Ladataan...
En vaihtais sekuntiakaan

- Neulo lasten pikkuserkun haalarit valmiiksi ja neulo pakettiin kaveriksi myös sukat.

- Käy äänestämässä.

- Tee ruokaa (voi myös vaihtaa: syö J:n tekemää ruokaa).

-

-

-

-

-

-

Parasta.

Share

Ladataan...
En vaihtais sekuntiakaan

Otsikossahan se jo tulikin; ihan ite pittää. Minä mitään apua tarvi, en todellakaan. Mikä äiti se semmonen muka on, joka ei ite viitti siivota ja pyykätä ja laittaa luomuruokaa lapselle ja miehelleki ja joka ei ulkoile jokaikinen aamupäivä ja jonka lapsi saa joka aamu kattoa telkkaria pari tuntia? No niinpä, ei ihan niin minkäänlainen. Tai sanotaanpa ihan suoraan; aika huono.

Näin minä ajattelen. Siis vain itsestäni, en muista tietenkään. Muillehan minä saatan hyvinkin tokaista että ei sun tartte yksin pärjätä, soita jos tulee jotakin. Tiedän että J:n serkku saa tasan varmasti pitkät aamu-unet vaikka joka aamu jouluna mummolassa, kun minähän nousen kuitenkin omankin vauvan kanssa ja menneehän se toinenkin siinä sivussa. Kun ei niillä sitä tukiverkostoa ole siellä kotona arjessa. Jos voisin työntää kaksia kärryjä niin varmana ottaisin molemmat matkaan päikkärilenkille, tai saatan kyllä ottaa siltikin vaikka oman reppuun ja toisen vaunuihin että serkku saa hetken hengähtää. Tarjosin uudelle naapurille muutto- ja lapsenhoitoapua tarvittaessa ja sanoin että nakkaa vain tänne leikkimään. Käytän mummoa ja pappaa kaupassa ja vien ne mökille ja kannan saunaan vedet. Otan siskon tänne syömään. J laittelee toisen siskon mopoa. Ollaan oltu auttamassa siellä ja täällä, muuttoapuna, koiravahtina, lapsenvahtina, milloin mitäkin. Välillä pyytämättä ja välillä pyydettynä.

Mutta ootapahan vaan kun me tarttettais apua, voi jestas sentään. Olispa helppo jatkaa tähän että eipä näy auttajia ei, mutta se ei ole totta, ei alkuunkaan. Ongelma on siinä, ettei me jäärät pyydetä. Ei koskaan. No ehkä äärimmäisessä pakkotilanteessa ja silloinkin korvat luimussa ja hyvä ettei anteeksipyydellen.

Miksikö? Jaa. Paha sanoa. En tiedä. Minä en vain pyydä. Ei anna luonto periksi. Niin kauan kun jotenkuten hammasta purren pystyn sinnittelemään niin minähän sinnittelen. En varmasti myönnä kenellekään että väsyttää, sattuu tai ahistaa niin etten oikeasti vain enää selviä. Mulla on mennyt viimeisen kahden viikon aikana eniten energiaa valehtelematta siihen, että pidän kulissit pystyssä. Kuulostaa älyttömältä ja sitähän se onkin, mutta minkä sitä ihminen luonnolleen mahtaa. Kun ei kerta kukaan oo kuollut (eikä syntynyt, heh) niin hätäkö se tässä. Enhän minä ole edes vuodelevossa, joten ihan hyvin voin kaikille sanoa että juuuu arki sujuu ihan hyvin, oon kyllä sairaslomalla mutta ei oo mitään hätää eikä ihmeellistä, jos oisin vaikka toimistotöissä niin voisin ihan hyvin olla (toim. huom. en todellakaan vois). Oon käynyt terveyskeskuksessa ja ihan synnärillä saakka aika monesti enemmän kuin suurin osa lähipiiristäkään tietää. En minä jätä kertomatta siksi, että haluaisin oikeasti pimittää jotakin, vaan siksi, etten halua myöntää että tilanne on tällainen kuin se on. Mullahan on kaikki ihan hyvin.

