Diagnoosina ylikunto

Siitä on nyt reilu kaksi kuukautta, kun kirjoitin treenimotivaatiostani. Tuolloin kirjoittelin myös oudoista oireista, joista moni olisi passannut myös kilpirauhasen vajaatoimintaan; väsymyksestä, päänsärystä, painonnoususta, palelusta, ihon kuivuudesta sekä yleisestä aikaansaamattomuudesta. Postauksen ulkopuolelle jäi vielä räjähdysmäisesti nousevat sykkeet kaikessa kävelyä rankemmassa liikunnassa ja treeneistä palautumisen hidastuminen, sekä ihan viimeisenä kylään saapunut unettomuus.

Ei kulunut kauaakaan, kun marssin lääkärille ja minulta otettiin verikokeita. Kaikki oli niin kunnossa kuin vain urheilevalla ihmisellä voi olla, eikä kropassani ollut niiden perustella pienintäkään vikaa. Niinpä sitten lääkäri napsautti minulle ylikuntodiagnoosin ja käski höllätä treenaamisesta. No, sopivasti sitten kävikin niin, että sairastuin flunssaan, ja toiseen, ja kolmanteen. Päivät ja viikot kuluivat eikä treeniä voinut edes ajatella. Ja kuinkas kävikään; ensin katosi unettomuus, sitten palelu, kohta helpotti väsymys ja päänsärky ja painonnousukin tyssäsi. Muutaman viikon kuluttua huomasin, ettei minun tarvinnutkaan enää hukuttautua rasvaan suihkun jälkeen, nukuin jälleen ihan normaaleja yöunia enkä meinannutkaan nukahtaa autoon töiden jälkeen kotimatkalla.

Treenaamatonta elämää on nyt takana noin kuusi viikkoa. Tuohon aikaan mahtuu alkupätkään pari lentopalloa ja lenkki, ja nyt maanantaina kävin salilla. Käytännössä kuitenkin oon lähinnä makoillut, makoillut ja makoillut vähän lisää. Muutaman kerran olen valitellut ja sanonut että buuhuu, mun pää (ja perse) leviää, mutta aika pian sanomisen jälkeen todennut, että taisi tulla sanottua ihan vaan velvollisuudentunnosta. Että kai tässä nyt pitäisi valittaa, koska vielä tammikuussa olin yhden sortin kilpaurheilija. Totuus on kuitenkin se, että taidan voida aika hyvin.

Kaipuu treenin pariin on kyllä olemassa, mutta se on aika toisenlainen kuin ennen. Siinä missä vielä joulukuussa tartuin kahvakuulaan vaikka vielä iltakymmeneltä jos aiemmin en ehtinyt, nyt rojahdan kahdeksan aikaan sohvalle eikä treeni käy mielen vieressäkään. Jos en ehdi ennen sitä niin sitten en ehdi, eikä se ole ongelma. Kyllä sitä ehtii huomennakin, tai ylihuomenna. Tällä viikolla oli tarkoitus aloittaa vähän tiheämpi treenaaminen, mutta maanantain salin jälkeen tiistai ja keskiviikko menivät lihaksia lepuutellessa, torstai, perjantai ja eilinen puolestaan venyivät monenlaisine touhuineen pitkälle iltaan. Tänään olen menossa ensimmäistä kertaa kuntonyrkkeilyyn. Ja kas; ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan, vain kahden treenin viikko ei tunnu epäonnistumiselta, laiskottelulta tai edes tarkoituksenmukaiselta keventelyltä. Se tuntuu siltä, että tällä viikolla ehdin hikoilla kahdesti, katsotaas montako kertaa ensi viikolla.

Tämä uusi suuntaus ei ole mikään itsestäänselvyys. Ensimmäinen ja oikeastaan toinenkin viikko oli aivan karseaa aikaa ja pää täyttyi itsesyytöksistä. Miksi olen niin rapakunnossa, miksi en kestä normaalia treeniä, miksi kaikki muut treenaavat enemmän kuin minä, miksi oon tällainen läski luuseri. Vaikka oikeasti olo parani, pää kielsi sen. Olisi pitänyt treenata, olisi pitänyt edes kävellä, olisi pitänyt edes alkaa herkkulakkoon jos ei muuta. En tiedä miksi, mutta lopulta luovutin. Olkoot, ajattelin, ollaan sitten läskejä luusereita. Ja kun tajusin, että olo parani entisestään, oudot oireet katosivat ja aloin iltaisin saada taas unta, jokin napsahti tuolla korvien välissä. Näin on hyvä, nyt. Koko ajan tiesin, että paluu treeniin tulee vielä, mutta milloin, se on toinen asia eikä välttämättä täysin omissa käsissäni.

Nyt se paluu on tapahtumassa, hiljalleen. Tänään tosiaan pääsen testaamaan kuntonyrkkeilyhenkistä treeniä, saapa nähdä miten naisen käy. Ensi viikolla on luvassa jotain, mikä sillä hetkellä tuntuu hyvältä. Ehkä kotitreeniä, ehkä salia, ehkä lenkkeilyä, ehkä pyöräilykauden avausta. Ehkä kaksi kertaa, tai sitten viisi. Jotain kuitenkin.