Tällä hetkellä työnhaku tuntuu vähän tuolta kuin kuvassa: epämääräisen muotoiselta murikalta, josta on vaikea saada kunnon otetta, ja joka painaa ikävästi rintaa.

Olen ollut työttömänä virallisesti helmikuun alusta asti, mutta viimeinen työpäiväni oli jo ennen joulua. En ikimaailmassa kuvitellut pysyväni työttömänä näinkin kauaa, ja ajattelin työnsaannin olevan ns. ”helppoa” hiljattain valmistuneena korkeakoulutettuna. Sen sijaan löysin itseni tilanteesta, jossa en tiedä mitä haluan, kuka olen ja minne menen.

En esimerkiksi tiedä olenko juniori vai seniori vajaa 2 vuoden ja 7 kuukauden työkokemuksella, sillä yhteen junioripaikkaan olin kuulemma liian kokenut ja senioripaikkaan liian kokematon. Nousin niin lyhyessä ajassa niin vastuulliseen rooliin, etten ehtinyt käydä läpi perinteistä harjoittelija->assistentti->juniori->seniori-polkua, eikä työpaikkailmoituksissa juuri koskaan haeta vähintään 2 vuoden kokemusta alalta. Tietenkään en kiinnitä näin tarkkaan huomiota kriteereihin, vaan jos paikka kiinnostaa, haen sitä joka tapauksessa, mutta olisi kiva tietää vähän missä itse seisoo.

Mulla on ihan mieletön palvelu nimeltä TRR Trygghetsrådet käytössäni ja siellä henkilökohtainen neuvonantaja. En tiedä mikä vastaava palvelu olisi Suomessa. Olen näiden kuukausien aikana käynyt ainoastaan yhden LinkedIn-kurssin, ja tavannut neuvonantajani kahdesti, vaikka voisin tavata hänet niin usein kuin haluan. Sitä on vain yrittänyt yksin selvitä ja säätää, niin kuin aina ennenkin.

Yllättäen ilmoitus, joka tähän mennessä on herättänyt eniten positiivia viboja ja onnenkiherrystä, oli 5 vuoden sitoutuminen akateemiseen maailmaan eli tohtoriopinnot. Olen aina tiennyt, että haluaisin jonain päivänä tehdä väitöskirjan, mutta ajattelin sen olevan ”joskus sitten”. Hakemus on lähetetty, ja tällä hetkellä toivon maailman eniten, että tärppäisi.

Että saisin sen kivenmurikan nostettua rinnalta ja heitettyä menemään.

”Jobba bör man, annars dör man” kuulin naisäänen sanovan kovaan ääneen kuulumisia kysyneelle tuttavalleen Stadsmissionin kirpparilla pukukoppini ulkopuolella, jonka sisäpuolella itse tunsin piston sydämessäni. Vaikka nainen ei lausetta minulle sanonutkaan, tuli minulle sellainen olo, että tämä oli nyt merkki siitä, ettei työttömän sovi haahuilla kirppareilla. Olen tosin luullut, että kyseistä sanontaa käytetään vain muodossa ”Äta bör man, annars dör man” eli ”Pitää syödä, muuten kuolee”.

Painelin kirpparilta vastapäiseen kahvilaan, jossa tilasin ihan selvällä ruotsin kielellä ”Cashew créme” -nimisen, jugurttimaisen asian lasipurkissa, mutta sainkin avokadoleivän (avokado macka), enkä viitsinyt edes valittaa. Ajattelin: ”Universumi kyllä tietää mitä tarvitsen, ehkä se on juuri avokadoleipä, eikä mikään cashew-kerma”. Onneksi en valittanut, sillä sama minua virheellisesti palvellut nuori nainen tuli hetken kuluttua kysymään haluanko ilmaisen leivonnaisen. Tuijotin kakkua kiusallisen kauan, ennen kuin sain nostettua katseeni ja sanottua ”mielelläni kiitos”. Tietenkin kaikki muutkin kahvilan asiakkaat saivat leivonnaisen, enkä minä ollut mitenkään erityinen tässäkään tapauksessa, mutta halusin kuitenkin ajatella jälkiruuan olleen kahvilan tapa hyvittää virhe, josta työntekijät eivät olleet edes tietoisia.

Olen siinä mielessä hemmoteltu, että edellinen työpaikkani oli ihan unelmaduuni. Sain työn perinteisen hakuprosessin ulkopuolelta määrätietoisuuteni, kovan työn ja parin sattuman kautta. Tämä on siis ensimmäinen kerta, kun haen oikeasti töitä yliopistosta valmistumisen jälkeen. Tämä on myös ensimmäinen kerta, kun minulla ei ole määriteltyjä tavoitteita, unelmia, suunnitelmia urani suhteen. On vain satunnaisia innostuksen hetkiä, jotka haihtuvat yhtä nopeasti kuin ilmestyvät. Siksi koen työnhaun juuri nyt pilviseksi, harmaaksi massaksi, josta en saa mitään otetta. Edes avokadoleipä ei tarjonnut vastauksia tällä kertaa.