Eilen sitten tuli sitten eteen sellainen tilanne, että tuon miehen olis pitänyt lähteä mökkiraksahommiin ja meidän jäädä kaksin (+ koirat) kotiin. Paitsi että en todellakaan olis pärjännyt Elliksen ja 2-3 koiran kanssa yksin kotona tähän iltaan, saati huomiseen päivään saakka kun työpäivien reipas kahdeksan tuntia tekee välillä tiukkaa. Mikä on tämän järkimoottoripariskunnan ratkaisu ongelmaan? No mehän lähetään oikealle mökille Elliksen kanssa! Joo! Sinne niin puhelin- ja nettiverkon ulottumattomiin, ilman juoksevaa vettä, sähköä ja autoa, mies kymmenen kilsan päässä raksalla niin ettei puhelin kuulu läheskään joka montussa. Siellä oltais kivasti oltu tämä päivä ja mies olisi tullut illaksi sitten takaisin. Joo. Ei vitsi miten hyvä idea. Mulla oli niin ikäväkin jo mökille. Mitä siellä voi muka sattua, mitä se haittaa että ambulanssin pelkkä tulo sinne kestää helposti melkein pari tuntia jos edes löytävät koko paikkaa, pyh, kyllä me nyt yks päivä pärjätään.

No tuli se (oikea) järki sieltä jossain vaiheessa takaisin, kunhan oli käynyt naapurissa ensin mutkan. Ja sitten sitä ruvettiin arpomaan että mitä tässä nyt oikeasti tehtäisiin. Mies ehdotti että mennään appiukon luo tytön kanssa. No eikä mennä pyyyh sinne toisten vaivoiksi, ei varmana. Mummokin kyseli että kai me mennään sinne ja minä vaan sanoin että eäääh eikä tulla ei tietenkään höpöhöpö. Eikä nyt tädillekään viitti soitella, sehän käy töissäkin. Eikä mun siskoille. Ja äitilläkin on ihan varmasti jotakin vähän tärkeämpääkin tekemistä. Ei varmana soiteta kenellekään, mene sinä vaan, me sinnitellään jotenkin, tule vaikka illaksi sitten kotiin.

Siis oikeasti. Tämä kirjoittaja täällä näin ei ole nukkunut reiluun kahdeksaan (8) viikkoon ainuttakaan yli kolmen tunnin pätkää eikä yli kahdeksaa tuntia yössä. Useimmat yöt on viimeöisen kaltaisia; nukun n. 23-05 ja siinä välissä herään sellaiset 5-8 kertaa. Kyllä, kuuden tunnin aikana. Saatan myös nukkua esim. klo 23-01, valvoa tunnin, nukkua 02-04, valvoa tunnin ja nukkua vielä 05-06. Tai sitten "nukun" kyllä vaikka sen kahdeksan tuntia, mutta herään helposti kymmenisen kertaa, näen järkyttävän levottomia unia ja osan yöstä leijun jossain ihmeellisessä valveunessa. Tämän nukkumisperseilyn lisäksi mulla sattuu aivan koko ajan, siis jokaikinen vuorokauden sekunti johonkin kohtaan. Yleensä särkee päätä, mutta kyllä tätä vaivaa löytyy vähän joka suunnasta muualtakin. On selkäkipua, hartiajumia, jatkuvaa kuukautiskipujomotusta, supistelua, iskiasta, reisikipua, liitoskipua, ylävatsakipua, hengenahdistusta - sano vaan niin kyllä löytyy. Pyörryttää, huimaa, oksettaa. Paino on noussut ihan järjettömästi, olen niin turvoksissa että housuista jää saumojen kuvat jalkoihin. Mutta koska kaikkien mahdollisten kokeiden mukaan olen viikosta toiseen terveempi kuin koskaan elämässäni, niin eihän mulla mitään hätää tai avuntarvetta voi olla. Ei lääkäreiden eikä minun itseni mielestä. Kyllä tässä nyt vielä vajaa kymmenen viikkoa menee ennen yliaikaiskontrollia, helposti!

