Tyttö joka muuttui
Ajatuksia kehon kolonisaatiosta:
Näyttelyn taiteilijat: Louise Bourgeois, Yngve Bäck, Jules Cavaillès, Shia Conlon, Erik Creutziger, Saara Ekström, Magnus Enckell, Hilda Maria Flodin, Emma Helle, Emma Jääskeläinen, Sylvester Kivelä, Ervin Latimer, William Lönnberg, Heikki Marila, Mauno Markkula, Ana Mendieta, Olli Miettinen, Tina Modotti, Dennis Oppenheim, Tero Puha, Valle Rosenberg, Jalmari Ruokokoski, Noora Sandgren, Vidha Saumya, Sigrid Schauman, Elga Sesemann, Joel Slotte, Ellen Thesleff, Salla Tykkä, Hanna Weselius, Hannah Wilke.
Jos jotakin yhtenäistä teemaa hakee Hamin kokoelmanäyttelystä, on kehollisuus ilmeinen. Mendietan, Bourgeoisin teoksien äärellä ei voi olla pysähtymättä pohtimaan omaa kehollisuuttaan, kuinka me olemme lihaa, verta, loputonta sykkivää ja aukevaa mikrouniversumia ruumiidemme sisällä. Loistavasti joukkoon sopii nuoren kuvataiteilijan Sylvester Kivelän kuva, jossa keho menettää sille totutut muotonsa, muistuttaen jostakin tutusta ja pelottavan oudosta samaan aikaan. Ihmisyys on hämmentävää, kehollisuus ikuisesti poliittisempaa kuin politiikka itse koskaan pystyy olemaan. Kulkiessani Hamin näyttelyssä en voi olla miettimättä naisten kehojen positioita käynnissä olevissa sodissa, kuinka naisten kehot ovat konkreettisin tapa kolonisoida ruumis sodassa ja rauhassa.Gazan sodassa kuolleiden enemmistö on tällä hetkellä naisia ja lapsia. Noin miljoona ihmistä on paennut Venäjän hyökkäyssotaa Puolaan, heistä suurin osa naisia ja lapsia. Toisin kuin Ukrainassa, Puolassa abortti on lainvastaista.
Ana Mandieta Silueta Työt, teos Hamin kokoelmissa. Kuva A.G
Politiikkaan liittyy usein tiettyjen ryhmien etujen ja agendojen tavoittelu, kun taas keholliseen taiteeseen latautuu koko ihmiskunnan historia, kristillinen kuvasto, kuten Pietà ja alttariveistokset, kauan ennen modernin taiteen syntymistä. Taiteen historian alkukoti on nimenomaan kehollisuudessa; Kristuksen ruumis on asetettu eteemme varoittavaksi esimerkiksi kansankiihotuksesta ja toisinajattelusta aikojen alusta lähtien.
Siksi kehollista taidetta onkin voitu nähdä herättävän inhoa, kauhua ja vastustusta kautta aikain. Nerokkaana näen taiteen, jossa pelkkä luontokuvaus onnistuu olemaan synonyymi ihmiskehoille ja vähemmistöille, kuten Robert Mapplethorpen kukkakuvat.
Ekokriisin edessä voimme tarkastella kehoa kauempaa, vaikkapa ilmakehän korkeudelta. Britannian ilmatieteen laitoksen johtaja Kevin Anderson sanoo suoraan, että jo neljän asteen ilmaston lämpeneminen sulkee pois tasa-arvoisen ja sivistyneen yhteiskunnan ja maailman mahdollisuuden.
Humanismin ja tasa-arvon suurin uhka onkin nimenomaan polarisoituva poliittinen ilmapiiri, jossa ilmasto ei tunnu olevan muuta kuin taistelukapula. Todellinen muutos vaatisi yhtenäiskulttuuria, olipa kyseessä sitten ilmasto tai ihmisoikeudet.
On luontaista ihmiselle olla toimimatta, kun uhka on tarpeeksi etäinen, ja naisten vartalot on objektisoitu ja seksualisoitu kautta taidehistorian. Onkin mielenkiintoista pohtia, kuinka juuri taide asettaa erilaisille kehoille monella tapaa neutraalin maaston ja kontekstin itsensä tarkastelulle. Sillä taide toimii kuin peili, sen kautta tarkastellaan itseään ja saattaa kokea empatiaa muitakin kuin itseään kohtaan.
Bourgeois käsiteli suurimman osan urastaan lapsuutta, naiseutta, kehollisuutta, äitiyttä sekä lapsena koettua traumaa isän suhteesta lastenhoitajaan. En voi olla pohtimatta, kuinka suuri merkitys esimerkiksi taiteilijan yhteiskunnallisella luokalla on suhteessa teokseen. Bourgeoisin pikkuporvarillinen tausta ei tunnu juuri vaikuttavan omaan kokemukseeni suhteessa hänen teoksiinsa oikeastaan millään tavalla. Bourgeoisin teokset ovat äärirehellisiä tavassaan käsitellä ihmisyyttä, eihän hyvän taiteen äärellä ihmisen tuottama kulttuuri ole ihmisestä erillistä. Kulttimaineessa oleva taiteilija voi tuottaa teoksen, jota tarkastelen Helsingin syksyssä peilaten siihen maailman hallitsevaa tilannetta tai omaa kehoani. Minäkin olen kolhinut ja kolonisoinut äitini ruumiin, syntynyt niin väkivaltaisesti, että palleaani halkesi aukko, joka edelleen vaivaa minua.
Mandietan kuvista voimme kiittää Meilahden taidemuseon johtajana toiminutta Tuula Karjalaista, jolla oli aikanaan sormensa pelissä usean loistavan Suomeen saadun näyttelyn parissa. Karjalainen jopa matkusti omin varoin useamman kerran New Yorkiin tapaamaan Louise Bourgeoisia ja sai houkuteltua taiteilijan Suomeen. Ana Mendieta kuoli uransa huipulla hämärissä olosuhteissa pudottuaan miesystävänsä asuinrakennuksen ikkunasta. Ehkä juuri siksi Mendietaan kuvat aiheuttavat minussa aina väristyksiä, käsittelihän Ana Mendieta nimenomaan naiseutta, feminismiä, alkuperäiskansojen ja niihin kuuluvien naisten asemaa, ihmisen luontosuhdetta oman kehonsa kautta. Loppu on historiaa. Mendieta tippui miesystävänsä asunnosta kohti kuolemaansa 8. syyskuuta 1985. Miesystävä pidätetään epäiltynä, mutta myöhemmin vapautetaan. Carl Andre jatkaa voitokasta uraansa amerikkalaisena kuvanveistäjänä. Mendieta uran alun kuuluisimpia töitä oli ”Rape scene”, joka kommentoi samalla kampuksella tapahtunutta murhaa ja raiskausta. Mendieta makasi asunnossaan jalat ylhäällä valuen eläimen verta, kun asuntoon tulleet katsojat seurasivat esitystä tunnin keskustellen kampuksella tapahtuneesta murharaiskauksesta sekä Mendieta’n performanssista. Mendieta’n teosten fokuksessa oli juurikin naisen keho subjektina ja kolonisaation kohteena, sekä yleisön pakottaminen yhteiskunnalliseen keskusteluun.
