Maraton ei sovi naisille

Fitness Führer

Naiset eivät voi juosta maratoneja, 800 metriäkin on heille liian rankka matka. Kestävyysjuoksu vaarantaa naisten terveyden, riskinä on esimerkiksi se, että kohtu tippuu ulos. Siksi he eivät voi kilpailla maratonilla eivätkä osallistua niille edes huvikseen.

Kuulostaa ihme hourailulta, mutta oli totta vain muutama vuosikymmen sitten. Vielä Moskovan olympialaisissa 1980 pisin naisten juoksumatka oli 1 500 metriä. Siis puolitoista kilsaa, siis vuonna 1980. Vuonna 1928 Amsterdamin olympialaisissa useampi nainen oli ilmeisesti puutteellisen harjoittelun takia tuupertunut 800 metrin kisan päätteeksi, mikä johti siihen, että nämä "pitkät" matkat jätettiin pois. Vuoteen 1960 asti pisin matka oli 200 metriä.

Mainitsin aiemmassa postauksessa Kathrine Switzerin. Hän halusi juosta Bostonin maratonin, mutta kisa ei ollut avoin naisille. Hän ilmoittautui mukaan vuonna 1967 kertomatta etunimeään ja sukupuoltaan, ja kesken kisan järjestäjät yrittivät poistaa hänet radalta. Switzer juoksi maaliin noin neljässä ja puolessa tunnissa. Virallista aikaa hän ei tietenkään saanut.

Kathrine Switzer Bostonin maratonilla 1967. Kuva täältä.

Yleinen väite naisten juoksua vastaan oli esimerkisi se, että juoksu oli naisille luonnotonta, ja juokseva nainen halusi olla mies. Naisellisuus ja fyysinen aktiivisuus nähtiin toisensa poissulkevina. Nämä naiset eivät kuitenkaan itse kokeneet asiaa näin. Muistelmissaan Kathrine Swizer kertoo: As we jogged over to the start, Tom said, “God, you’re wearing lipstick!” “I always wear lipstick. What’s wrong with that?” “Somebody might see you are a girl and not let you run. Take it off.” “I will not take off my lipstick.”

Switzer ei ollut ensimmäinen nainen, joka juoksi Bostonin maratonin. Sen teki vuonna 1966 Roberta "Bobbi" Gibb, joka oli juossut harrastuksekseen maratonia huomattavasti pidempiäkin matkoja. Kun hän yritti ilmoittautua Bostoniin, järjestävä taho kielsi osallistumisen vetoamalla siihen, että naiset eivät olleet fyysisesti kykeneviä suoritumaan 42 kilometristä. Gibb ei antanut tämän estää, vaan hiippasi hupparissa lähtöpaikalle ja väijyi puskassa lähtölaukaukseen asti. Hän juoksi maaliin ajassa 3:21, mutta laputtoman juoksijan aika ei ollut virallinen.

Uutisointi Roberta Gibbin maratonista vuonna 1966. Kuva täältä.

Bostonin maratonin puolimatkassa on niin kutsuttu "Scream tunnel", jossa Wellesley Collegen naisopiskelijat pitävät yllä tasaista kiljuntaa koko ajan. Gibb on kertonut, että sana hänen juoksustaan oli kiirinyt edeltä Wellesleyn kohdalle, ja naiset olivat niin vaikuttuneita, että hänen juostessaan ohi he itkivät.  I was running to set women free and overturn the false beliefs that kept half the world's population in bondage, Gibb on sanonut.

Naiset saivat osallistumisoikeuden Bostonin maratonille vuonna 1972. Olympialajiksi naisten maraton tuli 1984 Los Angelesissa. Vain kolmekymmentä vuotta sitten.

Tuolloin Joan Benoit Samuelson voitti kultaa. Bostonin pioneeri Kathrine Switzer muistelee pelänneensä, että laji vedettäisiin saman tien pois kisoista sen dramaattisen lopun takia. Gabriela Andersen-Schiess oli saanut lämpöhalvauksen ja  saapui maaliin 20 minuuttia voittajaa myöhemmin. Viimeinen 400 metrin kierros vei aikaa yli viisi ja puoli minuuttia. Vaan kisat saivat jäädä, ja Andersen-Schiessin suoritus vaikutti myös asenteisiin. "At last, women had won the right to be exhausted in public.", Switzer sanoo.

Gabriela Andersen-Schiess Los Angelesin olympiamaratonilla 1984. Kuva täältä. Tämä nimenomainen suoritus on muuten varhaisin muistikuvani maratonista, ja mitä ilmeisimmin se teki lähtemättömän vaikutuksen!

