Tukholman puolimaraton 2013

Perjantaina kello 17.19 seisoin Katajanokan terminaalissa lievästi hätääntyneenä. Check-in ruotsinlaivalle sulki 17.20, mutta matkaseura uupui, ja seuran myötä puuttuivat myös lähes kaikki matkatavarani. Minulla oli turistilenkkarini ja passi, ensimmäisillä tiesin voivani juosta 21 kilometriä ja toisella uskoin saavani numerolappuni vaikka lähtölupa puuttuikin. Päätin lähteä yksin.

Osallistujapussukassa oli ruotsalainen Runner’s World. Sopivasti osui kannustava lause silmään.

Juuri kun olin jättänyt toisen matkalipun virkailijalle ja astumassa porteista, puoliso juoksi paikalle. Oli juossut keskustasta asti, sellaista vauhtia että matkalaukusta suli pyörä. Sitä sitten ihmeteltiin turvallisesti laivaan päästyämme. Laukku on noin vuoden vanha Delsey, jonka olisi olettanut kestävän hiukan enemmän…

Näköjään myös matkalaukulla voi ajaa ylinopeutta. Pyörä todellakin suli.

Ilta meni lepäillessä ja tankkaillessa. Koska olimme olleet Tukholman puolimaratonilla jo viime vuonna, ei liikenneyhteyksiä ja sen sellaisia tarvinnut arpoa. Laivasta poistuttuamme haimme numerolaput ja lähdimme hotellille. Olimme valinneet saman majapaikan kuin viimeksi, lähtöalueelta Söderiin on hiukan matkaa, mutta Tunnelbanalla pääsee välin näppärästi ja nopeasti. Kysyin etukäteen mahdollisuutta kirjautua sisään aikaisemmin, mutta se ei harmillisesti onnistunut. Ostimme evästä Hemköpin salaattibuffetista ja leiriydyimme hotellin aulaan.

Olin edellisestä illasta asti hermoillut sitä, että en oikeastaan hermoillut. Että ei kai näitä nyt sovi itsestäänselvyyksinä ottaa, kaikkea voi sattua ja sillä lailla. Lähdön lähestyessä alkoi se asiaankuuluva ahdistuskin nousta, mutta lievempänä kuin yleensä. Minulla oli turhan myöhäiseksi ajoitetun hieronnan takia kipuja vaikka missä kohdissa koipia, mutta osasin jo luottaa siihen, että ei niistä mitään haittaa olisi. Niin kuin ei ollutkaan. Hiukan jännäsin, että olivathan Hemköpin ravunpyrstöt varmasti tuoreita…

Tunnelbanassa kohti starttia tajusin, että unohdin ottaa sykemittarin kellon mukaan. Nyt en näkisi aikaa mistään. Enkä tietysti sykettäkään, mutta olisin joka tapauksessa juossut ilman vyötä. Hepulikohtaus.

Puolison jättäessä tavaroitaan narikkaan huomasin, että myöskään glukoosipastillit eivät tulleet mukaan. En tiedä missä määrin puolikkaalla edes tarvitsisi lisäenergiaa urheilujuoman päälle, mutta olen fiksoitunut mässyttämään Siripirejäni. Jag fick feeling, feeling som kallas panik.

Populaa oli.

Starttiemme välissä oli kaksikymmentä minuuttia, joten jäin yksinäni palloilemaan alueelle, hiukan huolissani. Jotain hyötyä kokemuksesta kuitenkin oli. Ensinnäkin se, että osasin olla huolehtimatta jalkojen kipeydestä. Toiseksi se, että tiesin ettei lähtöviivaa lähimpiin bajamajoihin tarvitsisi jonottaa. Kolmanneksi se, että ajan ja sykkeen tarkkailumahdollisuuden sekä lisäsokerin puuttuessa ajattelin, että nyt pitäisi vaan luottaa siihen, mitä tekee.

