Netflix-suosituksia sadepäivien varalle
Olen aika ahkera Netflixin käyttäjä ja nykyään en oikeastaan edes katso televisiota, tykkään katsoa sarjat ja elokuvat suoratoistona silloin kun mieli tekee ja niin pitkään kun huvittaa. Yksi parhaista tavoista viettää sadepäivää onkin mielestäni löhötä sohvalla teekupposen kanssa, joku neuletyö käsissä työn alla ja katsella jotain hyvää sarjaa maratonina. Katselulistani on pitkä ja minulla on esimerkiksi edelleen tehtävää kaikkien Gilmoren tyttöjen katsomisessa sekä monien muiden kesken jääneiden sarjojen viimeistelyssä. Nyt tänä kesänä sain kuitenkin katsottua varsin nopeasti kaksi kivaa uutta sarjaa, joissa molemmissa vähän vintagetyyliä sivutaan, joten ajattelin vinkata niistä myös teille, jos joku ei vaikka ole näistä vielä kuullut. 🙂
Teistä osa on ehkä jo kuullut kovasti hehkutetusta Glow’sta? Kyseessä on 80-luvulla oikeasti telkkareissa pyörineen G.L.O.W. (Gorgeous Ladies of Wrestling) -painiliigan inspiroima kuvaus naisten showpainia näyttävästi esittävän tv-ohjelman tekemisestä. Orange is the New Blackin tekijöiden luoma 80-luvun Los Angelesiin sijoittuva sarja on hämmentävän hyvä, vaikka ei painimaailmasta ja överistä kasarimeiningistä edes välittäisi.
Glow’n perusideana on siis seurata painissa täysin kokematonta sekalaista naisporukkaa, joita ohjaa omituinen floppielokuvia kyhännyt ohjaaja. Yhdessä he yrittävät tehdä ensimmäistä naispainishowta esitettäväksi televisoon. Painiohjelman saattaminen karusta harjoitteluhallista televisiovastaanottimien ääressä istuville katsojille ei ole mikään yksinkertainen prosessi. Ohjelman tekoon liittyy kaikenlaisia haasteita kokemattomien näyttelijöiden opettamisen ja treenaamisen lisäksi. Uuden erilaisen ohjelman myyminen tuottajille, tv-kanaville ja mainostajille ei ole täysin ongelmatonta, vaikka myyntivalttina käytetään tv-sarjan mainostamista pornona, jota voi katsoa koko perheen voimin. Sekä tietenkin, kun kyseessä on iso ryhmä erilaisia naisia, ei draamalta täysin vältytä painikehän ulkopuolellakaan. Painijoiden henkilökemioihin, taustoihin ja persoonallisuuksiin pureudutaankin Glow’ssa oivallisesti. Glow’n naiset ovat kaikki erilaisia niin vartaloiltaan kuin luonteiltaankin, sarja tarjoaa upeita vahvoja naishahmoja ja omanlaista girl poweria 80-luvun tyyliin. Sarjassa esiintyy mm. Mad Menistä tuttu Alison Brie ja ihana brittiläinen laulaja Kate Nash.
Istumme melkein joka päivän päätteeksi sohvalle poikaystäväni kanssa ja katsomme jotain sarjaa yhdessä samalla iltapalaa syöden, idea Glow’n katsomiseen tulikin poikaystävältäni. Itse en ollut täysin vakuuttunut sarjasta aluksi – naisten showpainia, paljasta pintaa ja tyttötappeluita – kuulostaa enemmän miehille suunnatulta pehmopornolta kuin sarjalta, josta minä voisin tykätä.
Ensimmäisessä jaksossa ärsyynnyin myös siitä, että Glow’ssakin päätettiin käyttää yhtä halpaa ja turhauttavaa keinoa katsojan koukuttamiseen… Eli näytettiin ensimmäisen jakson alkupuolella naisen paljaat rinnat, jotta katsojan mielenkiinto sarjaan säilyisi. Mielestäni tuo on aina niin halpa ja katsojaa aliarvioiva keino herättää mielenkiinto sarjaan. Tiedän kyllä, että se toimii yleensä hyvin tietynlaiseen katsojaan ja siksi sitä käytetään, mutta jos sarja on muuten hyvin käsikirjoitettu ja varsinkin jos tissikohtaus on jotenkin irrallinen osa kokonaisuutta, se on aivan tarpeeton keino. Kyllä katsoja jatkaa sarjan katsomista jos juoni vetää puoleensa, ei vain sen takia, että pääsee näkemään paljasta pintaa.
