Meinaatko laittaa tuon nettiin? eli lapsista blogeissa

Lapseni kysyvät minulta otsikon kysymyksen usein kun olen ottanut heistä kuvan. Kysymys ei ole toiveikas. Se on huolestunut.

Muutaman harvan kuvan kohdalla sanon, että haluaisin laittaa, ja kysyn luvan. Luvan saamista edeltää kuvan tarkastelu ja pohdinta: Tunnistaako minut siitä?

Emme käy tätä kovin usein läpi, sillä vaikka lapseni tietävät että ”äiti on netissä”, he eivät ole blogini aihe. Toki he esiintyvät täällä, vähintäänkin rivien välissä. On niitä kuviakin joskus ollut, jopa sellaisia, joista saattaa tunnistaa kasvot. Silti, lapseni eivät ole bloggausmateriaaliani muuta kuin ehkä johonkin pohdintaan innoittavina.

Välillä mietin, pitäisikö olla. Jos teorioita on uskominen, lasten esiintyminen blogissa lisää lukijamäärää. Bloggaaja haluaa yleisöä, minäkin. Vuorovaikutuksen takiahan tätä tehdään. Lilyssäkin mitä ilmeisimmin hyvin suurta osaa kävijöistä kiinnostaa nimenomaan perhe. Suurempi kävijämäärä blogissa tarkoittaa toki myös lisääntyviä yhteistyö- ja tulomahdollisuuksia. Totta kai nämä kiinnostavat.

Harrastamme liikuntaa koko perhe, ja perheellisyys vaikuttaa omaan treenaamiseeni. Siinä mielessä lapset eivät olisi lainkaan päälleliimattu aihe. Mutta mutta. Samoin kuin treeneistään ei oikein voi blogata näyttämättä kroppaansa, ei lapsista voi postata kertomatta ja näyttämättä mitään. Tähän asti siis olen kysynyt luvan kuvien julkaisuun. Kuitenkin aikuisena käsitän, että ala-aste- ja eskari-ikäisen ymmärrys siitä, mitä heidän tietojensa tai kuviensa lataaminen julkiseen blogiin tai Instagram-tilille tarkoittaa, ei ole kovin kattava. Ei hyvässä eikä pahassa.

En tiedä missä määrin perheblogeissa näitä pohdintoja käydään. Mikäli kysymys bloggaajan oikeudesta julkaista kuvia ja muuta tietoa lapsistaan on noussut esiin, olen huomannut, että bloggaajat puolustautuvat niillä hyvillä puolilla. Lapset hyötyvät tästä. He saavat mahdollisuuksia, taloudellista etua, kivoja tavaroita. Heillä on someläsnäolo jo valmiiksi, heillä on aikaansa seuraavat vanhemmat, he oppivat luovimaan nettimaailmassa ja heillä on kattava dokumentaatio lapsuudestaan. Kritiikki siitä, että miten toisen ihmisen tekemä somepersoona ja nettiin tallennettu lapsuus oikeasti vaikuttavat, sivuutetaan. Samoin kuin kommentit turvallisuusriskeistä ja pedofiileista: luddiittien höpinää!

Osa riskeistä on varmasti liioiteltuja. Osa osoittautunee suorastaan hassuiksi huoliksi tulevaisuudessa. Se, mitä ei voi sivuuttaa, on lapsen oikeus yksityisyyteen.

Minulla on mahdollisuus valita, näytänkö lapsuuskuvani netissä vai en. Tarkoituksenani oli kuvittaa tämä postaus usealla omalla lapsuuskuvallani, mutta en halunnutkaan tehdä sitä. Kuvien julkaiseminen tuntui liian paljastavalta, ja kuvat liian intiimeiltä.

Blogissa esiintyvät ihmiset ovat aina jonkun tulkintaa, eräänlaisia karikatyyrejä. Eihän kukaan minua oikeasti pelkästään blogini perusteella tunne, vaikka pyrinkin olemaan täällä täysin samanlainen kuin olen reaalimaailmassakin. Silti välillä koen, että tämä on itse rakennettu panoptikon. Jos menen salille ja poljen kuntopyörää Cosmoa lukien, mietin että nyt siellä joku katsoo, että olen laiska ja tekopyhä. (No kyllä te tiesitte, että olen laiska. Ja pakkohan minun on lukea Cosmoa!) Tämä on ehkä osittain harhaluuloa, mutta silti epäilyttää altistaa lapsiaan samalle. Ja tämä nimenomaan on heidänkin huolensa.

Kysyin vanhemmalta lapseltani miksi hän toivoo, että häntä ei tunnistaisi kuvista: Koska sitten kaikki tunnistaisivat minut kadulla, niin kuin sinut. Koitin selittää, että ei minua nyt varsinaisesti tunnisteta kadulla, mutta siitä ei ollut apua, koska niin on kerran käynyt kun olimme keskustassa ostoksilla. Tunnistaja oli outo hyypiö. Kohtaaminen oli lapsesta epämiellyttävä, eikä hän varmaankaan siksi halua, että satunnaiset tyypit muistaisivat hänet blogista ja bongaisivat kadulla.

Vaikka ymmärrän huolen, omasta mielestäni tunnistamisen riski on pieni, enhän ole mikään Madonna. Onko tämä mikään syy olla julkaisematta kuvia tai kertomatta lasteni elämästä? Tietenkin esitän, ja esittäisin, lapseni blogissa positiivisessa valossa. He ovat söpöjä ja käsittämättömän taitavia, ja eiköhän jokainen äiti mielellään näytä maailmalle miten erityislaatuisia lapsia hänellä onkaan. Miksi minä en voisi tehdä sitä, kun kerran muutkin?

Lisäksi ajattelen mahdollista hyötyä. Eihän urheiluharrastuksen osalta blogissa esiintyminen ole ihan sama juttu kuin päivästä toiseen jatkuva dokumentaatio elämästä. Sitä paitsi nuoret ovat somessa koko ajan, ja jakavat kaiken. Ehkä olen taantumuksellinen ja turhan varovainen?

En sulje pois mahdollisuutta, että lapseni joskus esiintyisivät blogissani enemmänkin. Mutta tällä hetkellä, pohdinnoistani huolimatta, minun on kunnioitettava heidän toiveitaan. Se, että he ovat söpöjä ja taitavia ei muuta sitä tosiseikkaa, että he ovat oikeita eläviä ihmisiä, eivät minun asusteitani tai yleisöä houkuttelevia sivuhahmoja. Ja heillä on oikeus päättää, miten he esiintyvät ja missä.

***

Many bloggers who have families blog about their kids. I rarely do that. Sometimes I think I could post more photos and write more about their lives. But do I have the right to use them as my blogging material?