Tuntuu käsittämättömältä, että kestävyysjuoksua pidettiin naisille sopimattomana. Vielä uskomattomalta tuntuu se, että naiset eivät saaneet osallistua maratoneille. Vaikka Wellesleyn Scream Tunnel kiljumisineen ja Kiss me! -kyltteineen hauska perinne niin juoksijoille kuin Wellesleyn tytöillekin, olisi kauheaa, jos kannustajan rooli olisi ainoa naisille maratontapahtumissa sallittu osa.

Oikeus juosta maratoneja tai harrastaa muuta haluamaansa lajia on nykyään itsestäänselvyys, ainakin meille länsimaiden naisille. Mutta itsestäänselvyyttä arvostaa enemmän, kun tietää että tilanne ei aina ole ollut samanlainen. Nykyisessä naisten fitnessbuumissa on huonot puolensa, mutta se, että ilmiö on olemassa, kertoo osaltaan muutoksesta naisten aseman ja mahdollisuuksien suhteen. Siitä, kun aktiivisesti treenaavaa naista pidettiin kummajaisena, on kovin vähän aikaa.

 

Lähteet:

http://kathrineswitzer.com/about-kathrine/1967-boston-marathon-the-real-story/

http://www.runningpast.com/gibb_story.htm

http://www.marathonguide.com/history/olympicmarathons/chapter25.cfm

http://www.nytimes.com/1996/06/23/magazine/how-the-women-won.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Boston_Marathon

http://en.wikipedia.org/wiki/1984_Summer_Olympics

***

I just can't understand how short time women have been allowed to run marathons. And I can't imagine situation of not being allowed to run. Running is a priviledge but I'm happy we can take it granted nowadays.

Share

Kommentit

Voi kamala. Mua alkoi jotenkin ihan itkettää tuo kiljuntatunneli ja se, miten innoissaan naisopiskelijat olivat.

Nyt tuntuu siltä, että maraton pitää joskus juosta ihan vain siksi, että voin tehdä sen.

FFFifi
Fitness Führer

Joo muakin itkettää kun ajattelen sitä. Vaikea nykyään tajutakaan miten iso merkitys sillä on ollut.

Kyllä ehdottomasti! Jotenkin ihan eri fiiliksellä ajattelee jo juostuja ja tulevia nyt kun tuon historian tietää.

Hanna / Sporttaillaan (Ei varmistettu) http://sporttaillaan.blogspot.fi

Mielenkiintoinen juttu, kiitos kun jaoit sen. En todellakaan tiennyt, että vasta noin myöhään on tullut yleisemmäksi naisten pitkän matkan juoksu. Surullista, että jotkut ovat joutuneet taistelemaan enemmän näiden asioiden puolesta. Meille nykyajan länsimaisille naisille tosiaan oikeudet tehdä asioita on suuret.

FFFifi
Fitness Führer

Mullekin tämä oli yllätys. Muistan että olen ollut katsomassa HCM:ia joskus -84 ja -85 ja silloin siellä juoksi naisia. Samoin yhden mun kaverin äiti harrasti juoksua, joten en osannut yhtään ajatella, että esim. tuo muistamani Los Angelesin olympiamaraton oli ensimmäinen kerta tai että naisten kestävyysjuoksu oli harvinaista. Noista 60-luvun jutuista nyt puhumattakaan, tuntuu ihan keskiaikaisilta käsityksiltä, vaikea uskoa että siitäkin on niin vähän aikaa.

Ja tosiaan se, mitä me täällä länsimaissa voidaan tehdä voi erota todella paljon siitä, mitä pidetään naisille mahdollisena jossain muualla.

KatariinaK (Ei varmistettu)

Kiitos kiinnostavasta kirjoituksesta! Avaa silmiä sille, että nykyään itsestäänselvinä otetut mahdollisuudet on joku taistellut, kun oikeutta niihin ei ole aiemmin ollut. Eikä todellakaan ole kauaa tästä, ajatella. Blogissasi on muutenkin mukava ote ja arvostan, että olet kirjoittanut tällaisesta yhteiskunnallisestakin näkökulmasta!

FFFifi
Fitness Führer

Tämä oli musta tosi kiehtova aihe, olen ihan ihmeissäni miettinyt tätä :D

Kiva kuulla että pidät :)

hanna42195 (Ei varmistettu) http://hanna42195.blogspot.fi

vuonna 1991, milloinka harjoittelin ensimmäiselleni, yleinen kommentti oli "miten pitkä on naisten maraton". silloin HCM-osallistujista vain 10% oli naisia. lähipiiri oli yleisesti sitä mieltä että urakkani on lähes mahdoton ja rikon niveleni.

FFFifi
Fitness Führer

Voin kuvitella... Paljon vähäisemmät osallistujamäärätkin olivat, mutta naisilla vielä harvinaisempaa. Olisi kiinnostavaa kuulla, millaista siellä oli juosta naisena, miten miesjuoksijat suhtautuivat ja yleisö?

