Yksi kertomus riippuvuudesta

”Maraton on kuulemma päästä kiinni”, työkaveri sanoi baaritiskillä, ”onko niin?” Hänen ystävänsä oli juossut maratonin harjoittelematta juurikaan, ja sanonut että ei siihen treeniä tarvitse vaan päätä, siis ilmeisesti tahdonvoimaa. Itse en ole koskaan ymmärtänyt muiden täysmatkan juosseiden sanomisia – tai oikeastaan jopa itsetyytyväisiä hehkutuksia – siitä, että maratonista selviytyminen olisi tahdonvoiman asia.

Säännöllinen treenaaminen vaatii mielenlujuutta, mutta ei itse suoritus: eihän siinä tarvitse muuta kuin alkaa juosta ja jatkaa kunnes maali tulee vastaan. Tietyn vauhdin ylläpito taas voi olla paljonkin kiinni päästä, mutta pelkkään läpiselviytymiseen ei kummoisia henkisiä kykyjä vaadita. Onhan 42 kilometrin yhtäjaksoinen juokseminen toki osan ajasta epämiellyttävää, väsyttävää ja kivuliasta, mutta tuskin se yllätyksenä tulee. Ai tämä sattuu, minäpä lopetan.

No, ylpeys käy lankeemuksen edellä, ja tuli sitten koettua sekin kerta, että ymmärsin edes suunnilleen mistä tahdonvoiman hehkuttajat puhuvat.

Lähdin juoksemaan Kaarinaan puolimaratonia. Sää oli erittäin ikävä, vaikka suoraan sanottuna se olisi voinut olla pahempikin. Ilma oli mukava kahdeksanasteinen, mutta taukoamaton, tiheä pienipisarainen sade, ja reitin muhkuraiset ja mutaiset tiet eivät ylentäneet mieltä. Lähdin puolikkaalle kuukausi kokomaratonin jälkeen, mitä en ollut ennen kokeillut. Kävi ilmi, että välissä oli liian vähän aikaa tällä kokemuksella, ei ehkä fyysisesti, mutta henkisesti.

Juoksin silmälasit päässäni, ja jatkuvan sateen takia ne täyttyivät pisaroista ja höyrystyivät niin, että en nähnyt mitään. Reitti kulki pääosin tyhjässä maalaismaisemassa, mitään ääniä ei kuulunut eikä ihmisiä näkynyt. Muita juoksijoita kohtasin harvakseltaan. Minulla ei ollut musiikkia. Minulla ei ollut kelloa. Kilometrikylttejä oli kolmea eri väriä, joten en myöskään tarkalleen tiennyt, minkä verran olin juossut. Muutaman kilometrin jälkeen olin läpimärkä, ja askeleet tuntuivat samalta kuin astuisi pesusieneen. Paitsi silloin, kun astuin yllättäen lammikkoon, en voinut välttää niitä koska en nähnyt tietä. Kaikki oli harmaata.

Juoksu tuntui raskaalta alusta alkaen. Sääriin sattui. Hengästytti. Vakuutin itselleni, että se menee ohi. Vauhtini oli niin hidas, että välillä tunsin liikkuvani taaksepäin. Vakuutin itselleni, että sekin menee ohi, kohta pystyn kiristämään tahtia. Vakuutin, että olen pian maalissa, että tämä on pian tehty, että jaksan kyllä, että voin hyvin, että jalkani tuntuvat vahvoilta ja rennoilta. Jouduin kannustamaan itseäni jatkuvasti, ja se oli uskomattoman uuvuttavaa. En olisi ikinä uskonut, miten uuvuttavaa: tahdonvoimaa tarvitaan siis siksi, että se todella kuluu.

Olin niin väsynyt. Fyysisesti olin kohtalasissa voimissa, mutta henkisesti aivan loppu. Suunnilleen 12 ja 14 kilometrin välin juoksin silmät kiinni, ehkä nukuin. Välillä päähäni hivuttautui ajatus vaarallisuudesta, autotiestä, ojasta, ja pakotin silmäni auki. Luomeni sulkeutuivat lähes saman tien, en jaksanut pidellä niitä avoinna. En voinut puhua kellekään, minulla ei ollut mitään käsitystä ajasta, sade jatkui ja jatkui, en nähnyt mitään enkä kuullut mitään muuta kuin omat askeleeni. Minun oli kannustettava itseäni koko ajan, jotta pystyisin jatkamaan, mitään muita ajatuksia en ehtinyt ajatella. Mitään muita paitsi yhtä.

Milloin, ja missä voin tehdä tämän uudestaan, tuplapituisena?

 

MUOKATTU 4.11. Lisätty kuva.

***

I ran a half marathon in Kaarina. It was so hard. It rained really much and I ran without clock, without music, without company and in zero visibility due the rain. Even my toughts did not keep me company because I could not think anything else but some mantras to keep me going. Anything else except When I can ran a whole one again?