Mutta siis ruikuttamisesta takaisin tähän avunpyytämiseen. Eilen siinä itkua vääntäessäni tultiin miehen kanssa molemmat siihen tulokseen, että nyt saa luvan riittää. En jaksa, en vaan jaksa enää perhekahvilassa sanoa että "juuei tässä mitään hätää, käytiin vaan kun ne epäili raskausmyrkytystä mut ei siellä mitään ollut, kaikki on tosi hyvin meillä molemmilla". En. Aion ens viikolla sanoa että "joo aivan järkyttävän paska olo edelleen, mutta kun ei oo mitään niin ei oo, pakko vaan kestää vaikka oireet on ku kouristuspotilaalla, voi vittu että muuten vituttaa". En jaksa enää sanoa että "arki sujuu ihan hyvin", kun ei se suju, ei välillä ollenkaan. En jaksa enää pilkkoa luomuvihanneksia keittoon enkä siivota keittiötä ja pestä vessaa ennenkuin joku tulee pyörähtämään ovella (noku oishan se saattanu käyä vessassa ja kyllä, tarina on tosi). En jaksa enää soitella kenellekään enkä naureskella että joo tullaanpa taas ens viikolla käymään turha reissu, kun se kiristää pantaa valmiiksi jo niin että hyvä kun ei verisuoni puhkea päästä. En jaksa enää olla päivittämättä blogia, koska on vaan taas pelkkää valittamista (mikä nyt sinänsä on tosi ihmeellistä). Enkä tasan tarkkaan aio niellä sitä lääkärin "kaikki hyvin, tervetuloa uudelleen viikolla 42+"-lausahdusta. Eihän se nyt vaan voi olla totta että mun pitää tämän kanssa kärvistellä vielä sinne saakka. Millähän voimilla sitä esim. synnytetään yli kolmen kuukauden unettomuuden ja jatkuvan kiputilan jälkeen?

No niin. Niinpä sitten tänään otetaan suunnaksi ahku ja äijä, kunhan tuo Elliskin tuolta kömpii aamupalalle. Mies lähti hetki sitten ajelemaan raksaa kohti ja tulee illalla, jos ei mitään ihmeellistä tapahdu. Ja jos ei tule, niin jäädään mummon luo yöksi. Eilen siinä sitäkin vinguin että ei voi mennä niin huonosti että on parempi yhden dementikon ja yhden Alzheimer-potilaan luona kuin kotona, mutta mies kuittasi vinkumisen sanomalla että ne on vaan onnellisia kun mennään sinne sekottaan niiden päiväjärjestys uusiksi. Ja niinhän ne onkin. Ellis olis lähtenyt jo eilen illalla ja hyvä kun suostui menemään nukkumaan, kun kuuli että aamulla pääsee äijän kanssa leikkimään. Tämä on nyt se ensimmäinen, jättimäinen ja toivottavasti vaikein harppaus. Jospa sitten vaikka sais soitettua jollekin että tulisitko siivoamaan. Ja peruttua sen helvetin kirppispöydän (siis voi elämä, minä ihan tosissani ajattelin että voisin aivan ongelmitta seisoskella jossain vitun kirppiksellä monta tuntia ensi viikolla).

Joo. Että sellaista. Mitäkö kuuluu? Ihan paskaa, mutta kyllä tää tästä. Ens viikolla on lääkäri ja toivottavasti silloin saadaan tietää päivämäärä, milloin tämä järjettömyys loppuu. Ja kyllä, tämä on tasan tarkkaan viimeinen vauva. Rakastettu, toivottu, ihana vauva, mutta tämä raskaus ei vaan näköjään sovi kaikille. Kiitos kysymästä; uskoin nyt. Ei ole minusta tähän hommaan. Jos meille vielä joskus pieniä palleroita tulee, niin ollaan perustettu kenneli.

Share

Ladataan...
En vaihtais sekuntiakaan

Kymmenen päivää vierähti taas. 31. raskausviikko osoittautui kyllä todellakin raskaaksi, ei voi muuta sanoa. Ehkä tämä jossain vaiheessa helpottaa (H A H), mutta ainakin järkyttävä jysäri alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Eihän se tällä kertaa kestänytkään kuin vähän reilun viikon... no joop.

Vaikka neulomistahtikin oli viime viikolla poikkeuksellisen hidas, niin sain minä vähän jotain aikaiseksikin.