Sää oli upea, hiukan viileämpi olisi ollut optimaalisempi, mutta hei kuka valittaa 19 asteesta ja auringosta syyskuun puolessa välissä? Varsinkin loppupuolella reittiä oli hyvä kannustus, ja viimevuotiseen tapaan kelpo tarjoilut. Matkan varrella oli useampi yhtye, jotka nekin tuntuivat olevan samat kuin viime vuonna. Muistin lähes koko reitin yllättävän hyvin, erona oli vain se, että homma tuntui sujuvan niin paljon helpommin ja nopeammin.

Kaikki säätävät teknisiä vempeleitään. Kaikki paitsi minä.

Hetken harkitsin lähteväni jäniksen matkaan, sellaisen joka juoksisi hiukan nopeampaa mitä oikeastaan uskoisin kykeneväni etenemään. Kyseinen jänö katosi kuitenkin saman tien, ja jolkotin jonkin aikaa seuraavan pupun perässä. Ennen kolmatta kilometriä pääsin jäniksen edelle ja toivoin kovasti, ettei pitkäkorva tulisi enää takaa ohi. Näin väliaikani ainoastaan viiden, kymmenen ja viidentoista kilometrin kohdalla. Kerran kuulin, kun ohittamani miehen puhelimesta kuului speed-now-five-point-five-minutes-per-kilometre.

Kilometrikyltit tulivat jokainen todella pian, eikä matkalla ollut mitään vaikeuksia. Vauhti tuntui kohtalaiselta ja syke alhaiselta. Tungosta oli koko matkan ajan, mikä oli melkoinen ero edelliseen juoksemaani puolikkaaseen, jossa menin lähes koko matkan yksikseni. Jossain kuudennentoista kilsan tienoilla aloin hiukan väsymään, mutten pahasti. Huomasin, että myös porukka ympärillä alkoi hyytyä. Yritin pitää vauhtia mahdollisimman hyvin yllä, mutta väkisinkin kanttaisi hiukan. Siitä huolimatta yhtäkkiä olin 17 kohdalla, sitten 18, 19, 20. Vanhempien herrasmiesten yhtye soitti I feel good kun viimeinen kilometri alkoi alamäkeen.

Maalissa laskin kuumeisesti kuinka kauan lähdöstäni oikein oli. Ilmeisesti niukka ennätys. Sitten tajusin, että lähtölaukauksesta kesti jonkin verran ennen kuin pääsin viivan yli, joten ehkä ei sittenkään ihan niin niukka. Bra jobbat, sanoi rouva joka poisti ajanotto-chippini. Bra jobbat, ennätys kuin ennätys, menin hakemaan pullaa.

Jättegott!

Hotellissa saimme tarkistettua tulokset netistä, ja ennätys tosiaan tuli molemmille. Ja mitä tulee siihen itseensä luottamiseen: kilometrit 1-15 juoksin erittäin tasaisesti, kilometriaikojen erot mitattiin sekunneissa. Eikä se viimeinen viisikään juuri hidastunut, ja viimeinen meni taas samaa vauhtia kuin alkumatka. Siitä huolimatta, että tämä oli nopein juoksemani puolikas, tämä oli myös helpoin. Ennen kaikkea iloitsen tuosta vauhdin tasaisuudesta ja kyvystäni pitää se samana, ilman kelloa ja ilman sykemittaria. Hiukan jäi toki hampaankoloonkin, mietin, että olisinko saanut pari minuuttia ajasta pois, jos olisin tiennyt, missä mennään…

Illalla jaksoimme hyvin lähteä syömään, joskaan emme jaksaneet syödä niin hyvin. Kävimme Söderissä Faros-nimisessä kreikkalaisessa ravintolassa, jossa oli edulliset ja herkulliset menut sekä valtavat annokset. Osa ruoasta täytyi ottaa mukaan, för hunden. Uskoivat varmaan.

Seuraavana aamuna ehdimme vielä uimaan Eriksdalsbadetiin, jossa suurin riemu syntyi siitä, että vesiliukumäki mittasi laskuun käytetyn ajan. Siinä vasta olikin helppo parantaa ennätystä!

***

I ran Stockholm Half Marathon and got a PB. This was a joyful, easy run and Stockholm was as beautiful and nice as always.