Ja kyllä siis paljasta pintaa saa minun puolestani näyttää sarjoissa välillä jos se kohtaukseen sopii, mutta jos sillä yritetään vain ostaa katsoja puolelleen, on se mielestäni inhottavaa (yleensä) naisen kehon seksualisoivaa hyväksikäyttöä ja se turhauttaa minut suuresti. Ja esimerkiksi Glow’ssa niitä paljaita rintoja ei sitten enää paljoa ensimmäisten jaksojen jälkeen nähtykään. Tästä annan Glow’lle ainoan miinuksen, mutta onneksi sarja oli muuten hyvä ja naisia voimaannuttava vahvojen naishahmojen esiinmarssi, joten annan ehkä tämän Glow’lle anteeksi.
Nyt kun olen saanut purkaa ärsytykseni pois, keskitytään vielä siihen, miksi Glow on hyvä sarja ja miksi se kannattaa katsoa!
Ensimmäisenä nostan jo aiemmin mainitsemani vahvojen ja erilaisten naisroolihahmojen käytön. Glow’n naiset ovat jotenkin niin ihania ja aitoja, naiskuva ei ole rajoittunut vain hoikkaan valkoiseen nuoreen naiseen vaan naiseuden ja naiskehon monimuotoisuus on kuvattu rikkaasti. Glow’ssa esiintyvät hahmot ovat kaikki erilaisia ja heillä kaikilla on omat ongelmansa, mutta kaikesta huolimatta jokainen heistä voi olla vahva ja itsevarma painikehässä. Naisten yhteishenki on myös sarjassa mahtava. Kuukautiskierrot synkronoituvat ja naisten asumisjärjestelyt shown rakentamisen aikana muistuttavat illasta toiseen jatkuvia pyjamabileitä.
Glow’ssa tasapainotellaan koko ajan hyvän maun rajalla varsinkin painihahmojen luomisessa. Esimerkiksi tummaihoisen naisen roolina on olla yhteiskunnan varoilla elävä sossupummi ja terroristipainijan roolin saa stereotypisesti hieman Lähi-Idän piirteitä omaava nainen. Välillä joutuukin miettimään, ovatko painiroolit hieman yliampuvia ja loukkaavia, mutta se juuri onkin Glow’n idea. Vastakohtien äärimmilleen vetäminen ja stereotypioden käyttäminen itse asiassa nauraa räkäisesti takaisin juuri niille ihmisille, jotka rajaavat toisia ihmisiä tiettyihin laatikoihin.
Sarjana Glow on hauska, mukaansatempaava, ajatuksia herättävä ja erittäin viihdyttävä. Ja toki sarjan puvustus ja kasariestetiikka ansaitsevat myös kiitoksensa. Monet Glow’n asukokonaisuudet aiheuttivatkin minussa ihastusta ja tallensin niitä asuinspiraatioksi. Itse ainakin olen alkanut kovasti tykkäämään 80-luvun tyylin värikkyydestä ja överiydestä, vielä en olkatoppauksia paitoihini lisäisi, mutta kasarin sävyt ja kuosit kiinnostavat. Glow on siis myös tyylin puolesta ihanan inspiroivaa katsottavaa. 🙂
Suosittelen katsomaan Glow’n jos vahvat naishahmot ja överi kasarityyli kiinnostavat!
Jos Glow’ta on hehkutettu Netflixin tämän kesän parhaaksi sarjaksi, niin Girlboss on saanut aivan päinvastaiset arviot. Itse asiassa Netflix on perunut Girlbossin jatkon ja luultavasti ensimmäinen kausi jäi viimeiseksi. Ymmärrän kyllä ehkä, miksi Netflix päätti luopua Girlbossista, mutta tämä vintagea ja second handia sivuava sarja on kuitenkin mielestäni katsomisen arvoinen!