Kaveri kysäisi, voisinko neuloa heidän kolmivuotiaalleen parit perusvillikset talveksi. Jo vain, mullahan on vain aikaa! No, vaikka periaatteessa nämä olisivatkin ihan supernopeita juttuja, niin nyt kahteen pariin vierähti kokonainen viikko. Valmistuivat kuitenkin sitten. Enkä minä nyt ihan joka päivä neulonutkaan ollenkaan. Violettien sukkien varressa ja terien ulkosyrjällä on muurahaisenpolkua, raitaiset sukat on sitten neulottu tavallaan ruuduiksi (2krs 2o2n, 2krs kaikki oikein). Molemmissa langat 7 veljestä. Ja kyllä, keittiön lattia alkaa olla aika likainen, ehkä huomenna selkä kestäisi sen pesemisen...

Tänään sitten kaipasin jotain simppeliä neulottavaa lentisottelun ajaksi, ja tekaisin sitten Ellikselle uuden kaulurin/tuubihuivin. Ellis sai tuttuun tapaan itse valita langan ja mallin, ja valitsi Novitan valkoista Naavaa ja ilmoitti haluavansa "paljon lettejä". Sellainen siitä sitten tuli. Eba oli tyytyväinen.

Jos keittiön lattia kaipaa pesua, niin Elppiksen hiukset puolestaan kaipaisivat saksia. En vaan käsitä miten tuollaisesta ohuesta huitulasta voi edes muodostua tuollainen pehko.

Että joo. Nyt tosiaan on kaikkien ihanien loppuraskauden vaivojen lisäksi vielä rikkinäinen selkä, koska rakas ihana pellavapääni onnistui hyppäämään eilen aamulla sängyssä polvet edellä alaselkäni päälle. Rusahdus kuului varmaan naapuriin saakka. Että neulomiset ei ainakaan loppuneet, koska en voi tällä hetkellä toimia senkään vertaa mitä tähän asti. Oujeah.

Share

Ladataan...
En vaihtais sekuntiakaan

Siinä se nyt on! Ensimmäinen itseneulottu oikea vaate. Olen ehkä tarpeettomankin ylpeä itsestäni.

Pusero on neulottu Islantilaisia neuleita-kirjan ohjeella Dropar. Lankana on kirjassa suositeltua islantilaista Álafosslopia, joka on 100-prosenttista paksua villalankaa. Puseron pitäisi kestää pientä kosteutta ja olla tottakai superlämmin, enkä kyllä epäile yhtään. Lanka oli vähän ärsyttävää paikoin neuloa metallipuikoilla, mutta koivuisilla helpompaa. Seuraavaa paitaa varten tilaan kyllä koivuiset pyöröpuikotkin.

Tämä menee mummolle 90-vuotislahjaksi. Myös molemmat siskot sekä mies ovat ilmoittaneet, että heille saisi myös neuloa. Nyt kuitenkin ihan ensimmäiseksi teen siskon toisen säärystimen. Tehdas se pyörii menemään vaan.

Share

Ladataan...
En vaihtais sekuntiakaan

Tässä on Iisa, karjalankarhukoira, ikää vähän reipas 9 viikkoa.

Pikkuinen, sisukas, terävähampainen, utelias, rohkea, pehmeä ja pörröinen.

Iisa tykkää ruoasta, pakastetulla hirvenkorvalla leikkimisestä, varpaista, villasukista, vetoketjuista, palloista, lankakeristä, vaatekasoista, Elliksestä, Jeristä (toim. huom. rakkaus ei ole molemminpuolista, ainakaan silloin kun Jeri yrittää nukkua) ja nukkumisesta (päivisin).

