Ladataan...
En vaihtais sekuntiakaan

Tällä viikolla työkalenterin viikon aihe-sarakkeessa lukee skammâ álgá, kaamos alkaa. 

Kaamos, ei se etelän musta, märkä ja pimeä, jota meemeissä hauskasti kutsutaan Suomen talveksi ja black fridayksi. Ei, vaan kaamos, päivisin sininen, vaaleanpunainen, oranssi, valkoinen, öisin kirkas, vihreä, violetti, punainen ja tummansininen.

On täällä aina kiva olla, mutta kyllä kaamos vaan on kaunis.

Share

Ladataan...
En vaihtais sekuntiakaan

Niin että nyt se napsahti, 7 oikein ja lisänumerot päälle. Miljoonat tipahti tilille boooom!

Tosin nämä miljoonat eivät kartuttaneet pankkitiliä. Mistä on siis kyse?

No siitä, että SAIN OPISKELUPAIKAN! Eikä kuulkaa ole ihan mikä sattuu opiskelupaikka, vaan paikka Oulun yliopiston lastentarhanopettajien lisäkoulutuksessa, toisinsanoen Saamelaisessa lastentarhanopettajakoulutuksessa. Koulutus järjestetään Inarissa ja se painottaa saamenkieltä ja saamelaista kulttuuria sekä näiden erikoisuuksia varhaiskasvatuksessa. Koulutuksen voi suorittaa työn ohessa ja siitä valmistutaan kasvatustieteiden kandidaatiksi.

Siis että kyllä. Minä pääsin sisälle! 2,5 vuotta sitten ensimmäisen kerran kuulin koko ideasta, joka silloin vasta leijui ilmassa. Viime keväänä huhumylly hyöri ja pyöri ja kesäkuussa varmistui että kyllä, täällä ihan todella on joulukuussa mahdollista aloittaa yliopistotutkinto. Täällä, mistä lähimpään fyysiseen yliopistoon (ja ammattikorkeakouluun myös) on 300 kilometriä. Siitä kesäkuusta asti tässä on vaan odoteltu ensin kutsua soveltuvuuskokeisiin, sitten niitä kokeita ja kokeiden jälkeen maailman pisimmät vajaat kuusi päivää tuloksia. Lopulta, eilen aamupäivällä, jälleen kerran yksi epätoivoinen yliopiston nettisivujen päivitys päättyi hihkumiseen ja kädet täristen soitettuun MUOIPEESÁINKUOHTUUUUUH!!!!!!!- puheluun.

Voi elämä, on se vaan. Kaikki se turhautuminen, joka alkoi aikanaan vuoden 2009 syksyllä kun tiesin jo sisimmässäni olevani aivan väärässä paikassa, purkautui eilen helpottuneeseen huokaukseen. Kaikki ne itkuiset illat, kaikki luuseriolot, kaikki tunteet siitä etten edelleenkään ole saanut elämässäni aikaan oikein mitään.

Ja aina päällimmäisenä epätoivo ja häpeä. Epätoivo siksi, että luulin etten ikinä voisi näillä spekseillä kouluttautua tälle alalle josta tykkään koko ajan vaan vielä enemmän, ja siksi ettei mulla ollut hajuakaan että mitä minä sitten tekisin kun ilman tutkintoakaan en loputtomiin olisi voinut jatkaa. Häpeä keskeytetystä AMK-tutkinnosta, keskeytetyistä kieliopinnoista yliopistossa, häpeä siitä että samaan aikaan valkolakkia juhlineet luotsasivat yrityksiä, toimivat puheenjohtajina, olivat lääkäreitä, opettajia, ylipäätään tiesivät mitä tekivät, ja sitten olin minä, joka olin "vain" töissä ja pelasin lentopalloa, enkä sitäkään kovin tosissani.

Mutta nyt, nyt ei tarvitse enää jossitella. Noin kahden vuoden kuluttua saan vihdoin ja viimein kutsua itseäni lastentarhanopettajaksi. Saan rauhan tehdä omaa työtäni koulutuksen tuomalla varmuudella ja samalla saan 180 opintopisteen verran lisää tietotaitoa, jotta voin olla parempi ja pätevämpi.

Ja jos tästä nyt vielä paremmaksi homma voisi muuttua, niin pääsen erään aivan käsittämättömän siistin tyypin viereen istumaan. Sellaisen, joka on tehnyt tästä työsyksystä kevyemmän, helpomman ja hauskemman pelkällä läsnäolollaan. Sellaisen, jolle on niin helppoa sanoa aamulla "älä puhu mulle" tai "keitä kahvia". Sellaisen, joka kehittelee ihan yhtä hölmöjä tanssikoreografioita ja nauraa ihan yhtä tyhmille jutuille kuin minä. Sellaisen, joka toisaalta työkaverina on vaan kaikinpuolin niin sopiva, jonka kanssa täydennämme osaamisiamme, joka osaa sen mitä minä en. Sellaisen, joka pohtii, suunnittelee, sanoo jos joku idea on huono, askartelee, kannustaa, kuuntelee, auttaa ja naurattaa joka päivä.