Girlboss perustuu löyhästi tositapahtumiin, Nasty Gal Vintagen perustajaan Sophia Amorusoon, joka kehitti vintagea netissä myyvän verkkokauppansa kansainväliseksi Nasty Gal -vaateketjuksi. Löyhästi sarja tosiaan Amoruson elämään ja hänen kirjoittamaansa Girlboss -kirjaan perustuu, sillä ilmeisesti vain tuo edellämainittu tiivistelmä on se, mitä oikeasti tapahtui. Sarjaan on lisätty paljon erilaisia yksityiskohtia ystävyyssuhteista ja rakkauselämästä, jota ei oikean Sophian elämässä ole tapahtunut. Mutta eipä Girlboss realistinen dokumenttisarja olekaan, vaan viihdyttävä draamakomedia.
Sarjan juoni on mielenkiintoinen kasvutarina, miten huolettomasti elävä, kroonista rahapulaa kärsivä, nuori ja holtiton tytönheitukka luo muoti-imperiumin ja muuttuu oman elämänsä girlbossiksi. Tarina on kiinnostava, sarjan puvustus ja vintagevaatteiden lumoava maailma, sekä lisäksi San Franciscon kaunis miljöö, tarjoavat hyvät lähtökohdat sarjalle, mutta joku menee kuitenkin pieleen käsikirjoituksessa. Päähahmon esittäjä Britt Robertson on ihana näyttelijä, mutta hänen esittämänsä Sophia on hyvin ärsyttävä tapaus. Hahmo on itsekäs ja välillä hyvin raivostuttava. Toisaalta Sophiaa on helppo myös rakastaa ja ymmärtää, mutta toisaalta en haluaisi hänen kaltaistaan ystävää välttämättä. Sarjaan on kirjoitettu hyviä kohtauksia, mutta liian paljon ei niin uskottavia ja taidokkaita käänteitä. Sarja on jokseenkin hieman ennalta-arvattava eikä nerokkaita juonenkäänteitä löydy liiaksi. Ehkä myös sarjan sijoittuminen 2000-luvun alkupuolelle ei ole niin vetoava välillä nololta tuntuvan milleniumin puolesta. Kasari ei enää aiheuta häpeää, mutta nollari nolostuttaa kyllä, ehkä Girlbossin maailma toimisi paremmin vasta jonkin ajan kuluttua?
Vaikka Girlboss ei ole täyden kympin sarja, oli se silti ihan viihdyttävä ja katsomisen arvoinen. Sophian taiteesta kiinnostunut, vähän höpsähtänyt ystävä äiteineen sekä pilveä polttava naapuri (RuPaul Charles) antoivat aihetta nauruun. Breaking Badista tuttu Chuck Norris oli taas hyvä jämäkkä isähahmo ja yhden jakson hauska demonstraatio vintagekauppiaiden keskustelusta nettifoorumilla oivallinen.
Ja toki suurin syy katsoa Girlbossia ovat vintagevaatteet, joita sarjassa näytetään, niitäkin toki olisi voinut näyttää vielä enemmän ainakin tämän vintagefanin mielestä. 🙂 Sarja kuvaa myös mielenkiintoisesti vaikeuksia, mitä nettivintagekaupan perustaja saattaa joutua kohtaamaan. Sophian tarina on kyllä inspiroiva ja aionkin laittaa Amoruson Girlboss -kirjan lukulistalleni.
Suosittelen Girlbossia siis, jos vintagevaatteet kiinnostavat ja hieman oikullinen päähahmo ja juonen osittainen ontuminen eivät haittaa. Sarja on ihan hyvä, mutta ei kannata odottaa liikoja, kuten ehkä itse tein.
Heräsikö kiinnostus vai onko jompi kumpi näistä sarjoista jo kenties katsottu? 🙂
Laittakaa myös jakoon omat sarjavinkkinne sadepäivien varalle!
♥: Annie Mink
