrooma.

Teen mitä he haluavat, jotta kaikki pysyisivät tyytyväisinä. En kuitenkaan ole pahimmasta päästä enkä mikään heittopussi. Teen usein asioita muita miellyttääkseni tiettyyn pisteeseen asti, kunnes alan keksiä tekosyitä. Minun on mahdotonta sanoa, että ei, en halua lähteä sinne tai tehdä tätä. Sen sijaan sanon, että en voi, koska minulla on kiire. Haluaisin kyllä, mutta kiire.

Kiire, jota ei ole.

Olen niin monta kertaa jäänyt loukkuun, kun en ole keksinyt riittävän nopeasti tekosyytä välttääkseni ajanvieton jonkun tietyn ihmisen kanssa. Nykyään, jos joku kysyy minulta, että ”mitäs teet lauantaina?”, vastaan, ”oisko jotain mielessä?”. En enää sano edes vahingossa, että en mitään, mitäs sinä? Silloin joudun tahtomattani jumiin johonkin tapaamiseen tai tapahtumaan, johon en halua.

Täällä Australiassa yksi näistä ”ystävistäni” kyselee jatkuvasti samoja asioita ja ihmettelee, miksi emme koskaan puhu minusta. Ehkä voisinkin kertoa jotakin, jos hän kuuntelisi. En yksinkertaisesti jaksa tyhjänpäiväistä kikattelua ja 100 selfien ottamista joka tapaamiskerralla. En ihan oikeasti jaksa. En jaksa näytellä. Meillä ei ole mitään yhteistä!

Joskus tunnen velvollisuudekseni tavata ihmisiä, jotka pitävät minua ystävänään. Olemmehan me kavereita, juu, mutta hyvin yksipuolisessa kaverisuhteessa. Näissä ihmisissähän ei varsinaisesti ole mitään vikaa… mutta ei vaan millään jaksaisi. Ei enää.

Ja ehkä joku minulle tärkeistä ihmisistä tuntee minut taakaksi, mutta ei ole uskaltanut sanoa. Toivottavasti ei.