Mulla on sellainen olo että nyt tullee hyvä.

Share

Ladataan...
En vaihtais sekuntiakaan

Voisi kuvitella että 1-vuotiaasta Sauruksesta voisi tehdä postauksen kuten 5-vuotiaasta Elliksestäkin tein. Olisin voinut kirjoitella ajatuksia vauvavuodesta ja siitä, miltä sen loppuminen tuntuu, millainen on meidän perheen aurinkonaama ja laittaa muutaman kivan kuvan vuoden varrelta. Tekstin sävy olisi varmaankin ollut sellainen haikean onnellinen; haikea koska yksi ihana ajanjakso elämässä päättyi ja onnellinen koska meillä on täydellinen 1-vuotias.

No, sellaista postausta ei tullut. Totta puhuen yritin kyllä sellaisen tehdä, pariinkin otteeseen. Mutta kun ei lähde, ei vaikka miten yritän.

Syy siihen on yksinkertainen: viime vuosi oli elämäni hirvein. Raskain, yksinäisin, surullisin, masentavin, kaikinpuolin paskin. Ristiäisten ja heinäkuun välinen aika on pimeää, en muista kuin hajanaisia pieniä juttuja ja nekin huonosti. Sauruksesta on todella vähän kuvia vuoden varrelta, se toki harmittaa vähän. Jo raskausaika oli todella, noh, raskas, ja syntymän jälkeen tilanne helpotti hetkeksi, vain muuttuakseen ajoittain täysin sietämättömäksi. Positiivinen, aktiivinen, urheilullinen ja sosiaalinen jokapaikanhöylä muuttui hiljalleen kärttyiseksi, sulkeutuneeksi ja ihmisiä vihaavaksi sohvaperunaksi, joka saattoi kesken päivän valahtaa lattialle huutoitkemään koska ei vaan jaksanut muutakaan.

Asian käsittely on pitkälti kesken ja olen oikeastaan nyt vasta ymmärtänyt, ettei kyse ole minun huonoudestani tai kyvyttömyydestäni olla äiti, vaan huonosta tuurista ja mistä lie hormoneista. Olen katkera, todella olen, ja minun on vaikea suhtautua vauvauutisiin koska haluan vain juosta karkuun ettei tarvitse puhua omista kokemuksistani. Olen kyyninen ja aivan todella masentava keskustelukumppani mitä raskauteen, vauvoihin ja kotiäitiyteen tulee. (Anteeksi siitä.)

Luultavasti ilman perhekahvilaa ja yhtä samaan aikaan äitiyslomalla ollutta ystävää olisin ollut vieläkin syvemmällä pohjamudissa. En kyllä tiedä mikä se seuraava askel alemmas olisi vielä ollut, ehkä se etten olisi enää noussut sängystä lainkaan? No, joka tapauksessa, kaksi edellämainittua sekä liikunta olivat ainoat asiat jotka kannattelivat edes jotenkin. Oli ja on muitakin ihania, tärkeitä ja rakkaita ihmisiä, mutta pakko myöntää ettei minulla ole oikein minkäänlaista mielikuvaa siitä, millaisia suhteemme ovat viime vuonna olleet. Ei parisuhteesta, ei rakkaista ystävyyssuhteista, ei siskoista. Kaikki on samaa harmaata paskaa. Ilmeisesti en kuitenkaan ole alisuoriutunut kovinkaan pahasti, koska samat tyypit on tuossa WhatsApin päässä edelleen. Hyvä niin.

Mutta siis joo. Minulle sana "vauvavuosi" tuo päähän tasan tarkkaan paniikinomaisen EIIEIEIEIEIEIEIJUMALAUTAEIEIENÄÄIKINÄ-huudon.

Ja ei, ei enää ikinä jos se meistä riippuu.

Miltä nyt tuntuu siis? No kiitos kysymästä, huojentavalta. Siltä että nyt on jo hyvä. Enää ei tunnu siltä että naaman päällä on raskas peitto. Tartun asioihin, nauran, nukun koko ajan paremmin (KAKSI täyttä yötä peräkkäin takana!!!!), urheilen, pussaan, mietin tulevaisuutta kauemmaskin kuin siihen kello kuuteentoista kolmeenkymmeneen kun J tulee töistä kotiin.

Että kyllä se tästä.

se tekee kipeää
kun elefantin painon alle jää
eikä kukaan muu sitä nää
ja vaik sut on luotu kantamaan
nousemaan aina uudestaan

oon pahoillani
en osannut lohduttaa
mut lupaan
vielä se helpottaa

 

Ellinooran Elefantin paino, kas siinäpä varsin upea kappale jota en Lilyn ihmeellisen koodinsyrjinnän takia saanut tähän upotettua. Mutta kuunnelkaa se.

Share

Pages