Nyt muuten kun aloin miettimään, niin mun tuttavapiirissä ei ollut yhtään naista joka olisi juossut maratonin. Sitten kun aloin treenaamaan sitä varten niin tutustuin tietysti moniin, mutta silloin kun vielä haaveksin niin en tosiaan tuntenut ketään :O

hanna42195 (Ei varmistettu)

meillähän on yksi yhtinen kaveri, unski jonka tapasit alkuvuodesta las palmasissa "Hän kertoi olevansa viidennellä maratonillaan. Aika samalla kokemustasolla siis ollaan, ajattelin, kunnes hän jatkoi: tänä vuonna.". unskilla on nyt muistaakseni neljäkymmentä kasassa. siis tänä vuonna.
en muista että mun ekat maratonit olisivat jotenkin kannustukselta poikenneet nykyisistä, mutta kisoissa juttuseurat olivat poikkeuksetta miehiä. niihin aikoihin porukat olivat tulostavotteellisempia kuin nyt ja neljän tunnin ylittäjä oli armotta hölkkääjä eikä juoksija. monessa kisassa maali meni viiden tunnin kohdalla kiinni. kun sitten 97 odotin ekaa lastani oli yleinen mielipide "sun juoksut on nyt juostu" eli silloin äidit ei harrastaneet. neuvolakin suositteli lenkkeilyn lopettamista.

FFFifi
Fitness Führer

Joo muistan Unskin :)

Mulla on kanssa ollut sellainen käsitys, että ennen maratonille mentiin vain jos oikeasti juostiin kovaa. Nykyisin uskaltaa enemmän kuka tahansa. Ei mullakaan olisi paljoa asiaa noille jos pitäisi kovaa juosta!

Tosi mielenkiintoista kuulla tuosta, pitäisi ehkä tehdä ihan jotain kyselyä pitkään juoksua harrastaneille naisille asenteista ja niiden muuttumisesta.

Aika jännä, että tostakin on niin vähän aikaa. Ja edelleenkin tulee sellaista asennetta vastaan, että äidit lopettavat harrastuksensa, "niitä voi jatkaa sitten kun lapset ovat isoja". Jonkun verran kuulee myös sitä, että omia treenejä pitää jotenkin selitellä, että jaksaa sitten lapsenkin kanssa paremmin. Mutta eiköhän tämä vähene koko ajan.

RiikkaII (Ei varmistettu)

Mietin tuota Switzerin elämäkerta lukiessani (ja vaikuttuessani aiheesta), että kuvaus naisen asemasta koskee amerikkalaista, valkoista keskiluokkaa. Tuskin kukaan tuolloin oli huolissaan mustien tai latinonaisten naisten kohduista raskaassa suorittavassa työssä. Sitäkin mietin, että Suomessa naista ei epätasa-arvoisesta asemastaan huolimatta ole (yläluokan ulkopuolella) nähty yhtä hauraana kuin amerikkalainen yhteiskunta näki. Kun pääosa väestöstä oli kouluttamatonta ja köyhää, naisten työpanos raskaissakin töissä oli tarpeen, ja esim. hiihtää piti, oli kohtu tai ei. Tältä pohjalta väittäisin, että naisten kestävyysurheilu ei Suomessa ollut yhtä radikaali idea. Mutta tosi mielenkiintoinen juttu kaiken kaikkiaan, kiitos kun kirjoitit tästä!

FFFifi
Fitness Führer

Epäilemättä on näin. Mulla on aika huono ymmärrys siitä, millaisia asenteita on ollut ja millainen kulttuuri on ollut Amerikassa juuri vaikka 60-70-luvuilla, varsinkin jos ei puhuta valkoisesta keskiluokasta. Mutta aika varmaa on, että ei vastaavaa huolestumista tosiaan esiintynyt.

Suomessa on varmasti ollut erilaiset asenteet, ja kaikenlainen urheileminen ylipäätään helpompaa myös naisille. Ja ihan edelleenkin, mulle ei ole koskaan kukaan ihmetellyt täällä että juoksen maratoneja, mutta Espanjassa sitä on kummasteltu monta kertaa.

Sekin tuli tästä mieleen, että kun juoksee esim. Ranskassa, niin miehet huutelevat ja vislailevat, ja Kreikassa tööttäilevät autoista, Suomessa mulle on vain pari kertaa joku juoppo huutanut jotain. En tiedä kertooko tämä mitään siitä, miten yleistä vaikka nyt naisten juokseminen ko. maissa on, mutta vähän tuntuu siltä että olisi harvinaisempaa.

Kommentoi