Suunnilleen viikko sitten päätimme ottaa kolmannen koiran. Hullun hommaa, sanoisi joku (krhm, aika moni on sanonutkin), mutta kaikilla mahdollisilla mittareilla nyt oli oikeasti paras hetki. Minä olen kotona, kesän tai syksyn pentu on metsästyksen kannalta parempi kuin keväällä syntynyt, pentu on suurinpiirtein sisäsiisti ja harjoitellut häkissä olemista vauvan syntymään mennessä, ehdimme tehdä häkkijärjestelyille nyt vielä sulan maan aikana jotakin eikä väliaikaratkaisuja tarvita ja ennen kaikkea tuo meidän Kipsukka ehtii vielä ensi syksynä pennun kanssa tositoimiin ennen lopullista eläkkeelle siirtymistään, eikä koiratonta hirvenmetsästyskautta ehdi olla lainkaan. Sopiva pentu löytyikin sitten vielä pikaisemmalla aikataululla kuin edes haaveiltiin, joten sunnuntaina meitä oli sitten virallisesti jo kuusi.

Kauan minä vänkäsin vastaan, syyt olivat niitä samoja joita nyt meille on toisteltu. Kolme koiraa ja kaksi lasta, kaksi ihan pientä yhtäaikaa, eihän siinä ole mitään järkeä. Haloo, talvi on tulossa. Kovilla pakkasilla koko sirkus on pakko pitää sisällä. Hohhoijjakkaa vaan. Ja miten me mihinkään ikinä lähdetään, kun sinänsä tilava auto natisee liitoksistaan jo nyt kun koiria on kaksi ja lapsia yksi? Ja kuka meidät edes huolii kylään, ei kukaan. Mutta totuushan nyt kuitenkin on se, ettei me missään ikinä käydä. Kaupunkireissut hoituvat nykyiselläänkin päiväreissuina ja sen mitä eivät hoidu, niin kyllä nyt joku käy yhtenä iltana ulkokoiria katsomassa. Jos muka tarve pidemmälle poissaololle tulee niin mietitään sitä sitten. Veikkaan että ainakin mun sisko ottaa ihan mielellään kaverin muutamaksi päiväksi. Autokaan ei käy pieneksi kun katolle ostetaan suksiboksi (kyllä, keski-ikäistyminen lähestyy vääjäämättä).

Iisa on ihana. Ihana. Ja ärsyttävä ja rasittava, niinkuin pennut yleensä tuppaavat olemaan. Mutta ihana.

Share

Ladataan...
En vaihtais sekuntiakaan

Mulla ei ole mitään asiaa, koska elämässä ei oikein tapahdu mitään blogiin asti kuuluvaa. Mutta ajattelin silti kirjoittaa, ettei nyt ihan veny taas älyttömyyksiin tämäkään tauko. Että tässä nyt olis tämmönen postaus ihan vaan sellaista läpäläpälää-meininkiä.

Eilen täällä meidän perällä alkoi hirvenmetsästys, ja no, tässä tilassa ei paljon ns. napostellut viikon yksinhuoltajakeissi. Sanoin sitten puoleksi vitsillä miehelle, että joo odottelen sitten viimeistään aamulla kahdeksalta puhelua että tää olis nyt täällä nurin ja me tullaan koiran kanssa kotiin. Enhän minä nyt oikeasti mitään sellaista odottanut, tietenkään. Ei sinne vain mennä ja ammuta bum ja tulla kotiin, vaikka Ellis yrittikin asian näin ilmaista. Sovittiin että mies käy korkeintaan parin yön reissuja kerrallaan ja on ihan koko ajan valmiudessa lähtemään, jos mun olo alkaa käydä ylivoimaiseksi. Sillä oli pakko pärjätä.

Mutta niinhän siinä sitten kävi, että aamulla kun heräsin käyttämään (äärimmäisen loukkaantunutta ja edelleen murjottavaa - mettälle päässyt kaveri, hyljännyt isäntä ja hänen karvaisen korkeutensa mielestä ihan p*ska uusi nappulamerkki oli vähän liikaa herkälle psyykkeelle) pystykorvaa pissalla, huomioin klo 6:30 tulleen viestin; Kitillä kaksi hirveä haukussa :). Jaa no mahtavaa, tuumasin ja mietin että ehkä sittenkin iltapäivällä saatettaisiin saada hyviä uutisia, mikäli vanhus ei syystä tai toisesta hukkaa joko hirveä tai itseään. Sitten tulin sisälle, keskustelin hetken pystykorvan kanssa tyynyn käyttöoikeuksista ja DINGDING sanoi WhatsApp. Klo 8:04 tarkalleen ottaen. Myöhässä olivat, armottoman myöhässä, mutta annoin tämän kerran anteeksi. Iltasella käytiin porukalla vielä nylkemässä (totuus: minä ja Ellis hengailtiin ja tehtiin hiekasta kanakastiketta ja makaronia) ja tänäaamuna mies lähti leikkuuhommiin. Kelpaa.

No niin. Hirvihommien lisäksi olemme keskustelleet kotona Elliksen kanssa siitä, voiko isille piirtää jokaikiseen (huom. ihan oikeasti jokaikiseen) kuvaan pitkän kikkelin, vaikka siitä kuinka saisi lisää voimaa (...............). Eipä siinä voinut oikein kieltääkään kun toinen silmät suurina ihmetteli, että mutta kun sinulla on kikkeli, mutta sovittiin sitten että ehkä se kuuluu kuitenkin housuihin eikä piirustuspaperille. Vaikka eräs pikkuneiti nipottaja yrittikin vängätä että ei tämä ole edes paperi vaan man... man... manne... TAULU jossa on tämmöinen musta kynä. Seuraavassa piirustuksessa oli sitten Ellis ja Elliksen pieni pylly. Hohhoijjaa.

Muita elämän suuria ongelmia on ollut mm. se, ettei äiti anna jokaiselle aterialle taikapilliä (siis pilli, jonka sisällä on sokeripalluroita, ja kun niiden läpi juo maitoa se maistuu kaakaolta, suklaabanaanilta tai mansikalta) ja se, että miten se vauva muka voi tulla pois mahasta kun siellä on sen koti ja perhe. Että enhän nyt minäkään jätä minun kotia ja perhettä. Niin rakas, et jätäkään, mutta kun tämä vauva vähän niinkuin kuuluu meidän perheeseen, se on äitin ja isin lapsi niinkuin sinäkin, ja se on sinun pikkusisko tai -veli. Eikö se jätä meitä koskaan? No toivottavasti ei. Niin, me ollaan sitten perhe, meidän perhe, rakas perhe. Perhettä ei jätetä eikä kotia. Hetkeä myöhemmin mies tuhahtaa kun Facebookissa lävähtää taas jälleen kerran silmille, kuinka MAAHAN MUUTTO ON PERSEESTÄ MIKSEI NE MIEHET OLE PUOLLUSTAMASSA OMAA ISÄM MAATA NIIN MINÄ OLISIN LÄHETTÄISIN VAIN VAIMON JA LAPSET TURVAAN ENKÄ AINAKAAN LÄHTIS ITE KU KUOLISIN OMAN MAANI PUOLESTA VOI VITUN PELKURI PAKOLAISET KU NIITÄ PITTÄÄ HYYSÄTÄ SAATANA. On se hassua tämä elämä joskus.

Joops. Mutta sellaista meillä täällä on ollut. Villapaidan pitäisi valmistua viikonlopuksi, ja kyllä se valmistuukin. Sisko tulee huomenna yökylään ja minun pitäisi opettaa sille saamea, vaikken osaa kovin hyvin mitään tarkkoja kielioppiasioita. Mutta osaan minä puhua ja taivutella sanoja vaikka mitenpäin ihan korvakuulolta, ja sanoa toki että älä tuosta ressaa kun anna sen puheen vaan tulla, tärkeintä on että puhut puhut puhut vaan, sillä se kieli pysyy elävänä. Ei kukaan muista enää kahden lauseen jälkeen sanoitko oikeassa paikassa taat, tuot tai tiet, mutta ne muistaa mistä puhuit ja että puhuitpa rohkeasti ja sujuvasti. Tai jos ei muista niin eipä sitten varmaan ollut kovin tärkeitä tyyppejäkään kun eivät kuunnelleet, vaikka just sulla on maailman parhaat jutut.

Huomenna minä täytän myös 25. Aion leipoa kakun ja neuloa villapaitaa, opettaa siskolle saamea ja ehkä korkata tämänvuotisen hirven. En lähde baariin tai järjestä teemajuhlia, mutta uskoisin, että 25-vuotissyntymäpäiväni on aivan hyvä. Teen siitä hyvän.

Share

Pages